Restoratiivinen oikeus sekä epävarma polku dialogiin

pitkäperjantai 2.4.2021

Tausta-aineisto: Elonheimo Henrik: Restoratiivinen oikeus ja suomalainen sovittelu. Oikeus 33 (2004)
Roth Sally-Ann: Epävarma polku dialogiin.  Ratkes 2/1999

Reflektiotehtävä työyhteisösovittelukoulutukseen.

Tietoni restoratiivisesta oikeudesta tai sovittelusta ovat tähän mennessä olleet olemattomat, vaikka olin jonkin aikaa Kuopion käräjäoikeuden lautamiehenä ennen lasteni syntymää 1990-luvun lopulla.

Kun luin Henrik Elonheimon artikkelin Restoratiivinen oikeus ja suomalainen sovittelu, tartuin välittömästi puhelimeeni ja soitin Kuopion poliisiin ihmiselle, joka on hoitanut sovitellen perheessämme vellovaa kummallista vyyhtiä. Aviomieheni joutui rikoslain alaisen menettelyn kohteeksi järjestötoiminnassa - ja mikäli voimassa olisi ollut laki, jota muun muassa Vasemmistonaiset ajavat, asia olisi yleisen syytteen alainen.

Se, että rikoslain alainen menettelijä on nainen, tekee asiasta poliittisessa järjestössä, jonka sisällä tapaus oli, vaikean käsitellä.

Jos asian haluaisi poliisin tutkittavaksi, olisi mieheni tehtävä tapauksesta rikosilmoitus. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, sillä kiusaaja teki rikosilmoituksia -lukuisia - minusta. Käsittelin asiaa blogissani suoraan sitä mukaa, kun tapaus vähitellen keriytyi auki. Kumpikaan – ei mieheni eikä kiusaaja – halunnut ensin ryhtyä selvittämään asiaa millään lailla.

Blogikirjoitukseni avulla sain kiusaajan lähettämään minulle valaisevaa video- tms. aineistoa. Kun olin saanut tarpeeksi tietoa, tein kiusaajalleni kaikkiin mahdollisiin puhelimiin ja some-kanaviin estot. Mieheni esti hänet Facebookissa, mikä oli kiusaajalle liikaa.

Kiusaaja tiesi, että ystävättärelläni oli nukkuva Facebook-profiili. Kiusaaja syyllistyi identiteettivarkauteen ja teki ystävättäreni nimissä uuden Facebook-profiilin ja lähetti kaveripyynnön miehelleni. Profiili hävisi nopeasti, kun ystävättäreni otti kiusaajaan whatsapin kautta yhteyttä.

Jatkoin asian käsittelyä blogissani niin pitkään, kunnes tajusin, mitä kiusaaja on koettanut peittää vuosien aikana minulle tekemillään aggressiivisilla yhteydenotoillaan.

Hän on itse rikkonut rikoslakia. Kiusaaja tehtaili blogistani rikosilmoituksia solkenaan. Esimerkiksi siitä, kuinka kesällä 2018 kirjoitin, että paikallisessa vasemmistojärjestössä naiset tappelevat verissä päin siitä, kuka saa keittää naurispuuroa ja kuka paistaa pullia. Miehet johtavat puhetta.

Olen itse entinen paikallisvasemmiston puheenjohtaja. Pudotin ensimmäisessä johtamassani vuosikokouksessa kiusaajani johtokunnan varajäseneksi ja nostin hänen tilalleen kahvinkeittovastaavaksi läheisen ystävättäreni, jonka nimissä lopulta kiusaajani teki valeprofiilin.

En muuten ihmettele, miksi harva enää haluaa lähteä politiikkaan mukaan. Tässäkin on kyse uudistumiskyvyttömän järjestön kuolinkouristuksista. Järjestö on säilynyt miltei muuttumattomana kunniakkailta SKDL-ajoilta. Jäsenistö ei ole sen jälkeen juuri uudistunut ja ihmiset ovat konservoineet itsensä loputtomaan tanssilava-kinkkubingo-letunpaistokierteeseen.

Poliittisesta vaikuttamisesta ei ole ollut kyse enää vuosikymmeniin, koska energia on mennyt massiivisen järjestörakenteen ylläpitoon ja rahoista suuri osa kiinteistökuluihin. Pitäjässä on Suomen nuorin työväentalo, jossa Suomen vanhimmat järjestötoimijat.

(Tämän kaiken varmasti voisi ilmaista ratkaiskeskeisestikin. Se takia juuri olen ratkaisukeskeistä työyhteisösovittelua opiskelemassa.)

Lopulta jättäydyin pois puheenjohtajuudesta sen vuoksi, että en jaksanut koulukiusaajamaista nälvimistä joka kokouksessa, johon johtokunnan varajäsenä kiusaajani kuitenkin tuli. Mieheni ahdistelusta löytyy kiertävää seksitekstiveistiaineistoa vanhasta puhelimestamme (vuodelta 2006).

Syksyllä 2017 mittani tuli täyteen ja erosin koko Vasemmistoliitosta. Kirjoitin erokirjeessäni vasemmistopiirille seuraavaa: ”Hei, eroan Vasemmistoliitosta. Perustelut eroamiselleni ovat moninaiset. En ole alun perin lapinlahtelainen, en edes pohjoissavolainen, vanhempani olivat maalaisliittolaisia. Minulla ei ole mitään vasemmistolaista perinnettä eikä Lapinlahden vasemmistoon ´oteta´ mukaan uusia, taustattomia tai muuten muukalaisia.”

Taustalla oli se, että kiusaajani oli edellisen kesän aikana päässyt päämääräänsä ja kun mieheni koetti kiemurrella irti kieltäytymällä esimerkiksi lavatanssijärjestysmiesvuoroista, kiusaaja kävi aggressiiviseksi ja uhkaavaksi.

Olen käsitellyt asia, paikallisjärjestöä ja koko Vasemmistoliittoa kärjekkäällä toimittajamaisella ilmaisulla. Toisaalta antiseptisia ja ympäripyöreitä diibadaaboja ei olisi kukaan lukenut. Lisäksi inhoan yli kaiken eufemistista uusliberaliaa – mitään sanomatonta bull shitia: laadukkaat palvelut ja mitä kaikkea scheißea sitä vielä muutama vuosi sitten toimittajatkin joutuivat suoltamaan.

Aion ratkaisukeskeisissä opinnoissani tutkiskella tervettä, tarkkanäköistä ja kunnioittavaa näkökulman vaihtamisen taitoa ja sen äärilaitaa - sitä, kun asiat pyöristellään vääristelyyn asti.

Kiusaaja on tehnyt kirjoituksistani jälleen yhden kunnianloukkausrikosilmoituksen. Olen poistanut raivoissani kirjoittamani merkinnän blogistani, mutta katsotaan, miten hänen rikosilmoituksensa tällä kertaa etenee. Ehdotan asian sovittelua ja jos sillä tavoin emme pääse käsiksi loukkaavan kirjoitukseni juurisyihin, on mieheni luvannut tehdä kiusaajasta rikosilmoituksen.

Kirjoitin tapausta auki noin puolen vuoden ajan sen paljastumisesta ja sitten yht´äkkiä päähäni pälähti, että hyvänen aika, kiusaajahan on itse syyllistynyt rikokseen ja sen vuoksi tehtailee kunnianloukkausrikosilmoituksia. Hänhän aloitti poliisiyhteydenotot jo kesällä 2018, kun olin kirjoittanut Lapinlahden vasemmiston vanhakantaisuudesta, jossa naispuheenjohtajille ei ole tilaa. Kirjoitin naurispuuro- ja pullanpaistotaisteluista ja kaikki tietenkin loukkaantuivat.

Mutta minä jo kirjoittanut asiallisesti saman, kun erosin puolueesta: ”Lapinlahden vasemmistoon ei ´oteta´ mukaan uusia, taustattomia tai muuten muukalaisia.”

Tämä on vähän sama kuin vuoden 2013 itsenäisyyspäivän mellakoissa. Osalla meikäläisistä, vasemmistoanarkisteista, meni lapasesta. Sana luokkataistelu ei pysynytkään enää akateemisissa konteksteissa tai tylsissä seminaareissa, vaan nuoret luokkataistelijat hieroivat argumenttinsa järjestyspoliisin naamaan. Tampereen 2013 tapahtumien jälkeen Arto Nybergin haastattelussa oli ikääntynyt punkkarianarkisti. Hän sanoi, että olemmehan me järjestäneet hiljaisia kynttilämielenosoituksia vuosikaudet, mutta ei niihin ole kukaan kiinnittänyt huomiota.

Jos pääsemme keisissä sovitteluun, lupaan raportoida siitä opintojeni edetessä. Elonheimon artikkelissa oli ihana lause: restoratiivisessa oikeudessa sovitteluprosessi on jopa tärkeämpää kuin lopputulos.

Mieheni kanssa kuljemme epävarmaan polkua dialogiin. Polku oli tukossa jo ennen kiusaajaakin, mutta nyt kun vuosien suhteessamme olleet erilaiset tulpat tai möykyt ovat poissa, alamme tallustella eteenpäin käsi kädessä ja käsikynkässä sekä monin monituisin tavoin kenenkään ivan, naureskelun tai hyökkäysten vaikuttamatta meihin.