Saara Turunen Krista Kososen lukupiirissä ja vihdoin Järjettömiä asioita!

pääsiäissunmuntai 4.4.2021

Eilen aloin itkeä kuin vesiputous, kun Facebookissa seinälläni pyöri ala-asterakkauteni pääsiäislomapäivitys. Ihminen, jota rakastin tokaluokasta kuudenteen, on löytänyt rinnalleen melkein yhtä pitkän naisen kuin on itsekin. Naisen pituudesta olen kyllä vähän kade, toisessa kuvassa jääkärien muistopatsaalla nainen häämötti taustalla ja näytti hoikaltakin vielä, ja reippaalta, hänellä oli myös pitkä ruskea tukka, toivotan mitä vilpittömämmin onnea, missä pari tällä hetkellä nyt onkaan.

Ihan oikeasti, aikuisten oikeasti itkin vilpittömästi kuvan nähdessäni ... mitä minä oikeastaan itkin?

Nimettömälle kirjeenvaihtotoverilleni kerron, hän tai hänen kuvaamalleen joukoolle ihmisiä, pienelle maalaiskylälliselle väkeä, joka inhoaa minua maksantäydeltä ja jokaisesta sapensopestaan käsin, jaloin ja varpaanvälein, väkijoukko varmasti teroittaa jo kynäänsä ja keihäänsä valmiina seivästämään minut heti, kun ulko-ovesta ulos tulen -, että kaikesta sydämestäni toivotan pariskunnalle onnea, onnea, onnea ja mitä ikinä he toivovatkaan: jos toivovat punaista tupaa ja liutaa lapsia, toivottavasti saavat kaiken.

En mene siihen tässä, koska lupasin Matille, että tänään en kirjoita meidän suhteestamme. Olemme lähdössä Rautavaaralle tontillemme. Matti ja sähköuuni paistavat lohta ja pakkamme sen alumiinifolioon. Syömme kenttälounaan Keyrityn rannalla ja samalla tsekkaamme, voiko järven jäälle laskeutua lentokoneella. Mikä on sohjon tilanne ja sitä rataa.

Piti panna tarkennus, että Matti ja sähköuuni paistavat, sillä kirjoitin äsken bestikselle, että paistamme... Matti tarkensi, että uuni paistaa ja hän. Vaimo näyttää taas kirjoittavan. Huomenna kirjoitan romaanikässäriä. Yöllä keksin, miten huimat tapahtumat, joita romaanissa ei juurikaan tähän mennessä ole kuin takaumina, etenevät.

Koetan seuraavaksi opetella kuljettamaan tapahtumia vähän rivakampaan tahtiin eteenpäin. Jonkinlainen dialoginkirjoitusharjoituskin olisi tehtävä.

...

Tikkisen Hannele vinkkasi, että Krista Kosonen haastattelee Saara Turusta Kirja.fi:n podcastissa. Krista Kosonenhan lukee äänikirjoja ja vaikuttaa siltä, että myös ajattelee lukemaansa. Kirja.fi:ssä on pitkä rivi Kososen kirjailijahaastatteluita.

Tähän pitää tutustua. Saara Turusen kirjasta Järjettömiä ajatuksia Kosonen näytti ajattelevan samoin kuin minä. Kirjan päähenkilö analysoi loputtomiin suhdettaan. Lisäksi minä koin aika voimakkaana sen, että minäkertoja ei antanutunut tunteen valtaan juuri lainkaan.

Minäkertojahan kertoi orgasmivaikeuksistaan. Se, että kertoja ei antautunut edes seksille, oli ongelma puolisollekin. Puoliso koetti ottaa asian puheeksi, mutta minäkertoja kontrolloi sitäkin. Hän ei halunnut puhua siitä(kään).

Mietin, miksi kirjasta kirjoittaminen tuntui ahdistavalta. Hyvähän kirja oli kuin mikä ja olen täysin vastakkaista mieltä kuin Suomen Kuvalehden kriitikko Herman Raivio. Herman Raivio sanoi kritiikkinsä alussa, sen verran artikkelista saa lukea maksutta netistä, noin viisi lausetta jutun alusta - edelleenkin odottelen Hannelelta jutun kopipeistausta sähköpostiini, se onnistuu, uskokaa pois - että entten, tentten, teelikamentten, teksti ei syvene.

Ei se syvenytkään, vaan tekstin alla oli toinen pinnanalinen taso ja se juuri ahdisti minua. Asetuin Barcelonassa olevan puolison asemaan ja tunsin itseni vangiksi. Toivon todella, että Barcelonan puolisolla oli kotikaupungissaan oma elämänsä.

Joku ponnaripää miehellä oli. Minäkertoja löysi kuvia puhelimesta ja oli mustasukkainen. Totta kai! Herrajumala, ymmärrän todella, mutta toisaalta - kumpikin oli tuominnut itsensä ainakin minun mielestäni kestämättömään tilanteeseen.

Puolittaiseen sitoutumiseen, puolittaiseen elämään. Minusta sitoutumaton elämä on puolittaista elämää. Ja lukiessa Järjettömiä ajatuksia jouduin kohtaamaan tosiasian; toisinkin voi elää ja se voi tuntua hyvältä, mutta silti! Puoliso ei ollut tyytyväinen. Hän olisi toivonut, että romaanin minäkertoja edes nauttisi seksistä.

Omassa romaanissani käsittelen vapautta ja vapautumista. Tässä vaiheessa kässäriä oman romaanini minäkertoja on hurmiotilassa ja vain antaa tukkansa hulmuta kuin hämähäkinverkot halvassa amerikkalaisessa hotellissa Päivi Laitisen mainiossa matkakirjassa Pieni pyörä preerialla.

En vielä tiedä, missä kohtaa kaiken nautiskentelun jälkeen tai lomassa, minäkertoja päättää toisin. Miltä hänestä tuntuu? Ahdistaako? Ahdistaako kuitenkin vapaus jossain vaiheessa?

Krista Kosonen kehui Järjettömien ajatusten kieltä. Minä en ihan täysin rinnoin. Kirjan alussa oli kummaa tuo, nuo -arkaaisuutta. Turusen eduksi tulkiten tarkoitus oli olla tosiaan vanhahtava, vanhanaikainen.

Äh, riitelimme kovaäänisesti Talo Rautavaaran pohjaratkaisusta. Minä en halua, että makuuhuoneeseen kuljetaan olohuoneesta suoraan. Jos makuuhuoneessa joku nuorisoon kuuluva koettaa nukkua puolillepäivin tai iltapäivään, joutuvat olohuoneessa olijat olemaan kusi sukassa. Ratkaisimme asian pikkuruisella kompostikäymälällä talousuloskäynnin, toisin sanoen pääsisäänkäynnin, tuntumassa.

Voin sinne mennä istuman ja lukemaan kirjoja kaikessa rauhassa. Vaadin kompostikäymälääni kirjahyllyt sekä lämmityksen. Vessapaperitelinettä Matti ei sinne ruuvaa, sillä voin kuulema pyyhkiä perseeni sitä mukaa, kun olen saanut kirjan sivut luettua.

Cherbourgin sateenvarjot tuli eilen Yle Areenalta ja Femiltä. Pitää tutkia, onko leffassa katseluaikaa. Minä selasin puhelimesta elokuvaa edestakaisin eilen illalla, mutta ääntä en siihen pannut. Aloin jo vollottaa iltalenkillä Kubinien takana, kun kuuntelutin kaksi nanosekuntia elokuvan tunnusbiisiä Matille.

https://www.youtube.com/watch?v=Rq0yhizu0y8

On pakko jossain vaiheessa selvittää oma suhde elokuvaan. Katsoin sen Hafez Al Assad juniorin näköisen syyrialaisen Bassam Kassamin kanssa keskellä pimentä Moskovan syksyä 1990. Bassam Kassam tuli kesällä 1991 Suomeen luokseni Helsinkiin kylään ja hän tapasi tulevan aviomiehenikin.

Bassam Kassamin kanssa kolusimme Seurasaaren ja osallistuimme Seurasaaren kirkossa luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Bassam Kassam oli ortodoksi ja lauloi virsikirjasta sanoja lukien muun seurakunnan mukana.

Cherbourgin sateenvarjoissa oli mielenkiintoisia kuvia ja värejä. Ne tuntuivat Moskovan pimeydessä absurdeilta ja ihmiset eskapisteilta. Elokuva on vielä katsottavissa Areenassa. Pitää katsoa se vaikka ilman ääntä tänään. Pääosan esittäjä Catherine Deneuve on ihan Annan näköinen!