Njuoska bittut ja Halla Helle

ma 17.5.2021

Vein varhain aamulla Mehtosen Reetan postilaatikkoon Metsä-lehden, jossa oli taas mukava eräjuttu Pekka Ervastilta. Jutussa näkyi salaperäinen Sari, joka esiintyi ensimmäisen kerran Ervastin eräruokakirjassa Paska reissu - mutta tulipahan herkuteltua.

Muistaakseni kirjassa on kuva, jossa olivat plörineet veneestä jorpakkoon. Muistaakseni. Muisti voi valehdellakin. Eräruokakirjan ilmestymisen jälkeen Ervastin Facebook-sivuilla toimittaja on työnnellyt rattaissa pientä lasta.

Ilman selityksiä. Onko lapsi Ervastin ja salaperäisen Sarin vaiko lapsenlapsi?

Enivei, jos luen joka ikisen Ervastin jutun tarkkaan, saan selville. Pitää metsästää Reettakin selvitystalkoisiin.

Suomen Kuvalehdessä (18/2021) oli Ervastin Polkom-kolumni Punakanuuna lataa. Aikuisten oikeasti. Aamuhämärissä, herätys oli kello 5.15, ajatus muuten ei tällaisten aamujen jälkeen selkene koko päivänä, otsan ympärillä on vanne ja luomet ovat kuin lyijyä, luin, että kolumni oli Vesa Lehtimäen!

Ennen Polkomissa oli kirjoittajan kuva! Prkl. Opin jo ammoin Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla, miten ihmisen silmä etenee lehden sivuilla. Ensimmäisenä lukijan katse osuu oikeaan yläkulmaan ja katse peruuttaa siitä kaarena vastapäivään vasenta laitaa alas.

Katse ikään kuin piirtää kaaren vastapäivään sivulla. Niinpä ensimmäisenä, kun aloin etsiä kirjoittajan nimeä, silmäni osui Vesa Lehtimäkeen. Totta, nimen edessä lukee, että karikatyyri, mutta en minä siihen kiinnittänyt huomiota.

Vaadin kolumninkirjoittajan kuvat takaisin. Suomen Kuvalehden numeron 17/2021 kulttuurikolumnissa on kirjoittajan kuva eikä mitään sivun oikeassa ylälaidassa. Niinpä huomasin heti, että tekstin Totuuden ja pahuuden liitto kirjoittaja on Hanna Weselius.

Palaan Weseliuksen, valokuvataiteen yliopistolehtorin, kirjoitukseen myöhemmin.

Punakanuuna

Joka tapauksessa kolumni Punakanuuna lataa palautti mieleen sen, miksi en oikein onnistunut koskaan silloin, kun vedin peräsuoli pitkällä vasemmistoaatteen edestä - saadakseni sitten tietää, että paikallisvasemmistossa asioita hoidetaan vain sillä ehdolla, että aviomieheni penis on suussa - tykännyt puheenjohtaja Paavo Arhinmäestä.

Ensinnäkin Arhinmäki vaali huolellisesti anarkisti-imagoaan. Höpöllöpön, hän oli VR-kasarmien valtaustapahtumissa paikalla Kansan Uutisten kesätoimittajana. Toiseksi vassunuorissa - SDNL:sossa - pääosissa jo ennen Arhinmäkeä olivat päihteet.

Erityisen kamala hetki oli Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kesällä 2013, kun me maakunnan naiset ja miehet olimme tulleet ihan vakavissamme kuuntelemaan puheita ja vertailemaan puolueen muiden rivijäsenten argumentointeja, möläkehteli kansanedustaja Silvia Modig puheenjohtaja Arhinmäelle, että puhu lyhyesti, me kaikki halutaan kaljalle.

Ei vittu, ajattelin, me kaikki emme tod. halua kaljalle. Ehkä Silvia Modigilla oli krapula, mutta oikeasti olisi ollut kiva kuulla, oliko puolueen puheenjohtajalla meille rivitaviksille sanottavaa.

Puheenjohtajamme vain hekotteli puhujapöntössä ja minä ajattelin, että voi hyvää päivää sentään, mikä jullikka meillä on puheenjohtajana.

Eikä sanottavaa puheenjohtajallamme oikein ollut. Minusta oli jo kauan tuntunut siltä, että puheenjohtaja pyyhki meillä maalaisvassareilla persettään. Ennen puoluekokousta oli pientä soittelua pienen porukan kesken, josko ryhtyisimme puheenjohtajavaihdokseen, mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä.

Puheenjohtajan lähtölaskenta oli alkanut. Kolmen vuoden kuluttua puheenjohtaja meni vaihtoon. Minä en enää silloin ollut mukana.

Intoni laantui vähitellen Tampereen-puoluekokouksen jälkeen. Tuntui siltä, että vassuliitossa alkoivat noitavainot Jyrki Yrttiahon erottamisineen ja sitten oli vielä yksityiskohta, mikä tuli esille vasta vuosia myöhemmin: Arhinmäki-mölliäisen ja puoluesihteeri Marko Varajärven (nyk. sdp) välit olivat jäätyneet.

En ymmärrä, miksei tätä kohtaa puolueessa kukaan avaa?

Mutta Vasemmistoliitossahan on pitkät perinteet siinä, että ollaan kuin mykät pojat paskalla. Eihän esimerkiksi Lapinlahden vasemmiston seksuaalisen häirinnän tapauksesta kukaan sano mitään. Kaikki vain työntävät päänsä pers... pensaaseen.

Lopulta päätin, että koska tunnelma on hapan myös paikallistasolla, en tällaisen konstruktion kanssa aikaani tuhlaa.

Kirjoitin 1.9.2017 näin (linkki alla) enkä kirjoittaessani merkintääni todellakaan tiennyt, mistä oikeasti on koko ajan johtunut epämukava oloni Lapinlahden Vasemmistossa, minä vain vaistosin, että minulla on vainoaja, joka jo tässä vaiheessa (1.9.2017, kammottavaa kyllä) oli päässyt määränsä päähän, hänen piti saada aviomieheltäni, joka ennen minun tuloani paikkakunnalle jätti pariksi vuorokaudeksi lastensa biologisen äidin vainoajani tyttären vuoksi, vittu, miten perverssiä porukkaa, argh, miksi tuhlasin näihin elämässäni edes vuodet, jotka roikuin mukana, vaikka olo oli epämukava:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2017-09-1075733829

En ole ihan vieläkään sinut ajatuksen kanssa, että avioliittoni vuodet ja etenkin vassuliittovuodet ovat valuneet hukkaan. Olisin senkin ajan voinut olla tekemisissä älykkäiden ihmisten kanssa, sellaisten, jotka kiinnostavat minua.

Onneksi löysin hengenheimolaisia viimein. Kiitos bestis ja anteeksi SKP, että ... no, vittu oma vika. Voi vittujen vittujen vittujen vittu, kun ajattelee. No niin nyt lopetan ajattelemisen.

....

Kohta alan muistella hukattuja vuosia ratkaisukeskeisesti. Ehkä tilaan vielä netistä Iisalmeen Suomalaisen kirjakauppaan Lotta Uustalo-Malmivaaran tomittaman Positiivisen psykologian voima -oppikirjan tehtäväkirjoineen.

Olen nauttinut pieninä annoksina tanskalaisen Meik Wikingin Onnellisten ihmisten salaisuudet ja Hyvien elämysten kirjoista. Ne ovat niin kauniitakin ja ihania pidellä kädessä. Samaa sukua kuin bestiksen joululahja, voimauttava Lujasti lempeä -kalenteri-päiväkirja.

Päiväkirja on esineenäkin ihana.

Kirjailija Merete Mazzarella viimeisimmässä kirjassaan Syksystä syksyyn suhtautui vistosti Meik Wikingin oppaisiin. Sen vuoksi juuri halusin ottaa niistä selvän. Wikingin kirjojen kuvituksestakin tulee hyvälle tuulelle.

Totuuden ja pahuuden liitto

Juuri edellä olevien asioiden vuoksi lopetin Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäytymistä -kirjan kuuntelun kohdassa, jossa sekopäinen äiti leikkaa pojaltaan ensin palat jalkapohjista harjoitellakseen todennäköisesti kastroimista.

En jäänyt odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Hanna Wesenius kirjoittaa Suomen Kuvalehden kolumnissaan siitä, että jotkut, kuten vaikka Rauni Mollberg tai joku Arthur Fellig, Weegee nevöhöörd, haluavat panna tekijät, kohteet ja katsojat koville. Että vain pahuus on totta. Muu on kaupallista tai tylsää.

Tämän käsityksen mukaan romaanilla ei voi olla onnellista loppua tai jos on, se ei ole taidetta. Että taiteessa pitää olla julmuutta, verta ja suolenpätkiä tai vanha mies, joka pannaan esinahkoineen päivineen pakastimeen.

Muuten! Tuli mieleen, kirjoittiko Antti Hurskainen Kuihtumisen ironisessa mielessä? Kaksoisposeerasiko hän? On päivänselvää, että minä, vanheneva kukkahattutäti, en ole hänen ehkä kännissä kirjoitetun sekoilunsa kohderyhmää.

Oliko Hurskainen olevinaan cool ja samalla oli epäcool potenssiin viisi. Vittuiliko hän cooleille piireille? Väitän, että olisi voinut vittuilla tehokkaammin muilla tavoin.

Hurskainen poseeraa Kuihtumisessa, mutta kenelle oikeasti? Onko kirjassa viestejä johonkin sellaiseen maailmaan, joka ei ole tavallisen lukijan?

Onnettomista lopuista

Miten minä tämän muotoilisin? Jos kirjailija haluaa panna romaaniinsa onnettoman lopun, kaikin mokomin, mutta lukija voi ratkaista asian; hänellä on oikeus olla pitämättä onnettomasta loppuratkaisusta.

Tämän vuoksi pidän Elisabeth Storutin Olive, taas -kirjan lopusta. Minulle romaanin viesti oli, että vanhenemista ei tarvitse pelätä. Voi ajatella niinkin, että jopa dementiaosastolla on mahdollisuus tutustua mielenkiintoisiin tyyppeihin.

Olive, taas -romaanissa kolkon matematiikanopettajan luona ennen vanhinkotiin joutumista käy kaksi kodinhoitajaa - toinen on somalinainen ja toinen valkoihoinen rasistiääliö. Olive Kitteridge sai sellaisenkin kokemuksen ennen kuolemaansa.

Halla Helle

Olen sitkeästi kuunnellut Niilles Holmbergin Halla Hellettä. Romaani on niin monitasoinen ja täysi, että välissä on pitänyt kuunnella jotain kevyempää tai lyhyempää.

Aloitin Halla Hellen kuuntelun lopputalvesta. Työntelin lumia pihalla ja pystyin hyvin näkemään sieluni silmin, missä minäkertoja liikkui. Romaani eteni ikään kuin päiväkirjamerkinnöin ja siinä missä kirjassa vaihtui vuodenaika, vaihtui täälläkin. Tosin nyt äänikirjassani on jo heinäkuu - ja meillä vasta lehtipuut vihertävät.

Linnansalmentien rinteeseen puhkesivat tänään voikukat. Takapihalla ei vielä.

Halla Helle on huikea sukellus identiteettiin ja jungilaiseen alitajuntaan. Kukaan ei ollut minulle tullut kertoneeksi Sigmund Freudun ja Carl Gustav Jungin ajattelun eroa. Niilles Holmberg sen tekee.

Siinä missä Freud kaiveli yksilöä ja kitisti kaiken yksilön muistiin ja kokemukseen, Jung käsitteli ihmistä ja tajuntaa laajalla perspektiivillä. Jung ei jäänyt kaivelemaan yksilön napanöftää, vaan laajensi perspektiiviä.

Kollektiivisessa piilotajunnassa voi olla asioita vuosituhansien takaa. Ihminen ei syntyessään ole tabula rasa, vaan kiehtova kokonaisuus ihmisyhteisön, suvun, kansan, perheen ja oman menneisyyden asioista.

Halla Hellen minäkertoja sanoo, että psykoalan ammattilaisen olisi ihmistä tunteakseen tunnettava niin vertailevaa uskontotiedettä, folkloristiikkaa kuin ihan yleistä historiaakin.

Tätähän minä olen halunnutkin! Haluan laaja-alaiseksi psykoalan ammattilaiseksi!

Ugh, nyt minä sen olen sanonut. Voi tietenkin olla, että työyhteisösovittelukoulutuksen jälkeen rahaa jatkoon ei ole, mutta ainahan ovat kirjoittamisen opintoni. Kyllä minä jotakin jatkan.

Koska haluan laaja-alaiseksi ihmismieleen kurkistajaksi, innovoiduin voimakkaasti dokumenttielokuvasta Ihmeellinen Iran tai valelen itseäni viikonloppuisin loputtoman tylsissä siivous-, pyykkäys- tai kurtturuusun tuhoamistöissä Ari Turusen Maailmanhistorian kukoistavimmilla kaupungeilla.

Rakastan Halla Hellen kaltaisia valistuksellisia romaaneja. Rakastin jopa kohtaa, jossa Norjan saamelaiset saapuvat torvet soiden keskusteluttamaan utsjokisia minäkertojan työpaikalla Utsjoen kirjastossa järjestettävään tilaisuuteen.

Kohdasta käyvät selkeästi ilmi kolonialismin perintö ja se, että vaikka saamelaisilla on itsehallintoelimensä, asiat eivät ole välttämättä ihan niin hyvin. Loppuviimeksi legitiimien elinten valta on rajattu lausuntojen antamiseen.

Halla Hellen minäkertoja menee myös identiteettikysymyksiin... äh, pitää maksaa laskut, kun kerta rakennusliikkeen tilille putkahti rahaa ennen eräpäivää. Jatkan tästä myöhemmin. En ole varma, pystynkö jatkamaan tällä viikolla, mutta joka tapauksessa katsoin tarkkaan Flinkkilä & Kellomäen Suvi West -jakson.

Kuten toimittaja Ani Kellomäenkin oli Suvi Westin ja Anne Kirste Aikion Njuoska bittut minunkin lempiohjelmani. Se oli naisena vapauttavaa katsottavaa. Aivan räävitöntä menoa!

Sain helpotusta sille, että olen tuntenut porukassa kuin porukassa itseni ihan liian Pussy Riotiksi.