Antti Hurskaisen Kuihtuminen Hesarissa

Minun Milan Kunderani ja bestiksen, TikTok-videoista

la 5.6.2021

(Merkinnästä puuttuu useita s-kirjaimia. Yö oli puutteellinen. Milanon naisten paratiisin viikolla katsomatta jääneiden osien kanssa meni vaille yhdeksään. Sen jälkeen oli koirien iltahommat ja kasvimaan kastelu. Nukkumaan meno meni kymmenen tuolle puolen ja aamulla puhelin oli jäänyt herättämään kello kuusi. Yönta ei kertynyt tarpeeksi ja kirjaimia uupui sen vuoksi. Nyt olen niin poikki, etten jaksa etsiä kirjoitusvihreitäni.)

....

Päiväni alkoi googlaamalla. Googlasin Antti Hurskainen + Kuihtuminen + HS. Ele oli muodostunut minulle rutiiniksi talvella, kun Hurskaisen Kuihtuminen ilmestyi. Kun Matin puhelin vahingossa kello kuusi herätti, tartuin heti puhelimeeni ja tsekkasin, mihin Tkkisen Hannelen kanssa jäimme iltaisessa Olive Kitteridge -keskustelussa.

Joka aamuinen Antti Hurskainen + Kuihtuminen + HS -googlailuni katkesi kerrasta, kun jokin kirjablogisti ylisti Kuihtumisen maasta taivaaseen. Ei kuulema voinut lakata sitä lukemasta ja kello tuli neljä aamuyöstä, kun lopetti, päätin, että tämä oli nyt tässä. En enää aamuisin googlaile, onko Kuihtumisen joku arvostellut. Kirja on ihan eri ikäluokalle tarkoitettu kirja kuin minun ikäluokalleni, lähestynhän eläkeikää ja olen kukkahattutätönen.

Hannele oli kertonut, että pitää enemmän Elisabeth Stroutin romaanihenkilön aviomiehestä Henrystä ja sitten Suomalaisen kirjakaupan äänikirjapalvelu oli sipannut. Henryllä on suhde alaiseensa, nuoreen tyttöön kuin Milanon naisten paratiisissa kirjanpitäjä Luciano Cattaneolla tavaratalon myyjien pomoon Clelia Galligarikseen.

Tottahan Galligaris on nuorempi ja hehkeämpi kuin pieni ja sironen, mutta jo rypistyvä, Lucianon lasten äiti Silvia. Lucianossa minua niin ärsyttää tämän pehmeys. Miehen selkäranka on kuin vatkulia. Siksi hän tuijottaa Clelian silmiin, joissa on jokin outo hermo- tai taittovika, ne kuljeskelevat itsekseen - ikään kuin silmämunat tekisivät jatkuvasti pientä edestakaista liikettä.

Tottahan sitä alkaa hormonit virrata, jos uppoaa toisen lehmänsilmiin. Ja sitten on aivan pakko syöksyä toisen syleilyyn. Sudba, kohtalo. Venäläinen keski-ikäinen nainen sanoisi, että v zhobe u tebja sudba.

Lisäksi Luciano toimii kylmällä oikeutus-motiivilla. Silvia on loukannut häntä ammoin 24 vuotta sitten eikä vatkuliselkärankainen mies tietenkään voi antaa anteeksi. Hän syöksyy Clelia-silmäsensä syliin kerta kerran jälkeen. Kohtaukset etenevät aina samalla tavalla. Tuijotusta oviaukosta, tuijotusta puolilähietäisyydeltä ja sitten läheltä - ja ahhhh, intohimoista suutelointia.

Lucianon ja Silvian miniästä Robertasta, joka työskentelee tavaratalon myyjänä kustantaakseen insinööriopintonsa, pidän sarjassa eniten. Häntä ei taustoiteta, mutta jos olisin Roberta ja saisin valita, haluaisin Agnese-matriarkan laajennettuun perheeseen; Agnesen ruokapöydän ääressä osoitetaan tunteet avoimesti ja Agnese puhuu miniälleen suoraan. Hän sanoi Gabriella Rossinille, joka on sukeltamaisillaan myyjättären proletaarimaailmasta muotisuunnittelijan yläluokkaiseen luksukseen shampanjoineen ja klubi-illallisineen, että jättäisi Salvatoren mieluummin heti, jos siltä tuntuu, eikä pitkittäisi Salvatoren tuskaa.

Federicon vanhempien luona istutaan paska jäykkänä kuin kirkonpenkissä. Appivanhemmat vihaavat toisiaan ja anoppi pakenee useasti keittiöön tuskissaan. Näkee kilometrien päähän, että Robertalla on hankalaa myrkyttyneessä ilmapiirissä.

Ah, kuinka en pidä pehmeistä miehistä! Silviasta pidän. Hän on kyllä ollut juonittelevainen aikoinaan, mutta elämä on opettanut. Silvian hahmossa on murtunutta herkkyyttä, mutta myös aviovaimositkeyttä. Kyllä Luciano vielä avioliittoonsa palaa, sanoi Silvian kotikampaajatar.

Ja kaikki tämä - saippuasarjasta! Olen Milanon naisten paratiisin fani! Kun olin jo nukahtanut, oli Hannelen äänikirja alkanut toimia. Aamulla puhelimessani oli viesti, että Hesarissa on Antti Hurskaisen Kuihtumisen kritiikki. Kritiikin on kirjoittanut Johanna Osváth. Nuori nainen. Niin. Antti Hurskainen on kirjoittanut Kuihtumisen nuorille ihmisille, kaltaisilleen, joiden pahin kirjailijanpainajainen on se, että hänen entiset äidinkielenopettajansa, vanhenevat naiset, nuo kammottavat kulttuurin kukkahattutätöset, lukevat hänen tekstejään ja ehkä rohkenevat pitääkin niistä.

Ja mikä kauheinta nuoren mieskirjailijan taustalta löytyy äidinkielenopettaja, joka ei tykännyt aikoinaan jostain Hurskaisen aineesta, en muista, missä esseekokoelmassa tämä oli, mutta se oli kyllä osastoa nonfiktio. Nyt vittuilen nonfiktion kautta. Olen pahainen biografisti, mutta äikän maikka, joka dissasi tulevan esseistin kouluainetta, oli lesbo. Ajatelkaapa! Mutta vielä kauheinta oikeasti oli, että toinen saman laitoksen äikän maikka oli tulevan appiukkonsa sisko!

Ei jumalauta. Niin. Ja edellisen kouluasteen äikän maikka oli piinallinen alkoholisti, joka soitteli paikallislehden toimittajalle, minulle, että haluaisi hakata minut. Jep, jep, olin kirjoittanut jutun paikallisesta nuorisovaltuustosta. Jutussani arrogantti mäkihyppyharrastajapoika arvosteli äidinkielen opettajan aviomiestä, joka oli opettaja hänkin.

Semmoista palautetta tällaiselta paikkakunnalta. Ei puhettakaan siitä, että alkoholistirouva olisi kysynyt mieheltään, onko tässä arvostelun aihetta. Tottahan paikallislehden toimittaja pitää sellaisessa tilanteessa hakata. Tämän kokemuksen jälkeen päätin, että ripustan julkisesti nähtäville joka ikisen saamani kännipuhelun, kunhan vain blogialustat keksitään. Silloin vielä en saanut ääntäni tällä tavalla kuuluville.

Joten varo, Lapinlahden vasemmisto ry:n puheenjohtaja, ei kande soitella itkukimityspuheluita! Sorge.

...

Hurskainen tuntuu Kuihtumisessa poseeraavan. Hän keekoilee liikuttavuuteen asti julmuuksilla. Toki tekstissä on paljon ironisia tasojakin. Esimerkiksi vanhan miehen pakastaminen ja hänen esinahkansa ihmettely toi mieleen Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan munaravia täynnään olevaan loppuun, jossa väkijoukot kaahaavat kohti jotain, josta en saanut selvää, ja sitten yht´äkkiä pantiin ruumista. Taisi Ilmestyskirjan lopussa olla ihmissyöntiäkin.

Kummatkin kirjat niissä kohdissaan aiheuttivat pitkän haukotuksen. Ei oikein toiminut edes farssina. Ilvesheimon Ilmestyskirjan alkunpään rakkaustarinasta pidin kovasti. Ilvesheimo oli löytänyt ihania sanoja minäkertojan kuvata rakastettunsa rintoja. Köyhyyskuvauksissa oli syvyyttä ja tasoja, jotka vaihtelivat traagisesta huvittavaan.

Kummatkin kirjailijat muuten ovat Lapinlahdelta. BTW. Kirjoitan näin, vaikka Johanna Osváth pudottelisi minua Hurskaisen autofiktion hämähäkinverkkoon.'

Niin. Hurskainen ei missään nimessä halua, että äikän maikat pitävät hänen teksteistään - eivätkä muutkaan maakunta- tai maalaistason lukijat. Sentään Hurskainen pikkuisen uskaltaa ymmärtää turvetuottajia, mutten ole aivan varma, tekeekö hän niin, että ymmärtää turvetuottajia vai onko hän vain vittuilevinaan viherparemmistolle.

https://blogit.apu.fi/plainsongs/maaseudun-lahimenneisyys/ 

...

Niin. Hesarin Johanna Osváth ymmärtää Kuihtumista. Parasta on pitää ja kirjoittaa suopeasti tai roikkuu seuraavassa romaanissa Lundia-hyllyyn kirjailijan hirttämänä sheivatut häpykarvat kuukautisverestä punehtaen. Synnyttämättömän kriitikon häpyhuulet eivät varmasti roiku, kuten synnyttäneen naisen.

Osváth lainaa Hurskaisen Kuihtumisesta tällaista lausetta, roikkuvat häpyhuulet olivat vastaukseni tähän: "Vihattoman kirjoittamisen vastine on löysällä mulkulla runkkaaminen”. Mitä lause oikeasti tarkoittaa? Tämä on epäselvästi ilmaistu. Tarkoittaako kirjailija sitä, että kirjoittamalla ilman vihaa on sama kuin koettaisi runkata löysällä mulkulla? Vastine. Vai onko tämä niin, että vihainen kirjoittaminen on löysällä mulkulla runkkaamista? Tämä ei aukene minulle jostain syystä, vaikka lukisin lauseen useasti.

No pääasia on, että kirjailija, joka on kasvanut opettajaperheessä, uskaltaa käyttää ilmaisua mulkku ja runkkaaminen. Keskiluokan kasvateissa uskaltaminen on kovin liikuttavaa. Uskaltajat. Uskalikot. Voi voi. 

Osváth löysi Kuihtumisesta viitteitä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvointia tuottavasta mekanismista: "Hurskaisen teos jatkaa kertomusta hyvinvointiyhteiskunnan tuottamasta sivullisuudesta Riku Korhosen Lääkäriromaanin (2008) ja Juha Seppälän Routavuoden (2011) hengessä, eikä peittele jälkiään."

Hörönlörön Osváth! Pikkuisen luokka-analyysia kehiin. Ei hyvinvointiyhteiskunta sivullisuuden tunnetta tuota, vaan keskiluokka ja keskiluokan kurjistuminen. Hurskainen selvästi pelkää päätyvänsä samaan yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa ja yhtä aikaa tuntee pettymystä, että on jo siellä - palkkatöitä tekevän vaimonsa kautta. Hän muuten olisi lahjakas kaunokirjailija ja herkkä ilmaisija, mutta jonkun on perheessä tehtävä töitä, sanoo herkän ilmaisijan ringettevalmentaja, kun löysi vaimokseen kirjoittajan.

Nythän minä lunastan paikkaani. Kirjoitan rahasta Töllöttimeen. Kyllä siitä, että joutuu esittelemään itsensä puhelimessa, että Pia Valkonen Töllötin-lehden puolesta, sietäisi maksaa enemmänkin. Vink, vink, konsernin suuntaan.

....

Kirjailijana Hurskainen on luokkapaariaa. Köyhimys. Mutta ei kuitenkaan voi samaistua toimeentulonsa kanssa kamppaileviin, sillä hänen perheellään ei oikeasti ole muita ongelmia kuin identiteettiin liittyviä.

Näin muuten tiistaina Riku Korhosen Lääkäriromaanin Rautavaaran kirjaston kierrätyshyllyssä. Poimin sen mukaani, jos vielä seuraavalla kerralla, kun kirjastossa käyn, on hyllyssä. Riku Korhosen suurimmat meriitit kirjallisuuden saralla mielestäni ovat avioliitto ikäluokkani kirjailijaidolin Anna-Leena Härkösen kanssa sekä Korhosen terävät esseet Image-lehdessä muun muassa omasta alkoholismistaan.

Korhosen Me emme enää usko pahaan -romaanin löysin alennusmyynnistä. Luin ja alku etenkin oli hyvä. Alkua en ihan tarkkaan muista enkä voi tarkistaa, sillä heivasin kirjan talota ulos; alussa 30+ perheenisät jotenkin kahlasivat mustassa merivedessä, varmaan jossain Espoossa, ja oli ahdistavaa, ei kuitenkaan niin ahdistavaa, että olisin heittänyt kirjan seinään oitis. Annoin sille mahdollisuuden.

Juonirakenne oli kaavamainen. Korhonen oli rakentanut klassisen draaman kaaren kirjaansa ja loppupuolella ajattelin, että hohhoijaa. Kahlasin sadan sivun verran tekstiä yli.

...

Hups, olenkin melkein pitänyt Emme enää usko pahaan -romaanista:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2018-04-me-emme-usko-enaa-pahaan

Harmi, että Riku Korhosen romaani ei enää löydy hyllystäni. Olisin voinut täydentää Korhos-kokoelmaani Lääkäriromaanilla. Ehkä haen Lääkäriromaanin Rautavaaran kirjaston kierrätyshyllystä heti tänä iltana ja samalla voimme käydä fiilistelemässä pientilallamme, joka on kauppakirjan allekirjoitusta varten meidän.

Meidän äiskällä ja iskälläkin oli pientila Juvalla. Tilan nimi oli Luhjus Hyytelä ja tilan konkurssiaikoina 19050-luvun puolivälissä äiti petti isää, sillä isäni myös kuuluu pehmeisiin miehiin, selkäranka meidän iskällä ei tosin ollut vatkulia, mutta kyllä hän avioliiton jännitteisestä ilmapiiristä kärsi. Tunnistan Luciano Cattaneon tuskaisassa ilmeessä jotain oman isän tuskaisasta ilmeestä - ja tietenkin Matin. Matilla vain oli vuosikymmenen ajan vatkuliselkäranka.

Nyt hän on kuin eri mies. Oikeasti! Selkäranka löytyy, jos vaimo sitkeästi jaksaa odottaa. Minä olen uskollinen vaimosankaritar tässä avioliitossa, tunkekaa nyt vain Matin mussukaiset herneen vielä syvemmälle nenuseenne tai vaikka vaginaanne. Se olen minä, joka Matin jalat hiuksillani pesen.

Äh, Milan Kunderastahan minun piti.

Ensin hieman päivittelen Johanna Osváthia. Nesslingin säätiön nettisivuille kerrotaan, että erityisen lähellä hänen sydäntään ovat eläinten oikeudet. Kas kun ei turkiseläimet. Tai mirrit. Hih, inhoan ilmausta lähellä sydäntä melkein yhtä paljon kuin termiä hunajakakun murunen. Argh! Nyt mie romahan.

Toissapäivänä löysin TikTok-videot. Ylen nettisivuilla oli linkki amerikkalaistyttöön, joka pelasti koiransa karhun käpälistä töytäisemällä koko kontioköntyksen aidalta. Tapaus oli tallentunut valvontakameraan. Pitää alkaa harjoitella susien ja karhujen kanssa elämistä. Matti jo melkein ajoi karhukolarin tullessaan Rautavaaran-työmaaltamme.

Olen täpinöissäni, jos ette sitä eilisestä merkinnästä - jos Hannele inhoaa tätä termiä, keksii minulle uuden, kiitos, mutta suomenkielisen, postaus ei minulle kelpaa! - huomanneet. Jäipäs sisäkkäislause tuohon, mutten ehdi korjata, sillä tänään minun pitäisi päättä merkintäni Milan Kunderaan.

...

Sitä ennen kuitenkin kirjoitan pari sanaa TikTok-videoista. Olen lumoutunut. Parasta antia oli nuori nainen, joka esitti eri koirarotuja. Oli eri koirarodut auton ratissa ja eri koirarodut asiakaspalvelussa. Lähetin linkin tyttärelleni Anna Belovalle. TikTokeissa oli myös nuoren suomalais-venäläisen miehen video siitä, kuinka suomalaisia sukunimiä voidaan venäjäntää. Anna Belova kuulostaa tosiaan joltain valokuvamallilta. Anna Ljuhanov ei vie ajatusta Venäjälle, vaan Kiinaan. Tyttöjen isä makusteli itsekin välillä sukunimeään: Lu, Lu, Lu hän mietti, Ljuhanov, Kitai, davai zhivjot v Kitai.

Joka tapauksessa kehotin Annaa ja hänen 190-senttimetriä pitkää poikaystäväänsä valitsemaan tulevaan avoliittonsa koiran TikTok-videon perusteeella. Annalle sopisi jokin siro, pieni ja hienostunut koirarotu ja hänen koripalloilijapoikaystävälleen solakka vinttikoira.

Olen myös ilmoittanut, että en maksa Annalle uutta napakorua tai rakennekynsien uusimista, ellei kumpikin äänestä vaaleissa Bella Forsgreniä (vihr.).

TikTok-videoissa oli ihanata poliittista epäkorrektiutta. Nauroin pissat tenoissa(ni) videolle Nolo isi, jossa vaimo käy autossa kuskin puolelle. Nolo isi tulee apukuskin paikalle ja ensimmäisenä ripustaa suuren rukousnauharistin taustapeiliin. Sen jälkeen hän kauhoo kassistaan muita woodooesineitä ja tekee turvavyön huolellisesti kiinnitettyään ristinmerkin.

Samalta pariskunnalta oli vaimoille tarkoitettu opetusvideo, jonka opeilla saa aviomiehen poraamaan hyllyjä seinään. Vaimon ei tarvitse kuin ottaa pora omaan käteen ja antaa surista. Mies tulee kipin kapin yläkerrasta ja sanoo, että anna kuin minä.

Poliittisesti täysin epäkorrekteihin videoihin kuuluu myös Setämiehet tuloo - yökerhoon, vaviskaa -video. Siinä oli samaa keskikehopositiivisuutta kuin nuoren naisen vatsamakkaroitaan heristävässä videossa, jonka linkin Maria joskus lähetti minulle. Hervotonta, hervotonta, epäkeskiluokkaista.

Alaluokkaisuuden pilkasta ja ivasta huonoa makua kohtaan Riku Korhosen Me emme enää usko pahaan -romaanissa en pitänyt:

"Seinälle ripustettiin Scanian rosterikapseli ja mustavalkokuva linnunhöyhenistä, hiukkanen filosofiaa, paino ja keveys niin kuin joka sielussa, ja ja kanariafåglarna sjunger piip piip." (Riku Korhonen Me emme enää usko pahaan s. 238 - 239)"

TikTok-videoista ihanimpiin kuului Tee se itse -pariskunnan opetusfilmi siitä, miten voi itse kerrostalon parvekkeelle rakentaa kuormalavoista sohvan. Kierrätyksestä löytyy vanhoja patjoja, joita voi leikellä ja sisustuskankaita vaikka miten paljon. Voi, kunpa olisin joskus niin kätevä itsekin!

...

Nyt vihdoin Milan Kunderaan, jotta voin palauttaa tuvan hyllyyn Kunderan The Farewell partyn. Olen lukenut sen englanniksi. Olen ostanut sen Oxfordista vuonna 1987, kun olin alkupätkän Interrailista Partasen (nyk. Orispää) Oilin kanssa Lontoossa, jossain ja Edinbrughissa. Naurattaa, kun en ole voinut kehua tällä Lontoon ja Edinburghin välisellä jossain käymisellä. En nimittäin muistanut millään, kävimmekö Campbridgessä vai Oxfordissa.

The Farewell partyn etulehdelle olin kirjannut: "Pia 4.9.87 thursday in Oxford, United Kingdom" Siinähän se. Nuoressa Morsessa ja nyt Lewiksessä - jonka pääosan esittäjään ihastuin jo muinoin sarjassa Näkemiin muru! - murhat tapahtuvat Oxfrodissa. On minuta miljöissä jotain tuttua, mutta mietin silti, olisimmeko voineet olla siinä toisessa yliopistokaupungissa.

Se onkin sitten ainoa kirja, jonka olen kuunaan englanniksi kyennyt lukemaan. Luin sitä Budapestissa itkuisena. Purjehdin koko Euroopan läpi Rakkauteni Julman Valtikan luokse Budapestiin. Oili jatkoi Briteista Salosen Maritan kanssa matkaa Irlantiin. Näin me järjestelimme matkat niin, että kaikki olivat loppujen lopksi tyytymättömiä.

Rakkauteni Julma Valtikka mökötti koko Budapestissä ja Unkarissa olomme ajan. Minä itkin ja muutuin perässä raahattavaksi säkiksi. Näin lun Rakkauteni Julman Valtikan päiväkirjasta. Tottahan avopuolisot toistensa päiväkirjat lukevat. Niiiin.....? Ja tekstarit sekä whatsappit. Minä en lukenut kymmeneen vuoteen ja miten kävi?

Sen voitte lukea blogistani.

Itse asiassa Matti on nyt sanonut, että minun olisi pitänyt pelastaa hänet hänen alitajuisilta hirviöiltään: Ynnynnynnyn Nynnytti Satiaiselta ja leskirouva Revanperän valtaisalta liukuvoideluolalta, matalalta punatiiliomakotitalolta, jos näen sellaisia vaikka Etuovi.comissa, oksennan välittömästi.

....

Hurmaannuin niin kuin kaikki muutkin ikäluokkani lukevat toimittajan alut aikoinaan Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä ja sitten aloimme toistella romaanin nimeä värkkäämissämme otsikoissa. Minä varmaan ainakin viisi asiaa nimesin sietämättömän keveiksi. En halua edes muistaa, mitä ne olivat.

Argh, häpeä!

Bestis oli löytänyt Kunderalta kirjastosta Naurattavien rakkauksien kirjan. Ei syttynyt Kunderalle. Odotan bestiksen blogianalyysia ja huudahdan tähän, että Kundera kävi romaani romaanilta ilkeämmäksi, kyynisemmäksi ja kärtymmäksi. Lopulta lakkasin ostamasta hänen kirjojaan. Ne ovat oppineita kyllä ja varmaan viiltävän teräviä, mutta pakkoko sitä on vanhetessaan kyynistyä - hähhhhh??????????