Gekko Paavilainen Yksisarvinen ja Marja-Sisko Aallon dekkarit

ke 23.6.2021

Väisäsen Petri tekstaroi, että Gekko Paavilaisen Yksisarvinen on nyt äänikirjanakin. Kirja vilahti Storytelissä ja kun Pete siitä muistutti, aloin kuunnella oitis Yksisarvista.

Ostin sen heti printtinä, kun se ilmestyi, mutta jostain syystä nuoren miehen kasvutarina ei luettuna vain napannut. Siitä huolimatta, että tarinan kertoja on ollut samalla riparilla Peten kanssa Lapinlahden Väärnin leirikeskuksessa.

Kuuntelin varttitunnin verran kirjaa eilen Iisalmeen ajaessa ja tänään pyörälenkillä. Aamulla, kun Matti oli lähtenyt, uskalsin lukea aamukahvini kanssa Jyrki Lehtolan Tunteista-kirjoituskokoelmaa. Lehtolan tekstien taso vaihtelee. Ensimmäinen oli ihan hörömplöröä. Ikään kuin Lehtola olisi ollut luovan kirjoituksen kurssilla ja pannut kansien väliin harjoitelmiaan.

Mutta eihän Jyrki Lehtola nyt mitään kirjottamista tai luovaa kirjoittamista opiskele. Hänhän oli valmis jo ammoin 1980-luvun Tampereella. Valmis ja Deleuzensa sekä Guattarinsa lukenut, kun väänsi Markku Eskelisen kanssa Sianhoito-oppaansa.

Sivumennen sanoen en usko pätkääkään, että Lehtola oli heeboja lukenut. Kunhan pudotteli hienolta kalskahtavia nimiä. Eskelisen lukeneisuutta en kyseenalaista, mutta Lehtola. Milloin tämä olisi edes ehtinyt lukea? Luuhasi kapakoissa yökaudet ja päivät makasi krapulassa.

Aloitin Lehtolan Tunteista maanantaina Kuopiossa kahvila Salacavalassa Mattia odottaessa - kerran elämässä minäkin - ja ajattelin, että voi hyvää päivää. Kolmas teksti, kirjoitus lukevista ihmisistä, vasta alkoi purra ja sitten luku löpsähti. Tänä aamuna mietin, mitä vittumaista kirjoittaisin Lehtolasta.

Onneksi luin Minusta-tekstin aamulla loppuun, vähän hyppelehdin Kasvatuksesta 3:n ylitse ja aloitin Vasemmistosta-esseetä. Osaa Jyrki Lehtola analysoidakin. Tosin kokoelman alussa olin heittää kokoelman seinään; eikö tämä osaa muuta kuin vittuilla?

Mnjaah, osaa kyllä, mutta onko niin vaarallista olla edes joskus pikkuisen vakava. Mitä Jyrki Lehtola oikein pelkää? Mietin myös nuorten vihaisten miesten pyhyttä. Nuoret vihaiset miehet ovat kulttuurissa pyhiä sen vuoksi, että nuorella vihaisella miehellä on usein huono itsetunto.

Herkkä nuori mies saattaa lakata kirjoittamasta, jos joku kyseenalaistaa. Kamalinta tosin, mitä nuorelle vihaiselle miehelle voi tapahtua, on, että joku entinen äidinkielenopettaja tai muu kukkahattutäti tykkää hänen teksteistään.

Ja juu, sama huonoitsetuntoinen pikku Jyrki siellä edelleen piikittelee kuin Sianhoito-oppaassa. Liki 60-vuotiaana. Ou jees ja ou nou. Pikku koirat on niin ihanii.

Gekko Parviainen on toista maata. Äänikirjana nuoren homomiehen elämän päihdekeskeisyys ei tuntunut niin tympivältä. Itse asiassa oli oikein sympaattista kuunnella, kuinka minäkertoja ei osallistunut pikku paikkakunnan, joka autofiktion mukaan sijaitsi jossain Kainuussa, tai toisessa kohtaa idässä tai pohjoisessa, nuorison rientoihin lainkaan.

Hän oli toista maata. Ei kuulunut joukkoon ja sen vuoksi Tampere tuntui taivaalta. Pikku paikkakunnalla ilona oli juoda kaljaa niin paljon että tuuperruttiin hankeen ja lopuksi aina pörräiltiin mopolla.

Minäkertoja istui illat pitkät kotona ja luki. Tampere oli taivas. Heti löytyi hengenheimolaisia.

Omaa syrjäänvetäytyneisyyttään ei Jyrki Lehtolan tapainen tyyppi olisi missään herran nimessä tunnustanut 1980-luvun lopulla. Hän kuuluu sakkiin, joka syntyi hämyisillä klubeilla coolina oikeistopunkkarina pikku takissaan. Hänellä ei ole äitiä eikä ainakaan isää - BTW Jyrki Lehtolan isä oli Aamulehden kulttuuritoimittaja Erkka Lehtola. Hänen perheensä olivat kirjailija Päivi Alasalmi ja minun entinen bestikseni Oili Partanen, prkllll.

Nimenomaan entinen. Paino sanalla entinen. Prkllll.

Gekko Paavilaisen Yksisarvisessa ärsytti se, että 1980-luvun lopulla ei kaljaa ostettu todellakaan vielä tölkeissä eikä kassa-puumanainen taatusti lukenut viivakoodia.

Lisäksi käsitettä puumanainen ei ollut 1980-luvun lopulla, minkä minäkertojakin panee merkille tekstissä. Puumanainen kassalla on taas kammoittavinta, mitä nuori homomies voi kuvitella. Ällöä, jos vanhempi nainen flirttailisi.

Naurahdin, sillä muistui mieleheeni, kuinka Antti Holma Järjestäjässä yrjöili lihavalle kirjastonjohtajattarelle.

Yksisarvisen oluttölkkien ja viivakoodien kohdalla tuli sama olo, kun kirjailija Taija Tuomisen lukiessa meille pätkää jostain hirmu hyvästä kirjasta, alkoi ärsyttämään ihan toden teolla, kun kirjailija oli kirjoittanut hevosen verta vuotavista kavioista. Teki mieleni huutaa, että haloo, hevosen kaviot ovat kovaa ja kimmoisaa sarveisainetta. Ne taatusti eivät vuoda verta.

Sen sijaan traagisin kuvaus, jonka olen tähänastisessa elämässäni lukenut, on Maj Rehbinderin Bess-ponikirjasarjassa. Kirjassa ratsu jotenkin joutuu auto-onnettomuuteen - kai ratsu oli karannut ja ratsun kavio oli irronnut.

Kuva on palanut verkkokalvolleni. Siinä ei kuitenkaan veri roisku. On vain vuohisnivelestä irronnut kavio. Kaviosta ei vuoda verta, herrajumala sentään.

Olen saanut Bess-ponikirjoja noin kymmenvuotiaana lahjaksi ainakin äidiltä ja myös Matti-kummiltani. Kirjasarjassa on oikeasti paljon tietoa ponin koulutuksesta ja hevosista muutenkin.

Matti Johannes Tiusanen ja isänsä, enoni, Yrjö Vilhelm Tiusanen

Kummini nimi oli Matti Johannes Tiusanen ja hänet on haudattu Puumalan hautausmaahan vuonna 1993. Matti-kummini oli äidin Yrjö-veljen eli enoni poika ja tilasi minulle koko kouluikäni Valittuja Paloja.

Yrjö-enoni puolestaan on haudattu Puumalan sankarihautuumaalle. Hän löytyy myös Puumalan uhrit isänmaalle - sotiemme uhrit 1939 - 1945 -kirjasta, jonka osti Puumalan kirjakemmakoilta joskus vuonna kuokka ja kivi.

Joka tapauksessa kemmakoilla tapasin Polvisen Jukan. Ja olimme kemuissa bestiksen kanssa.

Yjrö Vilhelm Tiusanen oli syntynyt 26.5.1906 Puumalassa ja kuollut NIetjärvellä Impilahdella 14.7.1944. Hän oli alikensartti ja kirjan kuvassa aivan varmasti suojeluskunta-asussa. Sodan aikaan Yrjö-eno on nimittäin ollut jo melkein nelikymppinen, mutta valokuvassa on pyöreäposkinen pikku poika.

Sopasia Puumalasta kaatui neljä. Nyt en kyllä ala pohtia, ovatko kaatuneet Sopaset kaikki samasta perheestä tai sukulaisia toisilleen - sekä meille Sorjosille.

Ravi-Eelis Sopanen on kuitenkin edelleen elossa. Hänestä kertoi ohimennen Ansa-serkun Antero. Puumala-lehdessä oli Eelis Sopasen haastattelu hiljattain. Tai ehkä kahden vuoden sisällä - ennen koronaa.

Marja-Sisko Aallon dekkarit

Dekkarit eivät ole minun kirjalajini. Vaikka minulla oli Marja-Sisko Aallon omakätisesti minulle signeeraamia dekkareita, heivasin ne jokin aika sitten Tikkisen Hannelelle, joka osaa suhtautua lajittyyppiin analyyttisesti.

Näin hän kirjoittaa Facebookissa - kirjoitus on kirjoitettu some-kielellä somesymbolein. Hannele taitaa myös vapaamuotoisen some-rekisterin:

"Jostain sain silmiini, että kuopiolainen rovasti Marja-Sisko Aalto julkaisee syksyllä taas uuden dekkarin. "Veri" on kuulema nimi. En tiedä monesko Aalto se on, minulla vasta kolmas (Ikoni) loppusuoralla. Kuvassa on nro 2, jonka jo ahmin. Olisikin lunta, kylmää tai tappavaa, mitä vaan. Sain kirjaystävältä joululahjaksi Aallon 3 ekaa

Minun piti lukea ensin alta about 25 Komisario Maigret'ta, sitten perehdyin näihin. Ensimmäinen oli Murha tuomiokapitulissa, ja hirveästi toivoin, että kapitulin notaari Saara Ruti olisi murhaaja. Se olisi ollut herkullinen vitsi😂.

Ekassa oli hurmaavaa sen kieli, joka oli sotien jälkeistä, vanhanaikaista siis, mutta minua se miellytti. Tyyli on oiva vastapaino julmalle, sairaita piirteitä saaneelle nordic noirille.

Jo tässä huomasin, että on paras pitää vieressä kännykkää ja googlata Aallon fiktio+fakta-cocktail. Kirjailija sekoittaa historian nykypäivään, ja taustatyötä hän totisesti on tehnyt. Ajattelin lukiessa, ja yhä ajattelen, että pitäisi päästä käymään Kuninkaankadulla olevassa tuomiokapitulissa. Mikä ilo oli lukea takavuosien piispojen, ennen muuta Eino Sormusen, läsnäolo.

Tuttuihinkin törmäsin vaikka nimiä muuteltu. Kuulu konservaattori Helena Nikkanen, minua ort. Kirkkomuseossa opastanut, on ratkaisemassa arvoitusta. Kakkosessa, Tappavaa lunta, Aalto yllätti murhaajan henkilöydellä. Siinä leuat loksahtivat. Taustatyötä oli tehty.

Kakkosessa (viimeistään) käy ilmi myös Aallon autoilutietämys ja -innostus. Kun tapahtuu, tapahtuu Pitkälahden ABC:lla, Leväsen Shellillä, Rastaantien Teboililla ja Toivalan St1:llä.

Minulla nyt siis kolmas eli Ikoni työn alla. Purskahdin illalla nauruun, kun päähahmot, poliisit Aannette Savolainen ja Aatu Heiskanen, lukevat Savon Sanomista "aktiivin (rikos)toimittajan Satu Hentusen" juttuja tutkinnan kohteesta. Lehdenlukijat huomannevat nimijekun.

On hilpeä kokemus lukea dekkareita omasta kotikaupungistaan. En pahastuisi vaikka paikallisuus vahvistuisi. Kolmannessa teoksessa, puolivälin kohdilla, Puijolla ei ole käyty vielä kertaakaan. Torin halkikin vain pikaisesti kävelty. Mutta onhan näitä vielä ja syys tuo uutta satoa😀"