Antti Hurskaisen viha ja alkoholi

to 15.7.2021

Aamulla puhelimessani oli pirteä whatsapp-viesti. Tikkisen Hannele lainasi meidän isää ja kirjoitti: "Komppaniassa herätys, Savon Sanomissa oli Hurskaisen Kuihtumis-arvostelu!"

Komppaniassa herätys - ei ku se olikin huomio - kuulosti tosiaan meidän iskältä. Viesti oli tullut kello 6.36 ja luin sen noin 7.45. Koetin päästä näköislehteen samalla, kun vartioin, että aamun karussa ollut Tohveli (Pyry, myös Pöhvetti, Puhvetti ja Tomppeli) sai koiranmakkaransa. Vanha narttu Pimu ja nuori Halla olivat omat sapuskansa syöneet ja vanha narttu asettui vartioimaan Pyryn kuppia.

Kun käänsin katseeni sivuun, Pimu hiipi kohti koirahierarkian alimman ruokia.

Koetin ladata tämän päivän Savon Sanomia puhelimeeni. Lataa-täppä vänkäsi, että tilaukseni ei ole voimassa. Olin vaihtanut viikonloppuprintti-digilehti -tilaukseni pelkkään digiin, sillä printti jäi lopulta aina postilaatikkoon.

Elokuusta lähtien saan Hesarin viikonloppupaketin painettuna lehtenä. Kesällä olen lukenut lehtiä luvattoman huonosti. Toissailtana, kun Matti valmisteli Kaivokosken pihakeittiössä meille frikadelleja ja minä tein salaattilautaslajitelman porkkanoineen ja tilleineen, kahlasin urakalla kesän alun Suomen Kuvalehdet.

Suomen Kuvalehti käsittelee kirjallisuutta mainiolla laajuudella ja syvällisyydellä, vaikken toimittaja Herman Raivion kanssa useinkaan ole samaa mieltä.

Antti Hurskainen olisi Suomen Kuvalehden Hän-henkilöainesta.

Pitääkin pyytää vaikka Hannelelta, joka on tilaaja, Suomen Kuvalehden arkistosta Laura Lindstedtin Hän-haastattelu. Haastattelu jäi mieleen. Suomen Kuvalehden toimituksella on kymmenen viime vuoden ajan ollut mainio vainu Hän-haastateltavista. Haastateltavista on todellakin sittemmin kuultu.

Finlandia-palkitun haastattelu oli lehdessä 25. syyskuuta 2015 ja siinä kerrottiin, kuinka Laura Lindstedt kirjoitti Oneironia kahdeksan vuotta. Osa syntyi työttömyyskorvauksella ja haastattelun aikaan Lindstedtin mies oli myös tyttömänä.

Finlandia-palkinto tuli marraskuussa.

Mitä sitten tapahtui? Miksi pariskunta meni Finlandia-palkinnon jälkeen naimisiin ja miksi erosi vuoden kuluttua?

....

Enpä ole ennen Savon Sanomien asiakaspalveluun jonottanutkaan. Kello 7.57 lähetin Hannelelle viestin, että vielä kolme minuuttia ja asiakaspalvelu aukeaa. Olin soittanut asiakaspalveluun heti sen jälkeen, kun toivuin viiden minuutin vitutuksesta, että taas tällainen nettiajan ämpyily - tilauksen muuttaminen toisenlaiseksi ja tunnukset lakkaavat toimimasta - ei herraisä - kuunnellakseni nauhalta tuttua miesääntä, että asiakaspalvelumme on auki kello 8:n ja 16:n välisenä aikana.

Kun Pöhveli sai koiranmakkaransa napsittua ja Pimu viimeisteli kupin syömällä kuivat nappulat, menin sisään, sillä tarvisen näissä asioissa paperia ja kynän. Väliin soitti asiakas ja kertoi, että hänellä on jo liisteriä työmaalle ja haluaa soittaa työntekijällemme, jonka puhelinnumeron oli kirjannut itselleen väärin.

Siinä kohtaa varaamani paperi ja kynä Savon Sanomien digitilauksen hoitamista varten olivat tarpeen. Poimin työntekijämme numeron puhelimestani ja kirjoitin sen Matin Carlsonilta asiakaslahjaksi saamaan pikkuruiseen, mutta paksuun, muistilehtiöön.

Classic Domuksesta tuli liisteriä työmaalle ja minä olin tilannut sitä Rakennusapteekista, jonka nettisivuilla ei ollut mitään tietoa toimitusajoista.

Tilaukseni lähti Billnesistä matkaan vasta päivän viipeellä. Tein tilauksen maanantaina. Tiistaina puolen päivän aikaan tuli viesti Sofialta, että tilaus on matkalla. Samaan aikaan, kun liisteriä, tilasin Maammekaupasta Laitilasta kaksi naisten Paapii-paitaa. Ne olivat Varpaisjärven S-marketin pakettiautomaatissa jo eilen, keskiviikkona.

Liistereistä, joilla oikeasti on kiire, ei ole mitään havaintoa.

Saas nähdä, milloin Rakennusapteekin liisterit ovat Savossa. Niin olen minä tälläkin viikolla rakennusliiketyötä tehnyt. Eilen kävin Lapinlahden työtietokoneella tekemässä laskun, maksamassa alkuviikosta erääntyneet (maanantaina ei vain huvittanut lähteä täältä minnekään) - ja tällä viikolla erääntyvät maksoin etuajassa.

Illalla vähän epämääräiseen aikaan Matin puhelin soi. Pöljä 2 soitti. Kesäkuun lopussa tekemässäni laskussa oli eräpäivänä 7. heinäkuuta ja vuotena 2020. Lisäksi laskun numerokin oli viturallaan, mutta siitä en sanonut, sillä laskun numerolla on merkitystä vain meille.

Selostin soittajalle, että teen maanantaina uuden laskun.

....

Kello 8.25 Savon Sanomien asiakaspalvelussa oli ruuhkaa ja jätin soittopyynnön painamalla nollaa. Kirjoitan nämä näin tarkkaan, sillä tämä on historiaa. Asioiden hoitaminen muuttuu ja mielestäni ei erityisen hyvään suuntaan.

Huono suunta on se, että kun Savon Sanomien digitilauksen laskunmaksaja oli eri, tilausjärjestelmä hävitti tunnukseni ja salasana piti nollata. Ok, mutta tämä asia olisi pitänyt tilauksen myyjän ottaa huomioon.

Erinomaista palvelua kyllä oli se, että kun päätin digi-printtitilaukseni, asiakaspalvelusta soitettiin perään. Niin kannattaa aina! Olisivat menettäneet tilaajan siinä kohtaa, jos eivät olisi soittaneet.

Esimerkiksi juuri ennen sitä, kun olin ortodoksisen Aamun Koiton päätoimittaja, oma Aamun Koiton kestotilaukseni katkesi kesken kaiken. Lehteä ei vain enää tullut. Ensin ajattelin, että jahas, kesätauko, sitten unohdin koko lehden.

Joku julkaisijan, Pyhäin Sergein ja Hermannin veljeskunnan, konttorilta olisi voinut soittaa jokaisen katkenneen tilauksen jälkeen ja saada näin henkilökohtaista kontaktia Suomen ortodokseihin. Mikä loistava mahdollisuus olisi ollut Aamun Koiton tilausten ohessa tehdä sisälähetystyötä.

Sanoinkin ylipäätoimittaja-Jyrki Härski-Härköselle, että Aamun Koittoa voitaisiin vallan hyvin käyttää ortodoksiseen sisälähetykseen - minulla on ideoita, mutta silloin oli Jyrki Härkösenkin lähtölaskenta ortodoksisena lehtimogulina alussa.

Kun minusta tuli Aamun Koiton päätoimittaja, sain tilauksien päättymisistä syyn niskoilleni. Juuri sillä hetkellä, kun minä tulin päätoimittajaksi, tilauskanta kuulema väheni, suorastaan romahti. Naurattaa muuten. Lapinlahden kunnanjohtaja, esseisti Antti Hurskaisen appiukko, jemensi minua samalla tavalla Matti ja Liisa -lehdessä.

Sen jälkeen, kun olin Matti ja Liisa -lehden hiihtolomapäätoimittaja vm. 2002, soitti kunnanjohtaja ja sanoi juuri noin sanoin: "Kun Sinä tulit toimittajaksi, Matti ja Liisa -lehden ja kunnan välit menivät sillä kertaa kelvottomiksi!"

(Olenpas minä merkittävä ihminen ollut. Jännää tässä on, että kummassakin - sekä Matti ja Liisa -lehdessä olin vaivainen määräaikainen ja Aamun Koitossa myös.)

Koetin Aamun Koiton toimituksen nuhtelokokouksessa piipittää, että tilausjärjestelmä on sekaisin, sillä oma lehtitilauksenikin oli lakannut itsestään. Eihän sitä kukaan kuullut. Hyttysen ininää se oli, koko systeemi oli muutenkin sekaisin kuin seinäkello.

Yht´äkkiä koko systeemi olikin innoissaan. Saimme vihdoin jonkun, jota syyttää! Jes, tässä sellainen mukavasti ulkopuolinen. Päätoimittaja! Hänhän oli syynä pää-äänenkannattajan tilauskannan romahtamiseen, Suomen ortodoksisen kirkon julkikuvan suttuisuuteen ja vaikka mihin.

Tässä kohtaa pitää antaa pointsit piispa Arsenille. Hän ei osoittanut, että olisi halunnut teurastaa päätoimittajaa kirkkokunnan vaikeuksista ja uskalsi vielä sanoa ylipäällikkö Härski-Hartikais-Härköselle, että lehdessä oli pari kelvotonta valokuvaa, joiden julkaisu ei ollut minun ideani. En sellaisia olisi pannut lehteen, mutta olin vain nukkepäätoimittaja.

Todella kummallista oli, että ylipäällikkö Jyrki Härkönen loukkaantui valokuvakritiikistä.

Muistan myös valitettavan selkeästi, kuinka lehden toimituskuntaan kuulunut Valamon kansanopiston rehtori ojentautui kirkollishallituksen neukkaripöydän ylitse etusormi opettajamaisesti pystyssä: "Kai päätoimittajalla jokin vastuu on," hän jemensi.

Kyse oli romahtaneesta tilauskannasta ja kaikesta Aamun Koiton ihan ja kertakaikkisen väärästä sisällöstä. Oli naisnumerokin. Ja siinä epäasiallisia artikkeleita. Juu, varmaan oli, sillä kaikki kirjoittamistaitoiset naispuoliset teologit olivat kieltäytyneet kirjoittamasta naisnumeroon, sillä pelkäsivät, että eivät saa vakanssia Kirkon palveluksesta, mikäli avaavat suunsa.

Ai, että vituttavat ne kieltäytyneet nenäliinapäät vieläkin. Pannaan huivi päähän, hame ylle ja suu nätisti suppuun sekä silmät kaurismaisesti ammolleen. Onneksi löytyi yksi räväkkä kirjoittaja, joka ei ollut edes kovin räväkkä (olisi saanut olla enemmänkin) ja silti rehtorisnainen kirskahteli, että tämä loukkaa häntä!

Sen jälkeen en ole voinut sietää naispuolisia rehtoreita. Ihan yleisellä tasolla. Sori. Kokemukseni toimituskuntarehtorin kanssa oli se, että pitäähän sitä päteä niin että jakkupuvun polven alapuolelle ulottuva helma ja pikkujakkunen istuvine leikkauksineen täräjävät ja tutajavat kantajansa kireyttä, vaikka ei tietäisi alasta, jolla on päättänyt päteä, tuon taivaallista.

Niin. Samainen nainen oli sitä mieltä, että Suomen ortodoksisen kirkon kasvatusasiain virkanaisen Sirpa Okulovin kirjoittama juttu naisen asemasta ortodoksisessa kirkossa, loukkaa häntä henkilökohtaisesti naisena. Rehtorittarella kun ei ollut lapsia ja Sirpa Okulov kirjoitti jotain sinne päin, että Kirkossa on naiselle annettu upein tehtävä: Jumalan synnyttäminen.

Nimenomaan synnyttäminen. Ruumiillista touhua. Visvaa, verta, hikeä ja kipua. Rutisevia lantioluita ja venyviä rustoja kuin Dylan Thomasin runossa.

"Ai, ai, ko näit on nii lysti muistella," sanoisi karjalaismummo, joka ripittäytyi seurakunnan paimenelle samoista asioista kerta kerran jälkeen. Minun syntini siinä kohtaa nuhtelukokousta oli se, että pyörittelin silmiäni ja ajattelin, että voi hyvää päivää, millaiseen porukkaan olen eksynyt. Loukkaantuneen naisen ajattelin olevan lapsettomuudestaan katkeria ankeita tyyppejä, jotka eivät millään tajua sitä, että voisivat säteillä (äidillistä) lämpöä ja rakkautta, vaikka omia biologisia lapsia ei ole eikä lapsenteko olisi heidän kutsumuksensa.

Jos edes lähimmäisenrakkaus olisi.

Minulla lapsenteon kutsumus on aina ollut. Nimenomaan lasten tekemisen. Raskaana olo oli - noh raskasta, etenkin Annan raskaudessa minusta tuli vyöryvä virtahepo, jonka verenpaine nousi aina, kun tuli edes ajatus jostain työstä tai tehtävästä.

Kun lääkäri Kysin äitiyspolilla sanoi, että en saa stressata enkä tehdä mitään, sillä raskausmyrkytys kolkutti ovella, kysyin, lakkaanko hengittämästä, sillä minähän en tee enää yhtään mitään. Kunhan hengittelen vain - ja nukun, sillä Mariakin oli vaikean pikku keskosvaiheensa jälkeen alkanut nukkua.

Ja mehän nukuimme. Imettäminen oli ihanata, maitoa minulta olisi tullut puolelle entisen Riistaveden kuntaa, ja sekin oli ihanata, että sain lukea tytöille oikeita huimaavia ja huumaavia satu- sekä lastenkirjoja. Sen sijaan ei ollut ihanata, että kumpikin tyttö piti Puppe-kirjoista sekä Richard Scarryn maailmoista. Pupet olivat yksinkertaisia ja tyhmiä. Onneksi kumpikaan tytöistä ei halunnut kuulla kuin yhden Pupu Tupunan kerran.

Pupu Tupunat olivat vieläkin tyhmempiä kuin Pupet.

Lastenpedagogi-Paula-isosiskoni kokeilu oli, kun hän osti minulle aikoinaan kasan Teemu-kirjoja. Olin tuolloin aivan liian vanha niille ja käytinkin Teemu ja Maija löytävät seksuaalisuutensa -kirjasta lähinnä samaan tarkoitukseen kuin paria vuotta myöhemmin Erica Jongin Lennä uneksi -kirjaa.

Ajattelin myöhemmin, aikuisena, että ehkä Teemu ja Maija löytävät yhdessä Teemun pippelin ja Maijan raon -kirja on ollut välttämätön niissä perheissä, joissa ei nähdä, kuinka eläinlääkäri sahaa vasikan pitkän vaijeriluusahan avulla lehmän sisällä palasiksi tai joissa ei olla tekemisissä pässien, lampaiden ja vuonien sekä teurasauton kanssa.

Minun maalaislapsuuteni on ollut aika naturalistista. Luin mielelläni eläinlääkintäkirjoja.

....

Olin ollut vuosia, ehkä vuosikymmeniä ennen vereni loppuiäksi seisauttavaa nuhtelutilaisuutta Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallituksen neuvotteluhuoneessa sitä mieltä, että Jumalan synnyttämistä on edeltänyt ihan tavallinen sukupuoliyhdyntä ja sen kieltäminen on naisvihamielistä - oikeastaan ihmisvihamielistä - jos mikä.

Marian, Jumalansynnyttäjän, ensimmäinen ja raskauteen johtanut yhdyntä ei ollut varmaan mitään aistillisuuden ilotulitusta, joten ensimmäisten kirkkoisien tai Raamatun kanonin kokoajien ei olisi tarvinnut peljätä naisen hirmuista seksuaalisuutta siinä kohtaa. Harvoin naisen ensimmäinen yhdyntä, ehkä voin yleistää, että nuoren ihmisen, on erityinen kaunokirjallinen kokemus.

Mutta kun immenkalvosta on eroon päästy, voi alkaa ilotella ja nauttia omasta aistillisuudestaan. Hyrähdin eilen ääneen Suvi Auvisen Kaltaiselle valmisteelle, jota Storytel minulle yllättäen tarjosi, kohdassa: "Minä en ole suostunut pysymään katsottavana ja pantavana, vaan katsonut ja pannut itse.”

Antti Hurskaisen Plainsongs-blogin mukaan Auvinen huitaisee lausellaan parodiahorisontin tuolle puolen. Tjaah, miten niin parodia? Suvi Auvinen on syntynyt vuonna 1984 eikä hänen sukupolvensa naiset enää kärsi feminismin takaiskusta. 1970-luvulla syntyneet naiset kärsinevät.

Me 1960-luvun puolivälissä syntyneet luimme Anja Kaurasen Sonja O:n, Erica Jongin Lennä uneksin ja Uma Aaltosen Uman kirjan sinulle raamattuinamme. Niissä ajatuksena oli, että tyttö tai nainen voi nauttia. En nyt ymmärtänyt lainkaan Hurskaisen blogin parodiakohtaa.

Lisäksi Hurskainen arvostelee Auvista huonosta kielestä; kinkittelystä ja muuta. Voi ollakin, että kieli on huonoa, mutta äänikirjassa sellainen ei haittaa. Äänikirja voi ollakin kin kin kin kuin puhetta. Ja! Storytelissä Suvi Auvinen lukee kirjansa itse.

Hurskainen on sitä mieltä, että vaikka Auvinen mainitsee Robin Hoodin tai Matrixin, kulttuurista assosiaatioiden verkkoa ei synny ja että Koko Hubaran Ruskeat tytöt on toista maata:

"Auvisen teokseen verrattuna Ruskeat tytöt on kirjallisuutta, ei ainoastaan tekijänsä identiteettiprojekti."

No onpas kumma. Minulta Ruskeat tytöt jäi kesken printtinä. Se alkoi vaikuttaa krapulapäiväkirjalta ja jouduin luopumaan yrityksestä lukea sitä sivulla 64. Liikaa päihteitä. Suvi Auvisen Kaltaisessa valmisteessa naurahdin puistatukselleni, joka tuli vaniljan kaltaisesta aromista, joka on pesukarhun peräpukamasta puristettu tai jotain.

Auvisen biseksuaalisuuden ylistys oli myös alultaan hyvä, mutta loppujen lopuksi turhan pitkä episodi kuunneltavaksikin. Jos se olisi ollut tekstinä edessäni, olisin saattanut jättää koko teoksen sikseen, mutta nyt körryyttelin Varpaisjärventietä Varpaisjärven S-marketille, ostin pesuaineita ja erilaisia viherryksiä ja punerruksia, hain Paapiini postin lokeroautomaatista, klonksuttelin metalliset koiratarhatolpat tomaatin taimien lomassa äännehdellen Korpijärven halki ja Haisukankaan - vai mikä Harsulankangas se nyt on - lävitse kohti Kangaslahtea ja Pirttipurolta eteenpäin enkä viitsinyt vaihtaa Auvista Kati Reijosen Vastustamattomaan.

Ehkä jatkan Auvisen loppuun tai sitten etsin Storyteliltä Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Jos se vaikka toimisi äänikirjana ja jos Koko Hubara lukisi kirjansa omalla äänellään. Hubaran Bechistä pidin kovasti ja etenkin siitä, että siinä kuvattiin Jemenin juutalaisten asemaa Israelissa. Ovat marginaalissa ja todellakin - Israelin valtio ei ole kiva konstruktio.

Bechin raiskauskohtaus oli pitkä ja piinallinen. Joku kriitikko nimitti sen arkipäivän raiskaukseksi. Kuvaus sekoittui kahden ystävättären tapaamiseen ja kuunnellessa en ollut kartalla, alkoiko ystävätär kähmiä vai mikä juttu oikein oli. Epämiellyttävää kuunneltavaa, mutta niinhän myös arkipäiväinen raiskaus varmaan on.

...

Tässä välissä olen syönyt Rautavaaran leipomon karjalanpiirakoita pakastimesta ja pari kauraleipäsiivua. Päällä oli Arkijuustoa ja herkullisia aivan tavallisia tomaatteja. Pilasin liian kylmällä jääkaapilla Varpaisjärveltä lauantaina ostamani luomutomaatit.

Olen siirrellyt tavallisia Varpaisjärven S-marketista eilen ostamiani tomaatteja pitkin tupaa sitä mukaa, kun aurinko siirtyy. Tupamme on ihanan valoisa, mutta kun aurinko paistaa johonkin, on valosuorakaiteessa ainakin 50 astetta lämmintä.

S-markettiin osui illalla kaksi ihmistä, joista uudenmuotoisessa Lapinlahden kunnassa pidän, liitos Varpaisjärven kanssa oli vuonna 2011. Toinen on nuori nainen, jonka kanssa tulin Matti ja Liisa -lehden toimittajana tekemisiin, kun hän oli kansalaisaktiivi ja ajoi Lapinlahden kirkonkylälle koiranulkoilutuspuistoa.

Koirapuiston rakentamisen esti silloin sata ja miljoona tekosyytä. Syyt pääosin kumpusivat Lapinlahden ammoisesta perustavaa laatua olevasta pelosta aktiivisia kuntalaisia kohtaan. Aktiiviset kuntalaiset kun tuppasivat sekoittamaan kepunapamiesten ja -naisten sekä serkusten kähminnät ja virkamiesten päät.

Myöhemmin koirapuisto onneksi rakennettiin. Muistaakseni nuorella naisella oli jo oma (tai vuokrattu) pientila, kun hänen ajamansa ja ideoimansa puisto Lapinlahdelle tuli. Olen naisen Facebook-kaveri ja hänkin on eräänlainen esikuva sille, mitä me tästä Kaivokoskesta haluamme.

Ajassa, jossa pakkasin mäntysuopia ja matonpesuharjoja, kassalta ehti lävitse myös mukava vammaisneuvosto-Tiina. Sovimme varapuheenjohtaja-Reetan ehdotuksen mukaisesti syyskauden ensimmäisestä vammaisneuvoston kokouksesta, jossa puheenjohtajisto jättää tehtävänsä.

Minä syyskuussa arvioin, onko minulla voimia osallistua lähtökokoukseeni. Mielenterveyteni on aivan liian hutera kokouksen vetämiseen ja nyt tuntuu siltä, että ei ole voimia avata kunnantalon ulko-oviakaan. Ajatus kunnantalon sisään menemisestä on ahdistava.

Neiti Satiainen saattaa olla aulassa kunnan tietokoneella tai leskirouva Revanperä mykykeittokattiloineen valmiina rakennustalkoisiin. Hirvittävää, puistattavaa. Pelkkiä pahoja muistoja.

Olen pöljä. Olisin minä voinut Tiinalle sanoa suoraankin, miksi muutamme pois Lapinlahdelta. No höh minua.

....

Olen ohjannut Matin hakemaan Rakennusapteekin liisterit Lapinlahdelta postin lokerosta. Olen käynyt monta kuuluvaa keskustelua työmaiden aikatauluista. Laura Lindstedtin haastattelun sain Hannelelta sähköpostiini. Siitä kiitos!

Tämä kirjoitus taitaa valmistua Hannelen huomisille päiväkahveille.

....

Savon Sanomien Eija Komun kritiikki Antti Hurskaisen Kuihtumisesta oli hyvä. Kriitikko kirjoitti, että Kuihtumisessa on pointtina kirjailijan viha ja käyttämä alkoholi. Ehkä se, että kirjassa oli ainakin kaksi kertaa mainittu kännissä ajaminen, oli parodiaa. Oliko se viittaus Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan. Odotin Rajakylältä paljon. Kun olin kuunnellut Rajakylää Tampereen työväenkirjallisuuden päivillä syksyllä 2013, mitähän mieheni sillä aikaa puuhailikaan?, ryntäsin lainaamaan Pätkärunoilijan.

Lun pääsin kohtaan, jossa nuori runoilija juo kaljaa ja sammuu kylppärissä lattiakaivon päälle, palautin kirjan kirjastoon saman tien. Valitettavasti itselleni ostamassa Kuihtumisessa ei ollut palautusoikeutta. Siinähän Kouvolan automarketin parkkipaikan nurkkaan saattoi parkkeerata autonsa kännissä ja käydä Alkossa ja lähteä autolla kännissä.

Se oli varmaan just parodiaa. Latteuden taidetta. Tjooh. Sami Rajakylä on kotoisin Kuusankoskelta ja Kuihtumisessa masentavin paikka maailmassa on Kouvola.

Joisi Hurskainen vähemmän ja keskittyisi lapsiinsa. Antaisi muijan tuoda leivän pöytään ja keskittyisi olennaiseen elämässä.

Savon Sanomien kriitikon mukaan Hurskaisen viha on älykästä. Yhymh. Joo, sovitaan niin, ettei nuori mies loukkaannu tai vedä hernettä pikku nenuseensa.

Kirjailja Jouni Tossavainen sanoi Rautavaara-päivien oheistapahtumana Kaivokosken pientilalla järjestetyn kirjallisuusmatinean karjalanpiirakkajonossa, että Hurskainen on Kuihtumisessa rienaaja. Totta. Ja rienaajahan loukkaantuu, jos joku ei loukkaannu.

Pitkä oli kriitikoiden hämmentynyt hiljaisuus kirjan julkaisun jälkeen. Sitten minä päätin suuttua. Minusta kirja oli huono. Lattea. Viinanhuuruinen. Kirja siitä, että ongelmia nuoret miehet tekevät näköjään siitä, että oikeasti ongelmia ei ole. Napanoftää, sanoisi Tikkisen Hannele, jos viitsisi vaivautua Hurskaisen lukemiseen.

Ei viitsi. Ja niin on hyvä!