Gekko eli Pekka Paavilainen ja Antti Hurskainen - terveisiä Lapinlahdelta

pe 16.7.2021

Olen ajatellut viime aikoina useasti Väisäsen Petriä. Siksi kaivoin esille tekstarointini hänen kanssaan keväältä 2020, kun Gekko Paavilaisen Yksisarvinen ilmestyi. Pete kirjoitti mulle jo ammoin, että Yksisarvisen loppu oli ihana. Minä vastasin, että ihanata, että oli ihana, nyt uskallan minäkin lukea kirjan.

Minusta lukijalla on oikeus vaatia kirjoilta onnellisia loppuja. Kirjailijat joko noudattavat toivetta tai noudattavat jonkun toisenlaisen lukijan toivetta tai sitten tekevät niin kuin haluavat. Mikään ei ole kiveen hakattua, asiat muuttuvat, vaihtelevat, elävät, pääasia, että meteliä syntyy.

Vieläkin ylistän sitä, miten kypsän eron Yksisarvisen Reko pystyi tekemään ensimmäisestä rakastetustaan, kauniista ja ihanasta (onko minulla varastossani muuta adjektiivia?) Tonista. Jos tapahtumat eivät menneet oikeassa elämässä ihan noin, noin niiden olisi tullut mennä.

Totta kai vertaan Rekoa itseeni. Minä kun nuorena eroilin, en hetkeäkään ajatellut toista osapuolta enkä selittänyt asiaa kauniisti ja kypsästi; ajatuksena itsellä oli, että eteenpäin on mentävä. Oli kauhea elämän jano. Kokemuksia, paikkakuntia, joka paikkakunnalla sinne kuuluva mies, parhaassa tapauksessa useampi.

Se oli elämänjanoisuutta! Kokemuksenjanoisuutta! Epäkypsää ja egoistista siinä oli se, että en suonut sitä toiselle osapuolelle. Mutta nuoruus on sellainen ja nuoruus onneksi menee elämällä ohitse. En todellakaan haluaisi palata niihin aikoihin. Ja sitten - pakko tunnustaa. Nuoruus oli minulla pitkitetty. Kasvoin aikuisuuden suuntaan vasta, kun tytöt syntyivät.

Eipä tarvinnut sitten haikailla elämätöntä elämää ja suunnitella lasten poismuuton jälkeen orgioita, juominkeja tai bailausta. Jotkut tarvitsevat sellaisen tien. Ymmärrän oikeasti heitä, jotka ovat saaneet lapsensa nuorena ja sitten, kun lapsiurakat ovat ohitse, seuraa hervoton bailaus. Heillä on siihen täysi oikeus.

Oikeus lilliä vaahtokylvyssä shampanjalasi kourassa ja ympärillä hyväkroppaisia nuoria miehiä, jotka ojentelevat viinirypäleitä suuhun. Näin toimii muudan erityislapsen äiti, joka on urakoinut aikuiseksi viisi lasta. Maria oli jossain vaiheessa kauhuissaan ja varmisteli; ethän sinä ala ryypätä, kun me muutamme pois. Sanoin, että ei XX ryyppää, vaan bailaa ja sitä hän tekee, koska vanhin tytär syntyi siinä iässä hänelle, kun minä vielä konttailin pitkin Tampereen opiskelijakapakoita.

On ihanata, että äidit, nuo toivossaan väkevät, repäisevät!

Antti Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi muistan erityisesti kohdan, jossa opettajaäiti oli saanut juoppouteen taipuvaisen opettajapuolisonsa työnnettyä Lapinlahden Peltoniemen omakotialueen keskiluokkaisten ja alemman keskiluokan omakotitalojen lomassa olevaan vuokrataloon - sellainen on Peltoniemen sosioekonominen kuvio.

Perheet asuvat omakotitalossa ja kun tulee ero, syyllinen osapuoli - pettänyt, ryyppyyttelevä tai muuten levoton ja vapaudenkaipuinen - muuttaa vuokrarivitaloasuntoon ja elämä jatkuu taas kuin Kati Reijosen Vastustamattomassa lainaama kiinalainen kertomus vanhasta miehestä, jonka työhevonen karkaa. Kyläläiset sanovat, mikä onnettomuus ja pitelevät päätään.

- Voi olla, sanoo vanha mies.

Ei mene kauaakaan, kun työhevonen palaa ja tuo mukanaan kolme villihevosta. Miten hieno sattumus, sanovat kyläläiset ja vanha mies sanoo taas:

- Voi olla.

Vanhan miehen poika koettaa ratsastaa villihevosella ja hevonen pukittaa tämän selästään. Poika rampautuu. Kyläläiset päivittelevät; mikä onnettomuus ja pitelevät päätään. Vanha mies sanoo:

- Voi olla.

Pian valtaapitävät tulevat hakemaan nuoria miehiä sotaan. Vanhan miehen rampautunut poika ei kelpaa sotajoukkoihin. Pitäisi pysäyttää kertoma tähän, kuten Hurskinen teki perhekuvaelmassaan. Äiti oli päässyt juoposta miehestään eroon, oli perjantai, mamma avasi kaljan, rullasi kolmionmuotoiseksi leikkaamansa Matin ja Liisan aseman Frutti di Maren, haukkasi palasen ja huokaisi pyyhkäisemättä pizzajuustorasvaa suupielistään: "Tämä on onnea."

Kuvaus oli niin herkullinen ja aistillinen, että en lakkaa sitä ihastelemasta. Ja varioimasta.

Jos kiinalaisen miehen poika olisi päässyt sotajoukkoihin, hän olisi ehkä saanut surmansa, mutta hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin tulevaisuus pikku kylän kosmopoliittina. Hän olisi saattanut tuoda kotikyläänsä jokun eksoottisen vaimon - ketä vastaan kiinalaiset kävivätkään sotia?

Näin sisäsiittoisen ja takapajuisen kylän geeniperimä olisi monipuolistunut. Näkökulmat olisivat avartuneet kaikin puolin.

Olen elänyt todeksi kiinalaisen kertomuksen. Lasten biologisen isän Pietarissa asuva poika oli kesällä 2004 täällä peltotöissä. Jossain kaarteessa poika ehti bailaamaan Kuopiossa ja eräänä kesäisenä yönä kyyditsi jotain tyttöä polkupyörällä Särkiniemen sillalla ja kaatui. Nilkka meni paskaksi ja Kysissä siihen ruuvasivat ihmeruuveja. Ruuvit märkivät myöhemmin eikä nilkka tullut entiselleen.

Hipheijaa, pojasta tuli Venäjän armeijan raakki ja B-mies eikä hän joutunut Tšetšenian sotaan. Hän on edelleen elossa, sillä Ukrainan rintamalle hän oli jo auttamattoman vanha. Leonidilla on kaksi pojan poikaa Pietarissa. Ljuhanovien tšuvassigeenit menevät eteenpäin.

....

Sekä Gekko Paavilainen ja Antti Hurskainen ammentavat teksteihinsä Lapinlahdesta. Äh, mikä tämän merkinnän alkuperäinen ajatus olikaan? En muista, mutta eilen oli ensimmäisen suomalaisen aviomieheni syntymäpäivä. Hän on horoskoopiltaan rapu. Ihan tyypillinen rapumies olikin.

...

Palaan tänne vielä, sillä Matti lähti niittämään teltalle paikkaa joen rantaan. Minä istun vielä yökkäri päällä tuvan pöydän ääressä. Kaivokoskella ollaan ja minä en ehtinyt mukaan katsomaan mustikan raakileita. Kävimme niitä ihailemassa Pimun kanssa pari viikkoa sitten, mutta itikoita oli niin paljon, että katsoin vain, että mustikoita tulee, jos luoja suo edes vähän sadetta, pakenimme paikalta nopeasti.

Saa nähdä, miten eilinen sade vaikutti. Matti toi pienen tuokollisen pienehköjä mustikoita. Ne olivat makoisia, vaikkakin tosiaan pieniä.

...

Palasin tänne, koska muistin, mitä minun piti kirjoittaa. Gekko Paavilaisen Yksisarvisessa oli lyhyt kuvaus pikku pitäjän alkoholisoituneesta historian opettajasta - pikku pitäjän, joka oli jossain Kainuussa, mutta oikeasti se kyllä on Lapinlahti, kylläpäs, kylläpäs, kylläpäs oli. Paavilainen kuvaa, kuinka koulussa huhuttiin, että opettaja oli nähty kaupan lipan alla kännissä - Lapinlahdella Alko on ollut nykyisen kirjakaupan tiloissa ihan alunperin - nyt me Matin kanssa emme muista, milloin Lapinlahdelle ylipäätänsä tullut Alko - opettaja oli ollut kännissä ja ahdistellut tyttöjä.

Yksisarvisen minäkertoja ei usko, että opettaja oli ahdistellut ketään. Opettaja oli sitä paitsi ollut häntä kohtaan aina reilu. Sen sijaan humalassa tämä saattoi olla, sen uskoi Rekokin. Onko Suru ei toimi -opettajaisä sama kuin Yksisarvisessa esiintynyt kaupan lipan alla törisevä, mutta reilu, hissan maikka?

Tosin muudan lapinlahtelainen (hissan) maikka tappoi itsensä joskus vuonna 2008 - 2010. Lapinlahti on paikkakunta, jossa itsemurhista ei puhuta mitään. Juu! Se on kamalinta! Vaikeneminen!

....

Kerta vielä tänne takaisin. Hannele huomasi, että minä kirjoitin Antti Hurskaisen Kuihtumisesta ensimmäisenä. Tilasin sen Iisalmeen Suomalaiseen kirjakauppaan heti, kun se oli ilmestynyt. Ensimmäinen merkintäni kirjasta oli 26.2. ja toinen heti perään 27.2.

Päällimmäinen vaikutelma Kuihtumisesta oli, että Hurskaisella täpöstää nyt kirjoittamisen kanssa. En osannut analysoida tunnettani samalla tavalla analyyttisesti kuin bestis. Kun tiukkasin Matti Pulkkisseuran Paavo Ruotsalaispojan murhamatinean karjalanpiirakkajonossa kirjailija Jouni Tossavaiselta, missä kohtaa Hurskaisen tuotantoa hän on näkemässä teologisia ulottuvuuksia, besis huudahti välimatkan päästä, että hänestä Kuihtuminen oli masennuskirja.

Että sen kirjoittaja on masentunut. No niinpä, sanon minä. Jos kirjailija joisi vähemmän, masentaisi vähemmän. Hurskainenhan on itse monessa kohtaa viitannut kaljan juontiinsa. Esseissään. Jossakin kokoelmassa vai oliko Imagen essee Hurskainen kirjoitti suoraan suhteestaan alkoholiin:

https://www.apu.fi/artikkelit/antti-hurskainen-ja-keskikaljan-laimea-lumo

Tässä se tulee: "Olen kiintynyt kaljahumalan luotettavuuteen. Aloitin säännöllisen kulutuksen 16-vuotiaana eli vuonna 2002. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessä olen tullut kaljasta syvästi riippuvaiseksi."

Alkoholin käyttö aiheuttaa masennusta. Jumalaut´. Moni mielenterveysongelma olisi helpompi hoidettavaksi, elleivät ihmiset koettaisi kiskoa kaljaa tai ottaa sievistellen punaviintä itsehoitoon. En lakkaa tätä saarnaamasta.