Kirjallisuusmatinean jälkeen - talous-hallintoa!

Armi Aavikko -kuunnelmasta ammennettua

ti 6.7.2021

En ehdi kirjoittaa mitään viime viikonlopusta. Vielä. Lukekaa tämä:

https://railimiettinen.blogspot.com/2021/07/terveisia-rautavaaralta.html

Läiskin tänään läjään talous-hallintohommia urakalla niin, että huomenna voin ottaa esille romaanikässärini ja aloittaa kirjailija Taija Tuomisen, jonka kirjoittajavalmennuskursseilla käyn - seuraava on syyskuussa, vnk, vink, bestis! käypä Snellman-instituutin sivuilla - kässäriini tekemien huomautusten ja korjausehdotusten tekemisen.

Dialogia pitäisi sörkötellä väliin. Kamalata. Kainaloni hikoavat kauhusta, kun ajattelenkin. Joitain yksittäisiä juttuja aluksi ajattelin. Varovasti. Dialogin kirjoittaminen on oma lukunsa. Pitää tsekata Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta, millaista dialogia siinä oli.

Olen nyt kuunnellut  Pauliina Vanhatalon nonfiktiivistä trilogiaa, joka alkaa Keskivaikeasta vuodesta. Trilogia viimeinen osa Tuntemani maailma on puolivälissä. Trilogia on kirjailijan päänsisäistä puhetta. Dialogia ei kirjoissa ole enkä sitä niihin kaipaakaan.

Minulla on romaanissani kuitenkin sellaista autofiktiivistä kerrontaa, joka dialogia vaatii, suorastaan huutaa ja kiljuu. Kävin keittiössä Pulkkishyllyn ääressä. Romaanihenkilön kuolemassa dialogia sen sijaan on niin jotta.

Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III otin taas esille. Siinä on blogimerkintöjen takaperoista aikaa, jota on kuulema tulossa ensimmäinen elokuuta ilmestyvään kirjaansa Paavo Ruotsalaisen pojasta.

http://www.aviador.fi/product-page/pojan-usko

Jostain syystä en saa luettua Tossavaisen New Yorkin lentävää suomalaista. Ehkä se johtuu siitä, että päähenkilö on juoksija. Urheilijat ovat toista maata. Ei vain jotain. En saa kirjasta kiinni. Aloitin sen lukemisen innoissani heti UKI-pakun takapenkillä, kun sain sen ostettua Matkuksen Suomalaisesta kirjakaupasta. Ja sitten yht´äkkiä lukemiseni vain tyssähti.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-10-1718420319

Olin samaan aikaan harkinnut Sylvia Plathin Paniikki-Johnny ja Uniraamattu : novelleja ja muita kirjoituksia -kirjan ostamista. Ostin Plahtin myöhemmin, kun se tuli alennusmyyntiin. En ole lukenut sitäkään vielä.

Merkinnässä olevaa itsemurha-asiaa pitää pohtia vielä. Totta helvetissä itsemurhaviestittely on aina hälytys, kyllä, kyllä, ja jonkun pitää ottaa sellainen vakavasti. Mutta oikeasti, aikuisten oikeasti, tässä tapauksessa, josta kirjoitin, että pää kaasu uuniin vain, kyse oli jostain kummallisesta jutusta; itsemurhakandidaatti, joka loppujen lopuksi tappoi itsensä, ei halunnut apua.

Tai hän halusi kiihkeästi apua, mutta ei minulta.

Otetaan toinen masennusta sairastava tapaus, aviomieheni. Hänellähän oli diagnoisoitu jo vuosia sitten sekamuotoinen ahdistushäiriö. Ihan tavallinen oireyhtymä täysin loppuun palaneelle yrittäjälle, joka viimeisillä voimillaan jatkaa yrittämistä, koska muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole.

Raahasin miehen pariterapiaan - väkisin, sillä seurauksella, että aloitti jo kuihduttamansa sivusuhteen uudelleen sekä vajosi vähitellen toiseen suhteeseen kuin sika lättiinsä.

Kopioin kopiokoneellamme aviomiehelle Lapinlahden terveyskeskuksen mielenterveystoimiston puhelinnumeroa niin isoin numeroin, että ei voinut ainakaan syyttää siitä, että ei näe numeroita. Ei tulosta.

Aina kun halusin ottaa esille avioliittomme kipukohtia, oli aviomies kädet pystyssä, ei voi! Ei voi, kun on tämä masennus. Ei saatana, ei hän oikeasti halunnut jo niin rakkaaksi käyneestä masennuksestaan eroon.

Masennus oli mainio tekosyy rypeä ja jatkaa samalla linjalla - harmi vain, että masentunut puoliso sulkee toisen puolison oman masennuksensa häkkiin. Jos olisin tiennyt, mitä masentunut parka-aviomieheni selkäni takana puuhailee, olisin häipynyt oitis.

Minä olisin voinut rakentaa parisuhdetta sellaisen ihmisen kanssa, jonka huomiota ei tarvitse herättää epäterveillä tavoilla ja jonka kanssa läheisyydessä olisi voinut levätä. Joka olisi oikeasti läheinen, joka ei olisi pelännyt läheisyyttä.

Olisimme jo ylittäneet pitkän suhteen kahden ja seitsemän vuodenkin kriisikohdat.

Tämä avioliitto olisi pitänyt puhaltaa poikki jo vuonna 2007. Heti sen jälkeen, kun kävi ilmi, että yhteisiä lapsia ei tule. Tai no, tätä avioliittoa ei olisi tullut aloittaa ollenkaan.

Mutta minkäs teet. Tässä sitä ollaan. Juuri siksi aviomieheni ei halunnut paljastua, sillä - kuten itse sanoo - minä olisin häipynyt. Jostain syystä alkaa aina itkettää, kun ajattelen tätä.

Putoan samaan vuosia kestäneeseen ansassa kyyröttämisen tunteeseen. Näin jotain avioliitossamme olevan pahasti vialla, mutta en mistään päässyt selville siitä, mitä aviomieheni puuhaili.

Onko joku ehkä kokenut joskus samaa? Kukaan ei kuule, kukaan ei kuuntele. Tukehdun.

Tuchin sydnrooma

Ajatelkaapa, aviomieheni saattoi rauhassa miltei kymmenen vuotta ynnytellä Tuchin syndroomaa sairastavan sinkkunaisen kanssa:

"Sinkkunainen voi naimisissa olevan miehen kanssa elää uudelleen tiedostamattomia syyllisyyden tunteitaan, jotka ovat syntyneet lapsuudessa. Viedessään toisen naisen miehen, sinkkunainen elää syyllisyyttä uudelleen läpi. Syyllistä tulee rangaista, ja pahin rangaistus on olla saamatta sitä, mitä epätoivoisesti kaipaa. Nainen ajattelee pohjimmiltaan, että hän ei ansaitse enempää kuin sen, mitä hän saa varatulta mieheltä."

https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/sinkkunainen-etko-paase-irti-varatusta-miehesta/

Neiti Satiaisella oli syyllisyyden tunteita siitä, että oli keräillyt jo nuorena tyttönä vanhoja ukkeja kokoelmiinsa. Niin hän minulle kirjoitti enkä usko yhtään hetkeäkään, että nainen olisi vanhojen ukkojensa kanssa vain sylkytellyt.

Lisäksi neiti Satiainen esiintyy - ilmeisesti edelleen - aviomieheni täydellisenä ymmärtäjänä. Ja hänhän halusi vain ystävyyttä ja torjui aviomieheni kädet. Mielenkiintoista on, että aviomieheni kertoi neiti Satiaisen tarttuneen hänen muniinsa.

Taidan kuitenkin uskoa enemmän aviomiestäni, sillä neiti Satiaisen kirjoittama kirje on aika sivussa todellisuudesta. Tuchin syndrooma on todellinen. Ajatuksen on kehittänyt Richard Tuch ja materiaalia löytyy netistä. Englantia osaaville enemmänkin.

Tämä kanssa on elettävä

On pakko sanoa, että en ole katunut elämässäni mitään muuta kuin tätä avioliittoa. En vaihtaisi pois edes yhtään paskinta ja kammottavinta päivää lasteni biologisen isän kanssa. Tästä avioliitosta vaihtaisin pois tosiaan kymmenen hyytävää vuotta.

Tämä meni päin veetä alusta alkaen. Vaihtaisin pois koko avioliton!

Neiti Satiainen joutuu maistelemaan makeasinikuusamamarjojaan ilman minun aviomiestäni, minä joudun elämään loppuelämäni valitettavan tietoisena hänen sheivaamattomista häpykarvoistaan.( Ja siitä, että vittu vuosia elämästäni valui hukkaan.)

Aivan kuin Armi Aavikon elämä valui likaviemäriin Dannyn takia. Tämä on asia, jonka kanssa minun on elettävä - enkä aio vaieta, kuten Armi-poloinen elämässään teki.

Armi Aavikko -kuunnelman yhdeksännessä jaksossa on vihjaus siitä, että Danny olisi saattanut olla sihteerinsä Leilan lapsen isä. Lapsen isä oli virallisesti Pepe Willberg.

Vai onko neiti Satiainen aviomieheni Armi Aavikko? Armi Aavikkokin ilmeisesti kärsi karsastuksesta. Mitä lienee aviomieheni auliille neitsykäiselleen lupaillut. Tai muille samankaltaisille. Eihän neiti Satianen ainoa paikkakunnan uskovainen neitsyt ollut.

Lasteni biologisen isän kanssa kokemani asiat olivat jollain käsittämättömällä tavalla välttämättömyys. Ja rauha hänen sielulleen, pysykööt haudassa, kun hänet kerta sinne olen roudannut.

Kuukausi ja yksi päivä Leonidin kuolinpäivään. Jahas, tämä on nyt sitten tätä. Leonidin kuoleman aikaan oli samanlainen helleaalto kuin nyt. Oli kypsempi kesä tosin, mutta ilmanala samanlainen. Hautova. Pahaenteinen.

Itkettää. Yhdeksän vuotta. Kesällä 2022 kymmenen vuotta Leonidin kuolemasta. Juuri nyt tunnen suunnatonta, pohjatonta ikävää.

(Märta Tikkasen elämä Henrik Tikkasen kuoleman jälkeen vaikuttaa kumman haljulta kirjan Tyttö, joka halusi juosta vetten päällä. En minä nyt sellaista loppuelämää Leonidin kuoleman jälkeen halua. Jos en ihan seuraavassa niin sitten sitä seuraavassa merkinnässäni lupaan, että on ihan eri klangi. Lupaan löytää meneillään olevasta avioliitostani jotain hyvää. Jos ei muuta niin Lapinlahden vasemmiston taloudenhoitajattaren kiusaksi.)

PS. Kuulen nyt aviomieheni hännystelijöiden kuoron. Nöeiiii, lasten biologisen isän olemassaolo on ollut kaiken pahan alku ja juuri. Totta on, että kun Leonid kuoli, minulta kuoli viimeinenkin läheinen ihminen Lapinlahdella. Tyttäreni tietenkin asuivat täällä, mutta kumpikin heistä olisi halunnut asua jossain muualla.

Leonid asui Työsuhteella muutaman sadan metrin päässä meistä ja toi tytöille joka päivä kattilallisen ruokaa. Se oli hänen tapansa olla isä. Ruokkia lapsensa.

Kun me muutimme tähän taloon, samalla talon yläkertaan muutti rakennusliike ja rakennusliikkeen mukana puolisen vuotta aiemmin firmasta mielenterveysongelmien takia irtisanottu. (Neiti Satiainen.)

Irtisanottu päivitti firman kotisivuja. Ilman, että firman kotisivuja oli häneltä tilattu. Tottahan minä heti huomasin, mikä naista vaivasi. Olihan tuleva aviomieheni kertonut seikkaperäisesti minulle, kuinka hänen työntekijänsä oli kuvannut omaa ja (pappis)poikaystävänsä intiimielämää. Ihan täyspäinen työntekijä ei olisi tehnyt niin eikä ihan täyspäinen työnantaja olisi kertonut siitä - eikä ihan täyspäinen työnantaja olisi sallinut sellaista ilmapiiriä luotavan yritykseen. Jännitteistä, virittynyttä.

Hälytyskelloni soivat ja kovaa soivatkin. Olen onneksi pitänyt päiväkirjaa ja sieltä voi lukea soinnin. Itse järjestelin itselleni kahleet, siitä voin syyttää vain itseäni. Lisäksi saan syyttää itseäni liian nopeasta tahdista. Aviomieheni olisi halunnut hitaampaa tahtia. Mutta jos tahti olisi ollut yhtään hitaampi, olisin pudottanut hänet rattailta tai reen jalaksilta heti.

Minulla oli toinenkin viritys ja viimeistään nyt keväällä huomasin, että tästä ei tarvitse enää kantaa huolta. En ymmärrä, miksei virityksiä saa olla, jos tilanne on epätoivoinen. Jos elämäntilanne on epätoivoinen, ei pidä jäädä tuleen makaamaan; asiat tulee ratkaista jollain tavalla.

Kun valitsin Matin, kävin hyvästelemässä viritykseni enkä oikeasti enää haikaillut tämän perään.

Edelleen iskee hervoton vitutus. Valitsin, typerys, väärin.

Olin jo raskaana siinä vaiheessa, kun yläkerrassamme vielä napotti kotisivuja päivittämässä Pthirus Pubis. Eikä tämä edes ollut ainoa. Menimme naimisiin keväällä 2005. Oli tekstariringillinen naisia, joista epätoivoisin lähetteli vielä 2006 seksivitsitekstiviestejä ja päätyi raiskaamaan aviomieheni vuonna 2017.

Niin. Seksi ilman suostumusta on raiskaus. Näin voi lukea netistä - lainsäädäntömuutosta ajaa muun muassa Vasemmistonaiset:

https://yle.fi/uutiset/3-10976824

Kun lasteni biologinen isä muutti Lapinlahdelle lähemmäs tyttäriään, oli avioliittomme käytännössä loppu. En ymmärrä sitä, miksen häipynyt silloin. Siirsin aina mielessäni eroa. Lopulta päätin, että sitten, kun Anna käy koulunsa loppuun ja lähtee opiskelemaan, minä lähden. Tämän ilmoitin myös aviomiehelleni selvin sanoin.