Janajevin juntta sekä Iranin ja Irakin sota

ti 17.8.2021

Tikkisen Hannele muistutti, että ylihuomenna on 30 vuotta Janajevin juntan vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa. Moskovan-toverini, opiskelutoverini, Nanna Nieminen, oli tuolloin palannut Moskovaan opiskelemaan. Hän asui lähellä Arbatia, jossa panssarit jyräsivät alleen yhden mielenosoittajan.

Kevään miekkareissa, joihin osallistuimme, ei ketään jyrätty. Me ulkomaalaiset toimittajaopiskelijat vain jäimme puna-armeijan sotilaiden ja kymmenentuhannen mielenosoittajan väliin. Välillä tunnelma kevään miekkareissa oli kuin piknikillä ja välillä tuntui siltä, että keuhkoista pakenee ilma.

Yhtä lailla ristiriitainen olo kuin Kaisa Salmen performancessa Fellmanin pellolla Lahdessa. Kaisa Salmi oli kutsunut vaihtoehtolehtien kautta tuhansia ihmisiä Lahteen Fellmanin puistoon punavangeiksi. Ja mehän saavuimme paikalle. Kutsua oli noudattanut 10 000 ihmistä.

Meitä oli Matti, tytöt, Hannulan Ulla ja minä. Lahdesta seurueeseemme liittyi Ullan nuorisoa. (Korjaus: Ulla ei ollut mukana, vaikka minulla on selkeä mielikuva, että olisi ollut:D Ehkä otimme Mikan kylältä mukaan vain Essin tyttöjen kaveriksi.)

Koska tytöillä oli vain vaaleita vaatteita, ostimme Heinolan K-Sittarista Marialle tumman verkkatakin. Anna pukeutui, kuten halusi, kuten aina.

Vähän aikaa sitten pakkasin Fellmanin-pelto verkkatakin lähtemään UFF:lle. Olisi oikeastaan pitänyt säästää se.

Kaisa Salmi ohjasi ihmisiä esiintymislavalta. Joka puolella, yläpuolellammekin, oli kameroita. Kamerat kuvasivat, kuinka väkijoukko etsi ruokaa maasta ja kuinka käännyimme takana seisovan puoleen. Välillä tunsin ärtymystä. Olimme kuin pahaisessa zumbassa, mutta lopputulos oli koskettava, riipivä.

Toivottavasti tyttäreni tajuavat, mistä oli kyse. Kyse oli siitä, että huhtikuun lopussa 1918, 95 vuotta performancea aiemmin, Lahteen Fellmanin kartanon maille kerättiin 22 000 ihmistä. Osa teloitettiin, osa kuoli nälkään ja osa tauteihin.

Nyt kun luen tarkemmin asiasta Fellmanin pellolle kerätyt olivat pakolaisia Länsi-Suomesta. Joukossa paljon naisia ja lapsia. Hennalaan vankileirille pellolta siirrettiin yli 10 000 henkeä. Meidän äiti aina, kun ajoimme Hennalan ohitse sinisellä lättähattujunalla, muistutti Hennalan verisestä historiasta. Hennala merkitsi minulle jo pikku tyttönä punavankileiriä; teloituksia ja mielivaltaa.

...

Maria oli tuolloin roikkunut minuna Facebookissa jo vuosia. Hän stalkkasi käyttäjälläni ihmisiä, jotka eivät virkansa puolesta saaneet olla hänen Face-kavereitaan, kuten kouluavustajaansa, jolla oli kiinnostava elämä. Maria on aina ollut yhtä kiinnostunut ihmisten elämistä kuin minä.

En pidä uteliaisuutta ja tiedonhalua pahana. Olisin äärettömän onnellinen, jos joku olisi kiinnostunut minun elämästäni.

Kun saavuimme UKI-pakulla Lahden linja-autoasemalle, viereemme kaartoi SKP:n tilausbussi Helsingistä. Maria tunnisti UKI:n sivuseinän ikkunalasiin nenä liimautuneena kaikki napakommarit pääkaupunkiseudulta. "Tossa on Tiina Sandberg, tossa JP Väisänen!" tyttäreni luetteli myös liudan muita kommareita, joista itse en ollut kuullut iki kuuna päivänä. Hän oli napsinut SKP-läiset ja KTP-läiset kavereikseni tietämättäni ja hoiteli messengerissä suhteitani myös sonkajärveläiseen kommunistijohtajaan.

Toivoisinpa, että tulisi uusia ammatteja. Esimerkiksi some-verkottaja olisi Marialle sopiva työ. Hän kaivaa esille ihmisen kuin ihmisen vaikka kiven alta. On äitiinsä siinä tullut.

...

Kuuntelin tänä aamuna Keyrittyjoen rannassa pesulla käydessäni loppuun lapinlahtelais-iranilaisen Siamäk Naghanian uskomaton elämä - Tuulen kieltä etsimässä -äänikirjan. Sain vastauksen siihen, miksi Irakin ja Iranin sota syttyi.

Irak näki mahdollisuutensa hyökätä, koska Iran oli vallankumouksen vuoksi heikentynyt. Erinomaista oli, että Siamäk Naghianin elämäkerrassa oli lyhyt johdatus siihen, miten valta Reza Pahlavineineen oli Iranissa mennyt. Mohammad Reza Pahlavilla oli vaimona kaunis Farah Diba, šaahitar, jonka kuvia naistenlehdissä muistan pienenä ihailleeni. Mohammed Reza Pahlavia vallassa edelsi hänen isänsä Reza Pahlavi, joka wikipedian pikagooglauksen mukaan joutui Neuvostoliiton syrjäyttämäksi.

Kiinnostavaa, tätä pitää tutkia lisää. Hollannissa asuvan kirjailijan Kader Abdolahin romaani Talo moskeijan varjossa kertoo, miten ovelasti fasistinen zeitgeist ottaa kuin hiipien yhteisöt syleilyynsä. Maltan tuskin odottaa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni IV ilmestymistä äänikirjana Storyteliin. Sen on luvattu tapahtuvaksi 30. elokuuta.

Kader Abdolah kuvasi Ajatollah Kohmeinin vain nukkena tai kuorena vallankumouksen pyörteissä. Samalla tavalla Hitlerkään ei olisi ollut Hitler ilman zeitgeistia. Tästä aion ensi töikseni kelata Knausgårdin kirjaa kohtaan, jossa on nelisatasivuinen essee Saksan fasismin noususta ja Hitleristä.

Viime lauantaina persut valitsivat johtoonsa Riikka Purran. Pelottavaa onkin, että ilmeisesti on aivan sama, kuka protofasistista puoluetta johtaa, liike on olemassa ja valmiina johonkin. Emme vain saa selvää siitä, mihin.

...

Se, mikä Irak oikein on, ei tullut Siamäk Naghianin elämäkerrassa esille. Keitä irakilaiset ovat? Tietenkään irakilaisanalyysi ei olisikaan kuulunut hänen elämäkertaansa.

Siamäk Naghiani ei myöskään maininnut elämäkerrassaan kaupunkia nimeltä Qom. Silläkään ei hänen elämänsä kannalta ole merkitystä, mutta muistan kaupungin Kader Abdolahin analyyttisestä romaanista.

Šaahi ei uskaltanut vierailla Qomissa, šiialaisuuden keskuksessa, uudistuksineen ja länsimaisuuksineen.

...

Vielä elämä heittää eteeni Irakin. Sanokaa minun sanoneeni. Troublemakers.

...

Olen niin jalo, että annan Minna Kettuselle anteeksi sen, että on päästänyt elämäkerrassa läpi kaksi kertaa ilmaisun sydäntä lähellä. Ensin on musiikki Siamäk Naghianin sydäntä lähellä, sitten jokin muu asia, kun ilmaus tuli toiseen kertaan, aivoni leikkasivat kiinni. Toivon, että puhallinorkesteri ei ole Siamäk Naghianin sydäntä lähellä tai torvisoitto-orkesteri. Siis nii ku ihan hirvittävän lähellä. Toivon todella.

Kuvaukset Naghianin sotatraumatisoitumisesta olivat sellaisia, että jouduin eilen illansuussa istumaan jonkin aikaa ihan hiljaa juolukkamättäässä. Pysäytin ensimmäisen kerran kohtaan, jossa nuoren juuri rintamalle tulleen pojan aivot olivat levinneet pitkin elämäkerrottavan sääriä.

Mietin, pystynkö kuuntelemaan eteenpäin. Kerroin välillä whatsappilla Tikkisen Hannelella, että nyt ymmärrän paremmin Siamäk Naghianin hieman kolkon pelottavaa habitusta. Olen jutellut hänen kanssaan kerran - Kuopion alueen kauppakamarin kokouksessa Iisalmessa keväällä 2019, taisi muuten olla Matin ja minun hääpäivä silloin.

Jätin Siamäk Naghianille yhteystietoni ja olisin toivonut häntä tai rouvaa jotenkin vammaisneuvoston piiriin. Heikki Haapavaaran juttu Genelec-johtajan taustasta oli jo helmikuussa ilmestynyt ja ajattelin, että tyypillä on historia, uskallan puhutella. Sitä ennen olin pitänyt häntä vain runoutta rakastavana kovana johtajana, joka liikkuu Lapinlahden eliittipiireissä.

Tai ehkä silloin 28. toukokuuta 2019, kun annoin vammaisneuvostopuheenjohtajan yhteystietoni, perhe oli kasvanut ulos erityislapseudesta. Sara oli tuolloin, jos on syntynyt vuonna 1997, jo 22-vuotias.

Siamäk Naghianin runouden rakastamisesta olin kuullut nimimerkki Siipiiltä. Hänestäkin pidin joskus, mutta huomasin kyllä, miten hän lakkasi yht´äkkiä halaamasta minua, kun tapasimme kaupassa. Siipii valitsi puolensa. Neiti Satiaisen. Ilmeisesti enkä herätänyt hänessä edes sääliä.

Lapinlahden parempiin piireihin minulla ei ole/ollut pääsyä. Tästä joskus myöhemmin. Yritin alussa. Ennen Mattia, mutta minussa oli jokin haju. Ehkä näkyi päälle, että olin ollut lokakuun 1991 työtön, mutta Lapinlahden työväenluokkakaan - enhän ole koskaan edes koettanut esittää raatavaa työläisnaista - ei minua piiriinsä halunnut - paitsi, että ihan pahin roskaluokka kylläkin. Viihdyin paremmin Jatun seurassa kuin koulukiusaajamaisesti käyttäytyvän Lapinlahden Vasemmisto ry:n väen.

Ja tämä ei koske sitten kulkuriveljeäni, jonka toivoisin kertovan uutisia elämästään myös minulle eikä vain Matille, perkele! Ystävyyteni Jatun kanssa on kestänyt jopa sen, että Pimun aikuinen narttupentu Muru loikkasi Sitikan takapenkiltä eteen ja upotti hampaansa Jatun ohimoon.

Olisin vienyt Jatun terveyskeskukseen, mutta hän valitsi mieluummin kyydin kämpilleen Allinlahdentielle.

Myrkyllisyyteni ei myöskään koske Lapinlahden vasemmiston minun valtakauteni aikaista taloudenhoitajatarta. Pidän hänestä, mutta ilmeisesti hän uskoo enemmän nykyistä puheenjohtajaa. Ja tietenkin Pentti Ryth on ihan omaa luokkaansa. Häntä arvostan, mutta arvostelen monesta asiasta, kuin isääni. Isäkapinoin.

...

Siamäk Naghianin kirjassa tuli esille erityislapsen vanhempien yksinäisyys. Saran vanhemmat eivät kuitenkaan hakeutuneet vertaisryhmiin, vaikka hänelle yhteystietoni annoin. Ehkä yhteystiedot tulivat väärältä taholta. Ehkä vertaistuen tarjoajan olisi pitänyt olla joku muu kuin minä.

Minä olen niin väärä ihminen ihan joka kohtaan Lapinlahdella. Onneksi katson valuvaa sadevettä Kaivokosken pientilani tuvan ikkunasta. Jos Keyritty tarkoittaa väärää, vinkuraa ja vikuroivaa, olen ihan oikean, juuri minulle tarkoitetun joen varteen itseäni juurruttamassa.

Rautavaara on Suomen köyhin kunta. Täällä ihmiset ovat luonnostaan karuja. He eivät samalla tavalla sipistele ja suipistele tai luimuile ruokakaupan hyllyjen välissä kuin lapinlahtelaiset. Ah, alan taas saarnata tästä. Kaikki, jotka tulevat Rannankyläntiellä autossa vastakkain, tervehtivät. Olin ensin saada paskahalvauksen, kun en tietenkään ollut tottunut siihen Lapinlahdella, mutta koetan tottua ja iloinenhan olin jo ensimoikkauksella.

...

Luterilainen kirkkoherrakin on täällä ihan palava pensas. Vilpitön. Erikoinen. Tarttuu kuulema lapioonkin tarvittaessa. Tai no siis kaivaa hautoja. Ihan mahtavaa. Varmaan tyyppi on superkonservatiivi eikä kannata homoavioliittojen siunausta, mitä ihmettelen, sillä eikö kuitenkin ole parempi, että ihmiset sitoutuvat toisiinsa rakkaudessa kuin, että kaikki vain panisivat toisiaan vailla sitoumuksia, lupausta mistään? Tätä en lakkaa ihmettelemästä.

Eikä viime kädessä avioliitolla hillitä promiskuiteettia? Etteivät kahden ihmisen resurssit kasvattaa jälkeläisiä leviäisi kuin Jokisen eväät. Näen uskonnolliset järjestelmät ja avioliitonkin paljolti tapana järjestää yhteiskunta. Kukahan se nyt olikaan, joka näin ajatteli? Thomas Hobbes ehkä, enkä nyt googlaa.

Totta kai on olemassa Pyhä, Mysteeri. Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon.

Kävimme sunnuntaina Matin kanssa aamubrunssilla Matin ja Liisan asemalla. Oli niin aikaista, että pizzaviipaleita ei ollut vielä valmiina. Söin mainion ja edullisen lohisalaatin. Matti haukkasi sämpylän, joka näytti vehnäspitkolta. Kun lähdimme ruokasalin puolelta, isosta televisiosta tuli ortodoksinen palvelus.

Melodia kouraisi syvältä. Jähmetyin hetkeksi ruudun ääreen alaviistoon. Televisio oli korkealla seinällä. Koetin saada selvää, mistä pyhäköstä palvelus oli. En saanut selvää, sillä Matti ei tykkää ortodoksisesta ulottuvuudestani. Hän liittää ortodoksisuuteni Leonidiin.

Ei ortodoksisuuteni ole peräisin Leonidilta, vaikka toki vaihdoin kirkkoa sen vuoksi, että koska Leonid oli Pielavedellä Petrun kirkossa ponomarina eikä hän voinut kantaa kahta tyttöä ehtoolliselle. Minä kannoin ja jäin ilman ehtoollista.

Ortodoksisuuteni on peräisin 1990-luvulta, kun viikonloppuni kohokohta oli käydä Pyhän Nikolaoksen Katedraaalissa vigiliassa. Liturgiassa en käynyt kovinkaan usein, sillä tiesin, että en heräisi tarpeeksi aikaisin.

Ja se, että kävin lauantaisin vigiliassa, oli omiaan rikkomaan ensimmäisen suomalaisen avioliittoni. Minä suuntauduin voimakkaasti yhteisen kotimme ulkopuolelle.

...

Tästä pääsen kohta Janajevin junttaan. Vielä ihmettelen, miksi Saran äidistä oli niin vähän mainintoja Siamäk Naghianin elämäkerrassa. Äiti vilahtelee vain parissa kohdassa.

...

Oli maanantai 19. elokuuta 1991 tai tiistai 20. elokuuta. Oli aamu ja olin pyöräillyt Pitäjänmäen teollisuusalueelle, jossa sijaitsi Kodin Kuvalehden toimitus. Sanoma Aikakauslehtien toimitalo on ehdottomasti rumin rakennus, missä olen ollut töissä. Tosi outoa, että aikakauslehtiä tehtiin niin rumassa ympäristössä.

Lisäksi Pitäjänmäkeen oli aivan mahdotonta tulla julkisilla kulkuneuvoilla. Koetin sitä Kodin Kuvalehti -kausinani sekä Pohjois-Haagasta, Kumpulasta ja nyt syksyllä 1991 Taka-Töölöstä Humalistonkadulta. Asuin Kaarina Karin säätiön kokoushuoneiston piian huoneessa, jonne kuljettiin pienen pienen keittiön lävitse.

Sinne mahtuivat vain patja lattialle, pieni isoveljieni ja -sisarieni aikainen kirjoituspöytä sekä kirjahylly. Sekä liki kymmenen nuorta toimittajan alkua jatkoille joidenkin Helsingin-kapakkakierrosjuominkien jälkeen - kaikki me saimme nukuttua mainiosti. Vieraiden joukossa on valokuvien mukaan myös Pietarsaaren museonjohtajan Pekka Toivaisen poika Antti Toivainen, jonka luulin kuolleen Saksassa kolarissa, mutta joka onkin googlaukseni mukaan elossa.

Antin ystävä Jouni Rainio putosi kesällä 1994 Kiovassa kotikerrostalonsa portaikosta alas ja haudattiin Kuusankosken hautausmaalle. Antti Toivainen ei ollut Jounin hautajaisissa. Minä olin. En tiedä, pitikö Antti Jouniin enää niinä vuosina yhteyttä. Minä pidin.

...

Astuin toimitukseen Pitäjänmäen toimitalon hissistä. Varmaankin silloin toimitukseen oli rakennettu turvajärjestelmät. Hissistä tultiin jonkin lasikopin lävitse kaulaan ripustetun kulkukortin avulla.

Toimituksen aulassa istui kiva vanha mies Iisalmen Pörsänmäestä. (Nyt on pakko syödä paahtoleipää ja panna läppäri lataukseen. Kun olen saanut merkinnän valmiiksi, pakkaan koirat HoXHaan ja ajan Lapinlahdelle tekemään viikon konttorityöt kerralla.)

Sanoma Aikakauslehtitalon vahtimestarin kerrottiin perustaneen ET-lehden. Silloin se kai oli Eläketieto-lehti. Mies oli myynyt potentiaalisen kultamunia munivan tuotteensa Sanomain konsernille ja nautiskenteli elämästään vahtimestarina.

Tyyppi oli ihan superkiva. Meitä varmasti yhdisti myös itäsuomalaisuus. Hänen kanssaan juttelin useasti, sillä tunsin itseni maatiaismollukaksi toimituksen tyylikkäiden jakkupukurouvien joukossa. Nuilta ajoilta on peräisin kammoni jakkupukunaisia kohtaan.

Heillä on jääkylmät kädet ja heitä kun puhuttelee, on sama kuin koettaisi keskustella kylmiön kanssa. Tämä oli merkinnän taiteellinen ja etäännytetty osuus. Alkoi naurattaa, olenko sanonut Vasemmistoliiton "nousevaa" tähteä Anne Huotaria joskus Kusarin kolumnissani kylmäköksi?

Hesarissa oli joskus vuoden 2008 tienoilla listattu puolueiden nousevat tähdet. Vasemmistoliitosta oli mainittu Anne Huotari, josta ainakin ajattelin, että jäätävämpää naista ei voi olla, jos en näin kirjoittanut Kusarin kolumnissani, miksi minut vaihdettiin yllättäen Oulun kykyyn Risto Kalliorinteeseen, joka erikoistui kolumneissaan lähinnä sovinnaisuuksiin?

Voihan se olla, että kirjoitin näin Vasemmistoliiton kylmäköstä torniolaiselle toverille Ilkka Kapraalille, jolle lausun näin ison kiitoksen siitä, että jaksoi kolmen vuoden ajan itkuani paskasta avioliitostani. Ilkka kesti minua puoluekokouskauden 2010 - 2013. 

Avioliittoni oli tuolloin paska ja kesällä 2013 muuttui selkäni takana yhä paskemmaksi, mutta en mene nyt siihen.

Joka tapauksessa höyhensin Rakkauteni Julman Valtikan siitä, että edes hänellä ei ole uuden vasemmiston lukukykyä ihanassa Hesarissaan. Anne Huotari - Vasemmistoliiton nouseva tähti, voi hyvää päivää! No ei ollut.

...

Elokuussa 1991 joko 19:s tai 20:s elokuuta aamulla ET-lehden perustaja ja aikakauslehtitalon vahtimestari sanoi minulle heti ensimmäiseksi siinä toimituksen aulassa, että Gorbatšov on syrjätytetty. Sanoin, että nyt kyllä pilailet ja menin koppiini.

Ei mennyt kauaakaan, kun päätoimittaja Maija Alftan, joka oli kyllä hyvä toimittaja, mutta päätoimittajana osoittautui niin epävarmaksi, että koko toimitus joutui hänen kautensa lopussa juoksemaan työterveyspsykologin vastaanotolla, kutsui minut huoneeseensa.

Maija Alftan sanoi, että minut lähetetään heti huomenna itsenäiseksi julistautuneeseen Viroon. Viikoksi. Reportaasin tekoon virolaisen valokuvaajan Juri Vendelinin kanssa. Olin pyörällä päästäni. Olin kuin Marta Milanon naisten paratiisissa.

Marta sai mainosvalokuvaajan paikan newyorkilaisesta suuresta mainostoimistosta, mutta ei haluaisin jättää ihanaa aviomiestään Vittorio Contia edes puoleksi vuodeksi. 

Minä olin mennyt kesäkuun alussa kihloihin kuopiolaisen nuoren miehen kanssa enkä halunnut menettää yhtään ovulaatiota. Viikko Virossa tuntui ikuisuudelta.