Johtamisesta saan lukea taas työyhteisösovittelukoulutuspäivään - ihanata

to 5.8.2021

Luoja ei suonut tänäänkään sitä, että avaisin romaanikässärini ja tekisin sinne kirjailja Taija Tuomisen huomaamia korjauksia. Tekstissäni on monessa kohtaa aivan liian polveilevia lauseita. Kaikki sisäkkäislauseet tulee hajottaa useiksi. Jostain syystä olen tällä hetkellä - huomenna voi olla toisin tai syyskuussa - rakastunut maatuskanukkelauseisiin.

Äh, maneerista pitää nyt irrottautua. Ja dialogit värkätä väliin. Ehkä hajotan möhkölauseet ensin ja dialogit jätän hautumaan. Osa tekstistä, joka on ollut Tuomisen kurssin materiaalina kirjailijalla luettavana, on sellaista, että en edes itse ole lukenut lävitse.

Tukka pystyssä saan olla, kun avaan kässärin. Mitähän minä sinne olen kirjoittanut?

Töllöttimen metsämiesjuttu tuli virallisesti tänään netissäkin julki. Lehtihän ilmestyy torstaina noin kolme kertaa kuukaudessa ja kesällä näköjään kaksi. Harmittaa, harmittaa. Harmittaa, että olin haastattelun alussa niin pölähtänyt, kun luulin osaavani Matomäentielle ja ajoin ohitse kaksi kertaa risteyksistä, joista olisi pitänyt kääntyä, ohitse.

Tai oikeastaan toinen keisi oli sellainen, että silmäkulmassani vilahti Ma...omäentie. Keskellä viittaa oli jokin lehvä. Google maps vaikeni,ei käskenyt kääntyä vasemmalle siitä, ajattelin, että puhelimeni oli pudonnut verkosta.

Piti käydä vastapäätä olevassa risteyksessä tekemässä uukkari. Palasin viitan viereen ja eikä mitä. Viitassa luki Marjomäentie. Kun vihdoin pääsin Oinasjärven Jahtimiesten Matomäentien majalle, olin niin pyörryksissä, että meni varmaan puoli tuntia vain päivitellessä.

Vast´edes en oleta, että osaan perille. Olen minä Matomäentien tienhaarasta ohi ajanut - ehkä Matin kanssa, kun kävimme hänen isän puolen sotilassukunsa 1700-luvun mailla Luppamäessä - , mutta tulimme toisesta suunnasta ja jotenkin metsästysseurajuttumatkalla koko kartta kääntyi päässäni ympäriämpäri.

Kun vielä tein toimittajan työtä, olin harjaantuneempi autosuunnistaja. Olin myös harjaantuneempi ihmiskasvojen tunnistaja ja nimien sekä naamojen yhdistelijä.

Oinasjärven Jahtimiesten massiivihaastattelun pykäisin yllättävän helpolla keskiviikkona ennen Helsinkiin-lähtöä. Haastateltavat olivat niin mukavia eikä ollut pelkoa, että kukaan karkaisi kurkkuun kiinni.

Sellainenkin keisi Töllö-urallani oli. Kerrassaan kummallinen tapaus. Päälle karkaajauhkaaja kyllä on monta kertaa pyytänyt anteeksi, mutta asia edelleen kaivelee. Tai tulee jotenkin raskas olo. Outo, rintaan jysähtää kivi.

Mielestäni saamani korvaus ei ole suhteessa juttujen raskauteen. Mutta näillä mennään, kun on luvattu. Pakko oli kuitenkin sanoa, että syksyn sovittelukurssiviikoilla en ota yhtään deadlinea.

Hölmöminä. Syyskauden ensimmäinen sovittelukurssipäivä on jo elokuun puolella. Jotenkin siitäkin viikosta on selviydyttävä. Tulostin äsken sovittelukoulutuksen kirjallisen aineiston. Meillä on varmaan jokin ennalta strukturoitu tehtävä Timo Pehrmanin väitöskirjaan Paremmin puhumalla - restoratiivinen sovittelu työyhteisössä.

Pehrmanin väikkäristä tulee lukea tietyt luvut. Luku 4 Johtajuus ja konfliktinratkaisu ei kuulu pakolliseen ohjelmaan, mutta minäpä aloitin jo siitä tänä aamuna.

Herätys oli kuudelta. Heräsin viittätoista vaille. Päätä kiristää edelleen vähän liian lyhyeksi jääneiden yöunien vanne. En halua tyriä tätä avioliittoa, kuten tyrin ensimmäiseni, suomalaisen. Tyrin monella muullakin tavalla, mutta myös siten, että kun aviomieheni lähti aamulla Savon Sanomien kulttuuritoimittajan tai Viikkosavon päätoimittajan tai missä Karttula-Tervo-Vesanto -sanomissa nyt työskentelikään, minä vapaana itse itseäni johtavana toimittajana käänsin kylkeä.

Heräsin tavallisesti kello kymmenen ja tunnin kuluttua soitin Kansan Uutisten uutispomolle Pertti Jokiselle tai Pertti Jokinen soitti minulle. Kun sanoin huomenta (kello oli jo lounasaika ainakin) Jokisen Pepe nauroi: "Vai että sillä lailla. Huomenta vai? Täällä on jo puoli päivä!"

Voi, että mie tykkäsin Pepe-pomosta! Hän oli rento, mukava ja mukautui Savon aluetoimittajansa rytmiin hyvin. Sain kirjoittaa ihan mistä halusin ja matkailla pitkin Pohjois-Savoa ja muuallakin Savossa ihan kuten tykkäsin. Toki siinä vaiheessa, kun pukkasin kolmatta juttua ortodokseista, Jokisen Pepe sanoi nätisti, että Pia-kulta, tätä lajia jo riittää.

En loukkaantunut. Olin samaa mieltä.

Mietin nyt alkuviikosta ollutta konfliktia. Se jäi itämään viime toukokuusta. Toukokuussa sanoin yhdelle ihmiselle, että työmaalla pitää olla tiettynä päivämääränä. Hän ei kestänyt sitä. Moniosaisen viestittelyn loppupuolella toinen osapuoli kirjoitti, että tämä tämmöinen (Johtaminen? Johtamiseni? Tätä viestittelijäni ei yksilöinyt) ei tee hyvää tulevalle yhteistyölle.

Kiinnostavaa!

Olen litteroinut whatsapp-keskustelumme ja dokumentin lopussa on oma muistiinpano; katsotaan tämä työmaa loppuun ja sitten päätetään sopimus, jos ei suju. Ilmaisin asian tosin muistiinpanoissani karkeammin, mutta noin nyt tässä ihan sen kunniaksi, että muistin taas pitkästä aikaa, mitä olen opiskelemassa.

Työyhteisösovittelua.

Epäonnistuinko sovitteluprosessissa? Mielestäni eri osapuolien kanssa toukokuun lopussa käyty neuvottelu oli onnistunut ja minäkin jopa onnistuin siinä.

Neuvottelun jälkeen osapuolen ylitsevuotavainen innostus firmaan hiipui. Ja on pakko tunnustaa. Olemme niin pieni firma, että tässä pelataan pärstäkertoimella. Työntekijöiden on pakko tulla toimeen toimitusjohtajan kanssa, joka valitettavasti olen minä.

"Johtajuutta voidaan katsoa myös johdettavien näkökulmasta; kokevatko he johtajan kyvykkyyden riittäväksi ja hänen johtamistapansa sellaiseksi, että he tunnustavat mielessään hänen oikeutuksensa johtaa."

Pienessä vaimojohtoisessa perheyrityksessä, jossa mies on substanssi, on pakko tyytyä no, vaimojohtoisuuteen. Jos se ei sovi, pitää mennä sellaiseen firmaan, jossa ei toimitusjohtajana ole vaimoa. Jossa vaimo suostuu pikku sihteeriksi.

Minä en tällä koulutuksellani suostu. Jännä juttu. Lapinlahden vasemmistossa oli sama vaimovihamielinen asetelma. Johtamassani vuosikokouksessa eräänä keväänä pudotin inhokkini sancho panchoineen johtokunnan varajäseniksi, sillä ajattelin, että näin he voivat levätä, koska olivat nääntymyksen partaalla keitettyään auliisti kahvia ja leivottuaan loputtomasti pullia (lemppari)miehilleen (näiden joukossa oli myös minun kirstillisesti vihitty aviomieheni - valitettavasti).

Ajattelin, että näin naiskaksikon ei tarvitse kestää minua eikä minun etenkään heitä. Se oli virhe! Se oli kardinaalinen virhe! Minut tuli savustaa paikaltani pois - ilkeilemällä joka kokouksessa, minä pöljä kutsuin varajäsenetkin kokouksiin.

Inhokkini toimi kuin koulukiusaaja. Hän sai kammettua minut pois ja kakkossuosikkimiehensä tilalle. Sitten hän lipoi puheenjohtajaksi aviomieheni, ykköspyöriteltävänsä.

Kiinnostavaa on, että kesällä 2018 nainen kutsui minut lounaalle luokseen. Tätä en lakkaa muistelemasta. Naisen täytyy olla sadisti. Lounas oli silkkaa mieheni kiristystä. Jos ei .... hän rollii.

Näin toimii degeneroitunut ihmisyhteisö.