Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Rautavaaran turistikierrospäivä

ke 11.8.82021

Luulin, että Katja Keisalan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille ilmestyi äänikirjana eilen. Ei ilmestynyt. Tänään se oli jo aamulla odottamassa puhelimessani. Illalla valvoin tämän vuorokauden puolelle, sillä tein monimutkaiset iltazembalot saadakseni kisun sisälle. Olisi ollut kiinnostavaa tsekata, mihin aikaan kirja ilmestyy.

En muista, mitä äänikirjaa kyttäsin vähän aikaa sitten, mutta se ilmestyi vasta iltapäivällä.

Eilisiin iltatöihin kuului tiukka logistinen suunnittelu, johon kävin jo Kangaslahden risteyksessä. Kusetti ja auto oli täynnä koiria, maksamattomia laskuja sikin sokin pitkin kahvipussikasseja, siellä ne ovat vieläkin ja heinäkuun kirjanpitokuitteja, jotka saan järjestykseen vasta nyt, kun sain Lapinlahdelta tänne kunnon rei´ittimen, talon rei´itin oli ärsyttävän pieni.

Tulin pimeään pihaan. Pilkkopimeää ei ollut. En jaksanut huussiin asti pissalle. Sitten ulko-ovi pimeässä auki, tämä on ihan uusi kokemus Kaivokoskella, en uskaltanut paljoa katsoa ympärilleni, kaikki rakastamani pihakuuset näyttävät pimeässä karhuilta.

Ovet kellariin auki, sitä kautta nuoret koirat tarhaan, kellarin ovi kiinni ja taas ulko-ovi auki ja sitten, kun kisumisu oli lasikuistilla, ulko-ovi äkkiä kiinni ja kisumisu pimeän käytävän lävitse piikkilankaa täynnään olevana pakettina tupaan, ovi kiinni ja huoh, milloin tämä penteleen katti tottuu tähän taloon.

Onneksi Pyry on perheen jäsenistä se, joka on ensimmäisenä autossa. Riippumatta siitä, lähdemmekö Kaivokoskelta Lapinlahdelle vai Lapinlahdelta Kaivokoskelle. Pyry selkeästi haluaa, että on siellä, missä mekin. Häntä ei ainakaan jätetä, sanoo poika ja liimautuu huoltoauton etupenkkien takaosaan niin pitkälle kuin juoksunaru antaa myöten.

Hallaa joutuu autoon houkuttelemaan. Pimu odottaa, että hänet nostetaan kyytiin. Toistaiseksi rouvakoira uskaltaa hypätä autosta pois omille jaloilleen.

Aamulla sitten kaikki toisin päin. Koetin houkutella Birgittaa syömään Latzinsa keittiössä puulieden päällä, mutta ei. Kun vähän raotin ovea - nuoret koirat olivat tarhassa - katti pinkoi ulos ja kiireesti avoimen pihan ylitse navettaan.

Hallelujah, ajattelin. Taitaa olla niin, että nukumme vain sunnuntain ja maanantain välisen yön Lapinlahdella, jos sitäkään. Birgitta menee siirroista sekaisin. Palkanlaskennalle voin pyytää rei´än läppärille tänne Kaivokoskelle.

Tosin tänä aamuna piti odotella, että netti herää. En ollut pannut pupua seinään ja sain napsutella läppärin asetuksa jokusen tovin ennen kuin tajusin, että olin kiskonut pupun seinästä, sillä pistorasioita ei ole sekä yövalolle että puhelimen lataukselle. Eikä sähköjärjestelmä kestäkään suurta kuormitusta.

En halua ottaa riskiä, että joutuisin yöllä vaihtamaan sulakkeet.

Vaikka kävin panemassa pupun virtaan, ei se heti toennut. Ehdin keittää toiset Samettiset ja astiantiskuuvettä.

Kuubalainen serenadi lunasti odotukset. Vihdoin joku kirjoittaa monikulttuuriavioliitosta. Kuubalaisen uroon kosinta oli mainio. Romaanin minäkertoja oli tehnyt raskaustestin ja ensin sulhanen ikään kuin ajatteli ääneen. Hänen tulevan lapsensa äiti suostui, mutta sulhanen perui, että se oli vain ääneen ajattelua.

Sitten nainen sanoi, että ei sitten. Mies vähän suuttui. Nainen myötäili, jos mies kosisi, hän suostuisi. Näin he, nuoret elämännälkäiset ihmiset, vatvoivat aikansa, kunnes päättivät, että avioon menevät.

Minäkertojan uskovaisuuteen taipuvainen työläisäiti oli aina painottanut tyttärelleen, että lapsia kannattaa tehdä, mutta EI mennä naimisiin. En muista, mitä oma uskovaisuuteen taipuvainen työläiseksi jäänyt teräväpäinen äitini minulle sanoi, mutta seksi oli ainakin hyvin sallittua, jos ei jopa kovin suotavaa.

Ehkä suljin vain korvani siltä, että äiti todellisuudessa taisi haluta lapsen lapsia, kuten minäkin nyt omien tyttärieni kautta. Minä sanoisin, että ihan mitä tahansa - miehen tai naisen kanssa tai miten vain, mutta lapsen lapsia haluan.

Haluan, että lapseni lapset saavat vielä voimissaan olevan isoäidin käyttöönsä! Maria ja Anna joutuivat elämään ilman isovanhempia. Heidän valokuviaan ei kukaan ole vetäissyt esille, kun on ollut kyse isoäitikortin kiskaisemisesta pakasta ulos.

Minulla oli Rosa-mummon tai niin kuin isän kauhukuva oli Ruussan (siskoni ehdottivat nimekseni Rosaa, mutta isä sanoi, että vauvan nimi ei voi olla Rosa, se on mummonimi ja sitä paitsi nimi vääntyy sukulaisten suussa RUUSSAKSI) - jonain dementiasyntymäpäivänä oma tähtihetkeni. Olin monituisen serkkusarjan huomattavasti nuorempi jäsen.

Mummon synttäreille sukutalossa Puumalan Vyyhtilässä kuljen sylistä syliin ja näyttää siltä, että minä olen syntymäpäiväsankari. Ruussa-mummo ei kuitenkaan vedellyt lompakosta valokuviani, sillä vaikka olinkin tähti nuorimpana lapsen lapsena siihen mennessä, en usko Ruussalla olleen koskaan kammottavan dominoivan Kalle-ukon ikeen alla edes sen vertaa suverenitettiä, että olisi oman kolikkokukkaron saanut.

Kalle-ukon lempiminiä oli meidän äitee ja se varmaan johti lähtöön Vyyhtilästä. Isän siskot tulivat kateelliseksi. Vieno kun sai pitää kansahuollon varajohtajana saamansa palkan. Uskon myös ihan täpönä, että meitin mude on ollut koppava, ylimielinen ja ylisupermoraalinen.

Iskä oli saanut juoksennella pitkin Kaipaalan metsiä äidin perässä sota-aikana lomillaan, kun alkoivat kielletyt tanssit. Äiti körttiaktiivina ei sellaista syntiä harjoittanut ja takoi myös minun päähäni, että tanssi on syntiä. Niin se onkin, jos sillä tavoin pääsevät aviomiehet käpälöimään muita naisia kuin vaimoaan.

Niin viittaan tässä Lampiinsalmen lavatansseihin. Sen tiimoilta käpälöinti saavutti megalomaaniset mittasuhteet, mutta en nyt tänään pilaa päivääni ajattelemalla Lampiinsalmen lavatanssiperinneyhdistystä. Enkä etenkään naista, joka hoitaa lavan asioita, voi herrajumala sentään, älä tule tähän päivääni, älä, muuta vaikka toiseen maailmankaikkeuteen tai kuuta kiertävälle radalle. Pois, pois, pois, hus!

Rosa Emilia Smolander oli jo syntyessäni melko pihalla. Kävi hän kuintekin meillä astioita pesemässä Imatralla, juu, se on myönnettävä, mutta lapsen likaksi Ruussasta ei enää ollut. Lisäksi sain ikuisen kammon virrenveisuuta kohtaan mummon hautajaisissa.

Veisuu on minusta kammottavaa. Olin ollut tuolin alla piilossa hautajaisten ajan.

Sen jälkeen olen adoptoinut itselleni mummoja. Siiri Sipisen esimerkiksi. Myös Siviä Rissanen oli minulle jonkinlainen mummo. Otto Rissanen jäi hämäräksi enkä koskaan älynnyt kysyä, miten äiti ja isä olivat Rissasiin tutustuneet.

Järvelän Nummenkulmalla pidin mummonani Hilja Ollikkaa. Hänen paistamansa pulla oli kuohkeampaa kuin meidän äitin tiukka ja huonosti noussut vehnänen. Meirän äiteee osasi paistaa paksukuorisia eteläsavolaisia karjalanpiirakoita, mutta muuten hän oli surkea kokki.

Ei mikään pullantuoksuinen äiti ollut meidän äiti enkä minäkään ole. Bravuurini ovat intiaanilaiset paistetut perunat ja meksikolainen makkarakeitto. Kumpaakin tyttäreni muistelevat lopun ikäänsä kauhulla.

Olen voikukkalapsi. Juurrun vaikka asfalttiin, mutta osaan lentää voikukan hahtuvina tiehenikin.

Pennasen Kaija oli ehdoton äitihahmo. Paulon mamman adoptoin Marialle ja Annalle mammaksi ja Eija Lyytinen Alapitkältä oli heille italialaistyyppinen nonna. Meluisa, tilaa vievä, alati hyväntuulinen ja ehdottomasti hyväntahtoinen.

Katja Keisalan minäkertoja Kuubalaisessa serenadissa vie syvälle suomalaiseen luokkayhteiskuntaan. Ei auta, että hän on tehnyt luokkaretken yliopistomaailmaan ja tehnyt väitöskirjankin. Erot tulivat esille. Työväenluokkainen nainen, ei suhteita piireihin, ja sai olla ällöjen ehdotusten kohde.

Sen sijaan kuubalaisen rakastetun kanssa minäkertojalla on samat lapsuuden koodit. Laulut ja sävelmät, joita minäkertoja luuli suomalaiseksi ja kuubalainen sulho kuubalaisiksi, olivatkin neuvostoliitolaisia!

Tiskivesi on vielä kuumaa. Lämmitin sen kaasulla. Monituntiseen kesäkeittiötiskaukseen en tänään ryhdy. Puurokattilat on kaikki nyt käytetty, joten pakko ryhtyä savottaan heti huomisaamun sujuvuuden varmistamiseksi.

Vielä yksi keikka rannalle toisen huussikäynnin jälkeen ja sitten puran autosta eiliset kirjanpito-laskutussumat. Järjestän maksamattomat laskut eräpäivän mukaan ja odottelen vain nyt rahoja firman tilille. Sitten kohti Rautavaaran kirkonkylää. Varmaankin on jo lounasaika, kun pääsen turistikierroksemme alkuun.

Tulossa on kiva päivä. Nuoret koirat saavat odotella tarhassa. Jos keksivät reitin tarhasta karkuun, saavat juosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja jäädä sinne. Matkalla kirkonkylälle kypsyttelen blogimerkintää Kirsi Pihan viidestätoista valitsemasta kirjasta. Ne olivat johonkin Hesarin lukupiiriin tai jotain, mutta lista oli kiinnostava!

Koetin kirjata kirjoja ylös Pihan ja kirjailija Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjan Pimeän ylitse perusteella. Sain ylös Markus Nummen Kadonneen Pariisin - tästä Piha oli kertonut jo aiemmin kirjeissään - ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Minusta se on paras Westö ja itkin lopussa, kun kaikki romaanihenkilöt olivat kuolleet. Siinä vasta oikeastaan tajusin, että näinhän elämässä käy, jos tarkastelee elämää tarpeeksi pitkään.

Kuolemasta oli paljon puhetta Marian minulle suosittamassa esseekokoelmassa Pakopiste. Kokoelman ensimmäinen kirjoittaja olikin Antti Nylén. Se ja varmaan moni muukin asia hurahti eilen äänikirjana ohitse. Nylénin teksti oli liian kikkaileva. Siitä puuttui konkretia.

Erityisesti jäi Helena Sinervon ekologis-biologinen pohdinta biodiversiteetistä. Mexico City on ihmispopulaation muurahaiskeko.

Sinervo mietti, että ihmisellä ei ole oikein muuta luontaista vihollista kuin virukset. Mitä ovat virukset? Ne ovat jotain ihmejutskia, joihin on vain koodattu lisääntyminen. Pitää ostaa Pakopiste printtinä, sillä etenkin Sinervon ajatukset olivat kiinnostavia.

Ihan toista kuin Hannu Mäkelän ihmisvihaiselta kuulostava äyskäys koronasta, joka joutaakin tappamaan vanhat ihmiset, lihavat, astmaatikot ja tupakoitsijat. He kun ovat valmiita kuolemaan. Kirjailija itse on eittämättä vanha ihminen, mutta aikoo nautiskennella elämästä vielä 20 vuotta, sillä on mennyt naimisiin lehmän hermoisen enkelin kanssa, jonka blogihahmo on litteä ja kaksiulotteinen.

Ärgh, kylläpä ärsyttää, vaikken ole vielä Mäkelää Pilvensä reunalla lukenut.

Myös Tommi Melenderin kuvaus vanhempiensa kuolemasta oli .... en nyt keksi tähän muuta adjektiivia kuin hyvä. Haluaisin kuolla, kuten Melenderin äiti. Melender ja tämän isä olivat valvoneet kahdeksan viikkoa äitin kuolinvuoteen äärellä ja kun äiti sitten loppujen lopuksi kuoli, kun poikansa lähti käymään jossakin - hermostuneena ja ärtyneenä siihen, että äiti ei kuolekaan.

Minä haluaisin olla viimeiset aikani rasittava vanhus, joka kusee vaippojensa ohitse ja kakkaa vittumaisuuksissaan lattialle. Haluan maata lopun aikani morfiinitaivaassa ja kuolla sillä tavoin, että lukuisat lapsenlapseni ympärilläni pyörittelevät silmiään: ALA VITTU JO MENNÄ SIITÄ, että pääsemme elämään omia elämiämme!