
ke 29.9.2021
Totta on, että hellan sytytyksiin, koirien aamutöihin, puuron keittämisiin ja pelkästään aamuhuussissa käyntiin menee aikaa ja kaikki tulee tehdä suunnitelmallisesti. Aamu alkaa niin, että päästän Pimun ja Hallan ulos ilman talutinta ja Pyryn juoksulankaan.
Sitten menen ulos minä ja käyn navetan päädyssä heiluttelemassa käsiäni. Näytän umpihullulta, mutta ei haittaa, sillä lähin vakituinen asukas on kilometrien päässä. Navetan päädyssä on nyt valonheitin, että melkein olisi mahdollisuus käydä postilaatikolla (750 metrin päässä) sen valossa. Vasta sitten uskallan sermin taakse huussiin. Aitan kuistilla on myös valo, mutta se aikakytkin napsauttaa sen pois päältä nopeasti.
Pitää saada toinen valo huussin ovelle. Ei tässä muu auta. Toistaiseksi ei ole ollut katuvaloja ikävä, mutta onkin ollut kuutamo. Tänä aamuna tuntui, että tihkutti. Ei voi sataa, sanoi Matti, se on vain kastetta. Oli se sadetta. Sumutinpullosadetta. Kirjoitan näin, vaikka Jyrki Lehtola inhoaa. Pistettä ja paria sanaa. Lauseita, joissa ei ole kunnon predikaattia.
Inhotkoon.
Päivästä ei taida tulla kultaisen syksyn päivä, mutta toisaalta ei ole väliksikään, on työyhteisösovittelukoulutuspäivä.
Menin jo zoomiin. Olen ensimmäinen osallistuja. Aikaisin. Tämän koulutuspäivän jälkeen lakkaan voivottelemasta Kaivokosken primitiivisyyttä ja keskityn opintoihin. Alkusyksy on mennyt jännittäessä, pääsenkö täältä aamulla tunnin ajomatkan päähän kello yhdeksäksi tai jopa kello kahdeksaksi johonkin.
Autoja humisee Järvenpääntiellä ja Keyrityn toisella puolella jo viiden jälkeen, joten ihmisiä lähtee täältä töihin seitsemäksikin.
Oikeastaan en voivottele. Ihmettelen itseäni. Olin tänä aamuna ihan virkeä viideltä. Birgitta-kissakin oli sitä mieltä, että on aika herätä. Pyry oli aamu-unisena umpiunessa.
Savon Sanomien koirajutuista on pakko sanoa jotain. Tämänpäiväinen Löytyi koiran pää nuotiosta olisi toiminut ilman kuvaa koiran päästä. Mäyräkoiranpentu söi palan kärpässientä ja oli vähällä kuolla -juttu olisi toiminut, jos tragedia olisi tapahtunut levikkialueella, mutta juttu oli pöllitty - vaihdetty Karjalaisesta. Viikonloppuna toimittajan omat valkoiset paimenkoirat olivat päässeet malliksi maistelemaan koiraolutta.
Koiraolut on ihan hyvä liikeidea, ei siinä mitään. Naurattaa vain toimittajien sisäänrakennettu päihdemyönteisyys. Jos ei muuta niin kyllähän juttu pitää omista koirista ja oluen siemailusta tehdä. Toisaalta kuva siitä, miten pikku koiran suusta pilkistää punainen kieli, ja aikuinen koira käppäilee kyllästyneenä ulos kuvasta, oli oikein onnistunut - tulee mieleen ihan Laura Latvalan runo: Bonzo pieni leikkikoira, punainen on kieli sen. Kuuntelimme Laura Latvalan runoja musiikkikappaleina tyttöjen kanssa autossa.
Laura Latvalan syntymästä on kulunut sata vuotta. Hänestä ja tyttärestään, Marjasta, jonka eläinkirja on Martta (ensin kirjoitin, että Maria, sen verran kello 5.30 herääminen vaikuttaa) Vendelinin kuvittama klassikko, oli eilen Savon Sanomissa kelpo juttu. Taisi sekin vain olla yhteisaineistoa Karjalaisen kanssa.
Kuuntelimme Marjan eläinlaulujen lisäksi Marian ja Annan kanssa myös saamenkielellä laulettuja lastenlauluja. Siis valtavirtalauluja saameksi.
Sen sijaan Vesa Kärkkäisen ohrapuurokirjoitus pääkirjoitussivulla oli hyvä. Myllyn paras on myyty ruotsalaiselle Läntmannenille. Läntmannen valmistelee liikeideaa ketjusta tuottajalta myllyjen ja vähittäiskauppojen kautta kuluttajalle. Kiinnostavaa!
Pellolta pöytään -strategia. Tikkisen Hannelen kanssa valitsimme joka aamuisessa Savon Sanomien lukijaraadissamme Vesa Kärkkäisen kirjoituksen lehden parhaaksi tänä vuonna. Tai menneenä puolivuotiskautena ainakin.
Ruokolahden kunnan ja kunnanjohtajaehdokkaan Anu Sepposen konfliktia Savon Sanomat seuraa mallikkaasti. Jos Sepponen menee Ruokolahdelle - saattaahan hän tosin vain nostaa kipurahat ja jatkaa Rautalammilla - seuraa hyytävä valtuustokausi.
Ja mitä tapahtuu Puumalan omalle Matias Lindénille (oikeasti on Hilden)? Puumalassa on jo kiva Niina Kuuva. Minne Lindén-Hilden joutuu - hänellähän on pieniä lapsia ja kaikkea? Puumala-lehti on lehdistäni ainoa, joka osaa Kaivokoskelle. Kaikki muut lehdet Maaseudun Tulevaisuutta myöten seilaavat jossain.
(Onko Lindénin nimessä heittomerkki? Ei ehkä ole, mutten ehdi tarkistaa. Tarkistinpa. Työyhteisösovittelijaoppilaat, jotka ovat läsnä Helsingin Psykoterapiainstituutissa, saapuivat juuri luokkaan ja riisuvat päällysvaatteitaan. Ruokolahdelle valittiin Matias Hilden Puumalasta. Ei Linden eikä Hildenissä ole heittomerkkiä.)
...
Nyt kirjoitan vihdoin Pilven reunasta. Hannu Mäkelän romaani vei minut takaisin selaamaan Vanha mies mutisee -blogin merkintöjän ajalta, jolloin Mäkelä tutustui salaperäiseen A:han, jonka näköinen on kovasti Pilven reunan keskushenkilö nimellä Elina.
Tekstin intensiteetti romaanin alussa, kun yksinäinen, eronnut minäkertoja Nyberg menee pikkuruisen lähikaupunkinsa kantakahvilaan, jolla on ranskankielinen nimi, jota en edes yritä kirjoittaa tähän. Tuli kaksi lausetta peräkkäin, joissa oli peräkkäin kaksi relatiivilausetta, mutten ala tässä erotella nuita kahdeksi lauseeksi. Olkoon tehokeino, sillä tukka on letittämättä, sänky petaamatta ja hampaat pesemättä.
Kahvilassa hän kiinnittää huomion naiseen, jolla on surullinen selkä. Miehen ja naisen katseet kohtaavat muutaman ratkaisevan sekunnin ajan.
....
Kaikki koirat kuorsaavat sisällä. Pitää varmaan tyrkätä nuoret koirat tarhaan koulutuksen ajaksi. Halla laajentaa reviiriään sitä vauhtia, että sen voi päästää ulos juoksemaan vain ennen aamiaista. Aamumakkaralle se tulee varmasti takaisin.
Maanantaina Halla sai kotiinkuljetuksen. Se oli pikitiellä kilometrien päässä rekkojen välissä hiippailemassa. Ystävällinen tämän talon vanhimman pojan Arvon entinen työkaveri toi Hallan kotiin ja annoin hänelle palkaksi Juhla Mokka -paketin.
Pitää varata erikoiskahveja tähän tarkoitukseen. Määriteketjun pituutta edellisessä kappaleessa pahoittelen.
...
Apua, tatuoinnit ovat keskiluokkaistuneet. Tatuoinnit liittyvät tätä nykyä avoimuuteen ja identiteetin ilmaisemiseen. Telkkarissa on Jälkikaronkka. Zoomiin, työyhteisösovittelukoulutukseen, tuli toinenkin osallistuja. Jee, en ole väärässä päivässä.
...
Kahvilakohtauksesta tulee mieleen Erica Jongin Lennä, uneksi. Napiton pano junassa. Minä tulkitisin, että Nyberg ja suruselkäinen nainen lähtivät siltä kahvilaistumalta. Käymään Nybergin talolla. En voi lukea kohtaa uudestaan, sillä palautin kirjan jo kirjastoon.
Tästä oli Marian kanssa puhetta. Maria myös ostaaa kirjoja itselleen, sillä on oppinut minulta merkitsemään mietteitään suoraan kirjan sivuille ja palaa kirjoihinsa aika ajoin uudelleen.
Nybergillä oli elämäntilanne, joka salli välittömän sitoutumiseni. Hän ei tiedostanut sitä, mutta oli haku päällä. Takana oli avioero. Naisella sen sijaan oli mutkikkaampaa, vaikka hänkin etsi ratkaisua elämäänsä ja ongelmiinsa. Mäkelä avaa taitavasti naisen elämäntilannetta. Aluksi on vain kummallisia tapaamisia. Parkkipaikkoja ja sen sellaista.
Vaikutti salailulta.
...
Arvostelen tässä yhteydessä Tommy Hellstenin Virtahepoa olohuoneessa ja sen jälkeisiä kirjoja. Hän on sitä mieltä, että terveeseen parisuhteeseen ei kuulu itsensä hoidattaminen tai toisen haavojen hoitaminen.
Miksi ei? Miksi parisuhde ei saisi olla hoivasuhde? Sellainen, että kumpikin voi päästää irti (vihaan tätä termiä) toisen kanssa turvallisesti jostain omista jumeistaan ja arpeuttaa haavoja. Me onnistuimme Matin kanssa siinä.
Sanonpa, että me olemme nousseet sellaisesta vetelästä suosta, että meitä pitäisi haastatella tästä asiasta kokemusasiantuntijoina.
....
Heti ensimmäisen vierailukerralla Nyberg kertoo avoimesti epävarmuudestaan. Eron jälkeen seksitauko oli ollut pitkä eikä vanha mies ole varma siitä, toimiiko Se. Minusta on ihanata, että näistä asioista joku kirjoittaa suoraan. Suruselkäisellä naisellakin tuntuu olevan omat haavansa.
...
Etenkin se on ihanata, että Mäkelä ei kursaile Nybergin noloutta. Vanha mies, joka fiksoituu nuorempaan naiseen, tässä tapauksessa ikäeroa on parikymmentä vuotta, on nolo. Vittu joo, mitä välii, että on nolo? Jos koko elämänsä pelkää noloutta, jää todellakin jotain vaille.
Ja totta ihmeessä Nyberg haluaa itselleen omaishoitajan. Hän kokee etääntyneensä niin biologisesta tyttärestään - biografistisesti Mäkelällä on poika ja pojan tytär sekä Svetan pietarilainen perhe, joka ei ole alkutalven 2019 jälkeen juurikaan blogissa esiintynyt.
Hannu Mäkelän ja Kirsi Pihan kirjeenvaihtokirjassa Pimeän yli Mäkelä viittaa poikaansa, joka asuu ulkomailla ja joka on sitä mieltä, että isä ei pidä hänestä tarpeeksi huolta. Rakkaus pietarilaista perhettä kohtaan blogissa Vanha mies mutisee on oikeastaan liikuttavaa.
Mäkelä sai Svetan kautta uuden mahdollisuuden.
Ei mene kauaakaan, kun Elina lukee lävitse Nybergin päiväkirjoja. Hän pahoittaa mielensä. Minäkin pahoittaisin. Elina ei halua olla entisvaimon haalea näköispainos. Itse asiassa Svetan ja Mäkelän blogin A:n habitus on hämmentävän samanlainen.
Hoikkia vaaleita naisia kummatkin.
Elina on entisvaimon korvike. A on Svetan. Näin vain on elämässä. Eilen justiinsa juteltiin Marian kanssa puhelimessa, että Leonidin käydessä yhä vaikeammaksi, päätin, että tästä on tehtävä loppu. Minun on löydettävä tyttärilleni turvallinen isä.
Ja suhteemme ratkaisi se, että Matti, kun kutsuin hänet katsomaan Pöljän punaisen rintamamiestaloni remonttiasiaa, sanoi pitävänsä meistä huolta. Samalla hän ajatteli omassa mielessään, että tämä sinänsä kiinnostava hourupäänainen on lapsineen saatava kaukolämmön, lämpimän veden ja katuvalojen piiriin.
Minulle hän pian äyskäisi, että tupaukokseni hän ei aio.
Äh, pitää mennä. Tulee pitkät tarinat Pilven reunasta. Ei mahdu kaikki yhteen merkintään.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]