En yski enää, mutta paino sen kun nousee

Matti Röngän Surutalo on rauhallinen - rauhoittava - kirja

pe 24.9.2021

Kävin aamulla Iisalmessa Mehiläisessä, työterveyslääkärissä. Tarkoituksena on selvittää kuivan yskäni syy. Ja voilá - eipä minua olekaan viime viikkoina ryittänyt juuri ollenkaan.

Kun tuli korona kevättalvella 2020, aloin yskiä taas. Luulin, että on kyse psykologisesta ilmiöstä. Jonkinlaisesta suggeroidusta koronayskästä. Korona ei mennyt maailmalta ohitse, ei mennyt myöskään yskäni. Lisäksi aina välillä tulee kammottavia väsymyskohtauksia. Sellaisia, että jalat menevät makaroniksi enkä jaksa ottaa askeltakaan. Päätin, että pitää mennä lääkäriin, sillä nivelrikkosormessani on myös kynsimuutoksia. Totta kai ajattelin, että selkeä okasolusyöpä, ei voi mitään, nyt tulee sormen amputaatio ja pitää lopettaa Töllötin-juttujen kirjoittaminen. Ei voi kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä, jos yksi tai kaksi sormea on amputoitu.

Aloin lisäksi muistella, että Konevitsassa Kuopion kaupungin humanitaaritulkkina ennen minua toiminut Anja Korhonen kuoli nopeasti etenevään syöpään - taisi olla pehmytkudossarkooma - 1990-luvun alkupuolella.

Muistan, että kun teimme Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa Konevitsan ystävien historian ensimmäistä pääsiäisyön ateriaa, Anja yski aivan samalla tavalla kuin minä viime vuodet. Kun muistin tämän, aloin yöllä heräillä omaan yskimiseeni ja siihen, että kuvittelin, kuinka luostarin purkutyömaiden asbestit lähtevät keuhkoissani liikkeelle ja repivät mennessään muun muassa keuhkoputkeni.

Siltä öisin tuntuu, kun herää yskimään. Kun sain lääkärin ajan varatuksi, hävisi yskä kuin taikaiskusta. Kirottua.

Olen oikeastaan kärsinyt yskästä vuosia. Viimeksi kävin selvittämässä syytä vuonna 2017 kosteana homesienisyksynä, jolloin kuulema sellaisillakin oli astman oireita, joilla astmaa ei ole. Selvitykset jatkuivat talveen 2018 ja kävi ilmi, että minulla on keskivaikea uniapneakin. Olin työterveysaseman lääkärin kirjaamien tietojen mukaan kieltäytynyt jyrkästi etsimästä purentakiskoani.

Sellainenkin minulle kireimpinä vuosinani tehtiin. Nyt lupasin etsiä kiskon ja kokeilla, jos se auttaisi jotain.

Kun talvella 2018 kävi ilmi, että minulla ei ole astmaa ja silloinen yskiminen helpotti, unohdin koko uniapnean. Ja muistin asian, kun Yön laulusolisti kuoli. Päätin unohtaa aktiivisesti koko uniapneani.

Mehiläisessä minut vastaanotti ihan uusi lääkäri. Meillä Iisalmen Työterveysaseman aikaan oli työterveyslääkärinä ärsyttävä pikkuinen, siro ja hoikka keski-ikäinen nainen, ehkä ikäiseni tai jopa vanhempi, mutta juuri sellainen hyvinvoiva ja terveellisesti syövä kuivakka rusina, jonkatyyppisiä naisia oikeasti ja syvästi inhoan.

Tämänaamuinen lääkärini tajusi heti, mistä on kyse. Hän komensi minut ystävällisen lujasti puntarille ja ohjasi Terveyskylä.fi -sivuille kohtaan painonhallinta. Patrik Borgin kurssilla opin, kiitos bestikselle, että osasin kurssille - että pitää syödä säännöllisesti, sitä noudatan jo, mutta oikeasti pitää kokeilla tiukempaa aikataulutusta. Lisäksi lääkäri sanoi, että on tutkittua tietoa, kuinka paljon tavaraa tulee mättää vatsalaukkuun, jotta vatsa tajuaa olevansa täysi.

350 grammaa ja on aivan sama, onko määrä rasvaa ja sokeria vai onko se porkkanaraastetta. Äsken kävin myöhäislounaalla Tiilikassa ja söin ison lautasellisen salaattia. Muikkuannoksen muikut olivat lötköjä ja väsyneitä, joten söin annoksestani vain muusia enkä sitäkään kokonaan, sillä muusi oli taatusti jostain hiutaleesta tehty. Söin myös lämpimät vihannekset.

Tiilikassa on niin syntisen hyviä kastikkeita, että lötköt muikut eivät ärsyttäneet. Oikeastaan parempi niin. Ei tullut ylensyötyä niin paljoa. Perjantain pitsapäivän siivuja en olisi voinut vastustaa ja olisin varmasti syönyt kahden päivän edestä 350 grammaa Tiilikan artesaanipitsoja. En nykyään ehdi Konkelon lounaalle, sillä olen aina niin myöhään liikkeellä.

Joskus olen ajanut Tiilikkaan tuntia ennen sulkemisaikaa ja herkutellut jollain leikkeellä á la carte -listalta.

Terveyskylän kuuden viikon painonhallintajakson aluksi pitää valita, mihin kohtiin haluaa seuraavan kolmen kuukauden aikana kiinnittää huomiota. Minun tulee kiinnittää entistä tarkemmin huomiota ajankäyttööni ja unen laatuun. Minulla ei saa olla mitään aivoja aktivoivaa illalla. Taitaa olla pakko perua Rautavaaran kansalaisopiston Tarinapaja ensi tiistailta. Voisin minä yhden iltamenon itselleni sallia, mutta seuraavana päivänä pitää olla terävänä zoomissa. On Helsingin Psykoterapiainstituutin työyhteisösovittelukoulutuksen lähijakso, jonka saa vielä koronan takia suorittaa etänä.

Minulla ei ole mitään erityistä intoa lähteä Helsinkiin korona-alueille, vaikka kaksi rokotusta on takana. Arvelen, että olen tilastopoikkeama takuuvarmasti. Marian luona haluaisin kyllä käydä, mutta Mariahan asuu aivan Helsingin reunalla.

Tietysti heräämällä tiistaiaamuna ennen kukon pieraisua - tai siihen, että Birgitta hyppii päällä tai Pimu alkaa kukkua, saattaisin saada tiistai-iltana unen päästä kiinni, vaikka aivot kävisivät ylikierroksilla. Saapi nähdä. Tai sitten otan huonosti nukutun yön, kärvistelen keskiviikon zoomissa purukumisytytyksellä ja torstaina käyn vain Iisalmessa röntgenissä.

Hyväksyn sen, että ahdistun täyteen ahdetusta ensi viikosta jo etukäteen. Jatkossa pidän paremmin pääni aikataulujen kanssa. Kun on opintojakso, en ota sille viikolle mitään.

....

Istun nyt Rautavaaran kirjaston koneella. Palautin Hannu Mäkelän Pilven reunan ja Taina Latvalan Torinon enkelin. Pilven reunasta minulla on sivukaupalla muistiinpanoja. Torinon enkelin lukea rykästelin muutama viikko sitten kahtena iltana ja nyt haen kirjan tähän ja etsin kohdan, joka sai minut lainaamaan sen.

Olin lojumassa kirjaston lehtilukusalin viereisellä pyöreän pöydän ääressä ja hamusin kädelläni Orhan Pamukin Kummallista elämääni. Sen lainasin kyllä, mutta palautin nyt. Aivan liian paksu kirja. En pysty nyt keskittymään pitkiin teksteihin, sillä pitäisi lukea opintoihin liittyvä kokonainen kirja sovittelusta sekä osia Timo Pehrmanin väitöskirjasta sekä kohta lokakuun opintojakson kirjallisuusmateriaali.

En tiedä, mikä Torinon enkelissä vetosi. Ehkä sekoitan Torinon Milanoon ja Milanoonhan olen perusteellisen koukussa Milanon naisten paratiisin vuoksi. Koetin katsoa Ylen Areenalta Elena Ferranten Loistavaa ystävääni ja se on aivan liian neorealistinen. Milanon naisten paratiisin pahviset ja halvat kulissit herättävät sympatiani eikä sarjassa yksikään paha ole yksiselitteisen paha. Jopa juonittelevassa pankkiiri Ravasissa oli inhimillisiä piirteitä.

Loistava ystäväni tuntuu visualisoituna liian raa´alta. Pamela Tolan elokuva Teräsleiditkin oli sitä. Saara Pakkasvirta oli huima vanha mummo ryppyisine kasvoineen, mutta parkkipaikalla krapulaansa oksentelevana mummona liikaa. Ei kiitos, eikä minusta ollut ollenkaan nautinnollista seurata toisiaan vihaavia siskoja vittuilemassa toisilleen. Eivät oikeasti ihmiset sillä tavoin toisilleen puhu.

...

Taina Latvalan Torinon enkeli vetosi ainakin siinä, että romaanissa on heti kirjallisuudesta. Minäkertoja sanoo lukeneensa Sheila Hetin romaanin The Motherhood. Myöhemmin romaanissa tulee esille Klaus Ove Knausgård jotenkin vaivihkaisella tavalla, ovelasti. BTW Knausgårdin Taisteluni VI:n äänikirjaversion julkaisu siirtyy Storytelillä koko ajan. Tänään katsoin, että se tulisi ulos 12.11.2021.

Ehkä syy, miksi halusin lukea romaanin melkein siltä istumalta, oli ensimmäisen luvun viimeinen kappale: "Hän ei ilmaantunut elämääni niin sanotusti tavanomaista reittiä. En milloinkaan levittänyt jalkojani hänen vuokseen, en saanut räjähdysmäistä orgasmia joka olisi räiskynyt silmissäni punaisena nautintona, en huokaillut onnesta painavan miehen alla (Kaikki miehet ovat painavia, silloinkin kun he ovat hoikkia.)" (Taina Latvala Torinon enkeli s. 8)

Kappale on yllättävä, sillä on kyse lapsesta. Äidiksi tulosta. Äidiksi yleensä tullaan sukupuoliyhdynnän avulla ja Latvala veikeästi muistuttaa asiasta.

...

Palautin kirjastoon Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Kävin sitä hiplaamassa alkuviikosta kirjastossa ja luin alusta pätkiä. Pohdin, että on romaanissa jotain. Päätin antaa sille mahdollisuuden, vaikka Kallio on jäänyt koukkuun kuin-vertauksiin. Hm. Katsotaan, miten nämä toimisivat näin:

"... Kohta suudelma rauhoittui ja jäi uiskentelemaan suuhuni hitaana merihevosena."

"Yöt olivat mustikkamaitoa."

Ei kaikkia kuin-lauseita tarvitsisi korvata. Suurin osa kuitenkin. Antti Heikkisen toisessa romaanissa (Matkamies maan) alleviivasin kuin-lauseita. Niitä oli paljon. Vaikuttaa siltä kuin kuin-romaanit olisivat juosten kustuja. Tai oikolukemattomia. Missä olet kustannustoimittaja silloin kuin sinua tarvittaisiin?

Seksiä Katja Kallio on kuvannut romaanissaan kauniisti. Etenkin tämä oli mukavasti ilmaistu: "Tahdon, että tunnet minut läpikotaisin, etuperin ja takaperin ja keskeltä. Keskeltä kaikkein parhaiten." (Katja Kallio Tämä läpinäkyvä sydän s. 7)

Aistillisuuden kuvaamisessa minulla on paljon oppimista. Kun pääsin sivulle 13 ja lauseeseen, läimäsin kirjan kiinni ja pakkasin sen Marian hylkäämään Fjällräven-reppuun: "En koskaan unohda sitä kun näin sinut ensi kerran." (Katja Kallio Tämä läpinäkyvä sydän s. 13)

Oih, sentimentalia. Kallio halusi jostain syystä korostaa ja alleviivata, että tämä on nyt sitten RAKKAUSromaani. Ei hitto, pitää lukea oma kässäri. En kai ole sortunut samaan ylisuperhypersentimentaalisuuteen, kun kuvasin siinä, kuinka Leonid otti kenkäni ja puhalsi kengän sisältä Laatokan hienon rantahiekan. Me, suomalaisett, teimme lähtöä saarelta ja Maria sekä Anna olivat alkaneet välkkyä venäläisen isänsäkin katseessa.

Minun katseessani he olivat välkkyneet jo päiviä aiemmin. Ei kuitenkaan silloin, kun ärtyisä Konevitsan luostarin kokki oli vähällä heittää meidät suomalaiset hihittävät ja räkättävät suulaat ja kovaääniset keittiötalkoolaiset ulos keittiöstään - Miettisen Päivi oli niissä säilöntätalkoissa taatusti mukana, meillä oli niin lystiä, mutta Leonidilla ei tosiaankaan. Ajattelin, siinäpä vittumainen tyyppi, tuota pitää varoa. Näyttääkin heroinistilta kilometrien päähän ja minähän en näihin narkkareihin sekaannu.

...

Miten saisin tähän kohtaan Konevitsan keittiön laatat? Tikkisen Hannele vaipuu kohtaa uneen tekstini äärellä ja poksss, Kuopion kaupunki sponsoroi Konevitsan luostariin täysin sähköistetyn keittiön laattoineen, joita minä ladoin lattiaan! Siis nii ku minä. Minä olen laatoittanut Konevitsan luostarin keittiön lattian! Kai siellä jotkut kaadotkin olivat, sillä lattiakaivoja oli parikin kappaletta. Lattiakaivojen ritilöitä olen pessyt Laatokassa ja hangannut niitä puhtaaksi rantahiekalla vuosia sen jälkeen, kun me suomalaiset olimme ne asentaneet.

Täysin sähköistetty suurtalouskeittiö oli melkoinen vitsi, sillä luostarin generaattorista, jota myös olen ollut asentamassa ja vähän Alpo Ollila sekä Jalo Borenius muassani :D:D:D:D ... 1990-luvulla sähköä annettiin vain pari tuntia ennen ruokailuita. Välillä ei ollut dieseliä siihenkään. Ja aluksi oli vaikeata, sillä joku oli tarvinnut metrikaupalla generaattoriaseman ja pääluostarin välistä sähkökaapelia omiin tarkoituksiinsa.

...

Kirjasto menee kohta kiinni. Jään tänne itsepalvelukirjastoon. Talo on tyhjillään. En halua mennä tyhjään taloon. Menen sinne vasta sitten, kun Matti tulee. Turha soitella Matille, sillä julkaisen tämän vasta, kun Matti on jo seurassani.

...

Tiilikan lötköjen muikkujen jälkeen kävin lävitse Maasalon polun senioripuiston tasapainoharjoituslaitteet. Tavoitteena on kehittää päätä niin, että pystyn ensi talvena laskemaan suksilla jonkun loivan mäen. Loivan, huom! Loivan! Sen jälkeen, kun polvisiteeni venähti Mantan, Murun ja Pimun kanssa hiihtäessä, en ole uskaltanut hiihtää kuin tasaisella järven jäällä.

Kävelin terveyskeskuksen - hieno rakennus - sivuitse liikuntahallille ja suunnistin kohti kirjastoa ryteikköisen metsän lävitse. Ajattelin, että tämä pitää dokumentoida jotenkin. Tulin jonkun rautalankaisen kanaverkkoaidan takaa ja kuuntelin alkua Raven Leilanin Kiillosta. Storytel tarjosi sitä minulle. En ole kuunaan tämmöisestä mitään kuullutkaan: "Polttavan ajankohtainen ja palkittu Kiilto tutkii työelämässä ja ihmissuhteissa rehottavaa rasismia ja hyväksikäyttökulttuuria. Se on anteeksipyytelemättömän paljas, armottoman komea esikoisromaani yksinäisyydestä, kohtaamattomuudesta sekä yllättävistä paikoista löytää hellyyttä."

Sen, että kuuntelen kirjan, ratkaisi kohta, jossa minäkertoja kertoo, kuinka hänen on vaikea solmia suhteita miehiin. Miehet perääntyvät siinä vaiheessa, kun hän pääsee kertomaan munasarjoistaan. Nyt löytyi tyyppi, joka kertoi heti siitä, kuinka puoli sukua on kuollut syöpään ja kuinka isoäiti oli tehnyt itsestään maissintähkänuken. Sen hän halusi mukanaan hautaan.

Olin kirjan lupaavassa alussa ja oikaisin jonkun rakennuksen takapihan kautta. En saanut selvää, mikä rakennus oli. Pitää käydä tsekkaamassa se etupuolelta. Rakennuksen takana oli iso musta auto parkissa ja sen kuljettaja nosti muovilaatikoita autosta rakennukseen. Nyökkäsin miehelle päivää ja ajattelin, että näytän varmaan umpihullulta - olinhan kiivennyt pikku lepikon lävitse ja tulin takapihan takanurkasta punaiset kuulokkeet korvillani.

Teki mieleni kiljaista, että näin uusi rautavaaralainen tutustuu kotikuntaansa. Etsii oikopolkua kirjastoon. Sitä ei taida liikuntahallilta juuri siinä kohtaa olla.

...

Ennen pikku lepikkoa loppuun tuli Suvi Ratisen Omat huoneet. Se oli hyvä. Yksiselitteisesti hyvä. Tiedän taas paljon paljon paljon enemmän suomalaisista naiskirjailijoista. Minna Canthista Omissa huoneissa ei ollut kuin pari ohimenevää mainintaa. Elsa Heporaudasta oli kirjassa jonkin verran ja pääsen hänen jäljilleen Ain´ Elisabeth Pennasen Kaksi raukkaa: kahden runoilijan rakkaus -kirjan kautta.

Elsa Heporaudasta ei piirry Suvi Ratisenkaan kirjan perusteella kovin mairitteleva kuva. Ihan kuin Heporauta olisi ollut vähän törppö. Heporauta kirjoitteli Vilho Tarkiaiselle muina munkkiloina, että häntä niiiiin kovasti ottaa sytämeen se, että Tarkiaisen vaimon paras näytelmä ei ota syntyäkseen - Heporauta tarjoaa Jotunille Tarkiaisen kautta omaa kesäresidenssiään kirjoittamista varten.

Tsekkasin Heporaudan syntymävuoden (1883, toki tiesin sen, sillä Heporauta on Puumalan Sahalahden Sahan hoitajan Koposen tytär ja syntynyt kahta vuotta aiemmin kuin äpärämummoni Mari Halonen, oikeasti olisi pitänyt olla Halinen)  ja Tarkiaisen (1879). Tarkiainen oli samaa ikäluokkaa kuin Heporauta. Ihan kuin Heporauta olisi koettanut uiskennella Tarkiaisen liiviin puhumalla hurskaan huolehtivaisesti Tarkiaisen vaimon kirjoitusblokista.

Kuinka ällöä! Johonkinhan Jotunin Huojuva talo perustui.

...

Kun vihdoin pääsin kirjastoon, silmääni osui Suvi Ratisen Hyvä tarjous. Se oli uutuuspyöröhyllyssä. Luin, mistä kirja kertoo ja ensimmäisen sivun. Olin ihan myyty heti.

...

Matti Röngän Surutalo killuu vielä otsikossa päärivinä.  Röngän romaani on valittu kuukauden äänikirjaksi. Ei ihme, sillä se on rauhallinen, jopa rauhoittava. Hieman surumielinen, mutta ei musertava. Röngältä minulla on opittavaa dialogin kirjoittamisessa. Jotain piti Surutalossa moittia - niin! Siinä oli pari ilmaisua, jotka kuuluvat nykyhetkeen. Toista en muista, mutta kaksi arkkitehtiopiskelijaa ei 1970-luvulla taatusti vielä puhunut perinnerakentamisesta.

Rakennusrestaurointi-termi, jota valtakunnallinen Restaurointikilta ry vaalii, on guru Panu Kailan lanseeraama. Perinnerakentamistermiä restaurointikiltalaiset inhoavat yli kaiken. Sen ovat tuoneet vanhojen rakennusten korjaamisen taitajat, jotka ehkä osaavat asiansa, mutta jostain syystä eivät halua toimia legitimoidun Restaurointikilta-systeemin kautta eivätkä halua suorittaa AEL:n aikoinaan rakentamia tutkintoja.

En tiedä, mistä asiassa kiikastaa, mutta sen sijaan että vanhat restauroijaparrat pärisevät loputtomissa mööteissään ja vaalivat ääliömäisiä nimityksiään (puheenjohtaja = oltermanni, sihteeri = sulkamestari, voi yöh), he voisivat rohkeasti lähestyä (usein nuoria) perinnerakentajia ja sanoa, että tulkaapas hopi hopi tänne kiltaan kehittämään ammattiarvostusta.