Meiju Suvaskin menee aamutuimaan

ti 28.9.2021

Näköjään sitä uskaltaa pimeään, kun on pakko. Heti ensimmäisenä aamulla kello 5.30 kiskaisin salin televisiosta antennijohdon ja tökkäsin sen tuvan telkkariin. Telkkarissa joku puhui. Aivan sama mitä eikä sekään haitannut, että ruudussa kulkivat uutisotsikot. Koiria ruokkiessa lauloi Meiju Suvas.

- Noh, menköön, ajattelin. Jostain syystä ei huvittanut jatkaa Richard Powersin Ikipuita. Jäljellä on 14 tuntia ja nyt vähän hajanaisilta tuntuvat kertomukset ja hahmot nivoutua toisiinsa. Ikipuut olisi Ylä-Savon subcomandante Marcosin kirja.

On sen ehkä lukenutkin.

Ikipuista olen oppinut, että meillä on sama geneettinen perus kuin puilla. Miljadrdien vuosien takaa ja iso osa geeneistämme on yhteistä. Olemme luonnon kanssa yhtä, se tulee Ikipuissa esille.

Eilen oli aivan huikea päivä, vaikka meinasin lyyhistyä läppärin ääreen, kun jouduin tekemään budjetin laatimista varten ennakkolaskun. Oli aurinkoa ja iltapäivällä ihan kesäistä lämpöäkin.

Kun Matti antoi budjettilaskumääräyksen, olin juuri ajatellut ryhtyä kirjoittamaan Hannu Mäkelän Pilven reunasta. En ollut syönyt lounasta ja verensokeri laski sellaista vauhtia, että silmissä vilisi.

Kuorin Matin sunnuntaina keittämiä perunoita ja söin ensiavuksi kuusenkerkkäpestoa. Samalla suhrasin ennakkolaskua Libre Office Calkilla. Löysin kuusenkerkkäpestoa Juuan K-marketista, joka on aivan tupaten täysi kaikkea, mutta niinpä olen löytänyt sieltä muun muassa nurmeslaisen sukkatehtaan sukkia.

Tehdas on ollut konkurssissa, mutta nyt Ylen uutissivujen mukaan Tesema Neule Oy toimii jälleen. Hienoa. Meinasin ostaa vihreitä eräsukkia niin, että hätätilassa ei tarvitse poistua Lapinlahdelle pyykinpesuun kuin kaksi kertaa kuukaudessa.

On oltava sukkia ja alusvaatteita sekä Paapii-työtunikoita tarpeeksi. Maammekaupan merinovillaiset pitkät villatakit ovat mukavasti muunneltavia. Perhana, pitäisi saada Kikka Seppä -konsultaatiota. Kuka minä olen? Mitä haluan kertoa habituksellani?

Ei mitään pikku naisia. Ei tod.

Paapiin tunikoista tulee hyvälle tuulelle. Materiaalit vaikuttavat laadukkailta. Kohta lähden työkeikalle. Jalkaan kesällä Rautavaaran vaatekauppa-hautaustoimistosta ostamani farkut. Niissä on hassut helmikoristeet lahkeissa. Paapiin yläosa on eri paria kuin helmikoristeet, mutta menköön nyt. Helmikoristefarkkujen kanssa ajattelin ohuita puuvillapaitoja, mutta ne ovat nyt kyllä ihan eri vuodenajalta.

Rautavaaralaisessa Sarin putiikissa pitää vielä käydä tsekkaamassa suoria housuja.

Kuusenkerkkäpestopurkissa luki, että Lapin Maria. Pesto oli herkullista ja söin muutaman pestovoileivän sekä raa´an porkkanan. Googlasin, löysin Lapin Marian nettisivut, joissa oli ihan puutaheinää, poimin puhelinnumeron ja otin selvää. Lapin Maria on kaarinalaisen yrityksen tuotemerkki.

Yrittäjä Saska Tuomasjukka kyllä on Sodankylästä, mutta Lapin Marian sivut olisivat mielenkiintoisemmat, jos Saska Tuomasjukka ei löpertelisi jotain mystistä viattomasta Lapin Mariasta. Saska Tuomasjukka saisi kirjoittaa blogiinsakin jotain.

Yrittäjän elämästä. Pesto oli oikeasti ihan löytö. En tosin erottanut siinä kuusenkerkkää, mutta hyvää oli ja korvasi eilisen lounaani. Saska Tuomasjukka on elintarvikekemian tohtorikin näköjään. Siunattu Yle ja aluetoimitukset. Ei näitä muuten tietäisi.

....

Kohta olen oranssi. Niin paljon porkkanoita olen kesällä syönyt. Maria suostui vauvana syömään peptidi-tuttelia vain porkkanasoseen kera. Nukketyttöni otsaan tuli oranssi vyöhyke. Porkkana puski otsasta ulos. Olemme sitä, mitä syömme.

...

Aloin hekottaa. Olemme sitä mitä syömme. Muudan Nainen on tämän logiikan mukaan mulkku. Tyylipuhdas mulkku. Tuli mieleeni. Porkkanasta.

Uh, mieleeni tuli valokuva, jossa Muudan Nainen imee porkkanaa posket lommolla. Hän rakensi aviomieheni kanssa koodikielen: porkkanaa vai pil....limehua.

Ja pjuuh, mieheni käänsi auton vitostieltä vasemmalle. Mieheni on pelkuri ja valheltelija. Näin nainen minulle tekstaroi: "Mitä se minulle kuluu. Opi uskomaan että matti valheltelemaan, niin kuin poliisi sanoi minulle." (ma 13. heinäkuuta 2020)

Oikeastaan tunnen miestäni kohtaan syvää myötätuntoa. Hän on ollut tekemisissä naisen kanssa, joka hädin tuskin on luku- tai kirjoitustaitoinen.

Aina silloin tällöin muistot menevät päälle. Kuten opaskirjasesa Voiko uskottomuudesta toipua? sanotaan, loppuelämä menee niin, että mikä tahansa saattaa aktivoida muistot. Minä sentään kykenen syömään raakoja porkkanoita, mutten kyennyt sunnuntaina menemään Lapinlahdelle.

Mieheni toinen, kolmas, neljäs tai viides sivunainen ui liiveihin Kino Sirénin elokuvakonehuoneessa. Viimeisen elokuvan näytimme syksyllä 2012. Sen jälkeen elokuvat menivät digitaaliseksi ja mieheni oli kumman helpottunut. Minäkin olin.

Sen jälkeen sivunainen otti käyttöön rajummat keinot. Ikuisen neitsyytensä! Jes.

On niin ihanata, että voin suunnitella elämääni niin, että Matti vaikka käy Lapinlahdella pesemässä pyykin. Voimmehan tehdä niinkin ja hankkia tänne jonkun pikku skanneri-tulostimen. Jos sulakkeet eivät kestä, irrotetaan televisiot ja muut virrasta tulostuksen ajaksi.

Voi tietysti olla, että tulee liian kovat pakkaset täällä selviytymiseen. Sitten elämän voi supistaa tuvan ison uunin ympärille. Saa nähdä, haluan oikeasti ottaa samanlaisia kuvia kuin Hannu Mäkelä ja viides rouvansa A. Nytkin olisi kymmeniä harmaan ja ruskean sävyjä. Usvaa ja hallaa.

Perhana, vaikka heräsin ennen kukon pieraisua, en pääse nytkään Hannu Mäkelän Pilven reunaan. Kirottua!