Ruokasooda ja Anna Kontulan Pikku porvarit

to 23.7.2021

Tänään taitaa ilmestyä Heidi Jaatisen Kiuruvesi-sukutrilogian toinen osa, Suvanto. Haluan lukea sen pahvikirjana. Ensimmäisen osan, Kosken, luin lokakuussa 2017 yhtenä viikonloppuna aivan putkeen. Lojuimme Matin kanssa keittiön sohvalla, Matti katsoi jotain Suur-Suomi-dokkaria Ylen Areenalta ja minä luin, luin, luin.

Eilen myöhäillalla Tikkisen Hannele lähetti linkit Anna Kontulan Pikku porvareihin. Sen oli arvostellut Pasi Huttunen Kulttuuritoimitus.fi:n sivuille. Arvio kirjasta oli ihan nöpö. Lyhyt eikä mennyt kovin syvälle. Niinpä etsin kirjan Storyteliltä e-kirjana. En malttanut edes odottaa, että saisin sen kirjastosta.

Höpsistä, miten muuten sillä lailla? Minähän nyt hoksasin vihdoin, että Rautavaaran kirjastosta saa uutuuksia aivan heti perinteisinä pahvikirjoina. Hoksasin ja unohdin, mutta joka tapauksessa illalla ennen nukkumaanmenoa luin Pikku porvareita puhelimen ruudulta. Ruudulta lukeminen on muuten kamalata.

Silmiin koskee. Anna Kontula on oivasti ja terävästi tavoittanut sen, mikä minua esimerkiksi Suomen Johtamistaidon opiston (MIF, Management Instute of Finland, juuba juuu) työnohjauspiskelutovereissani häiritsi.

Oli samanlainen olo kuin nuorena Kodin Kuvalehden toimituksessa. En tajunnut sopivaisia käyttäytymiskoodistoja. Piti hillitä itseään. Ei saanut ottaa tilaa - varsinkaan, jos oli alaluokkainen, pullea eikä ollut hillitty.

Olin työnohjausopiskelijoista ehkä työväenluokkaisin. Harmittaa, kun en paljastanut olkapäitäni. Minullahan on oikean käsivarteni yläosassa sekä muhkeat allipaasikivet että tatuointi. Puhuin liian kovaäänisesti ja innoistuin aivan vääristä asioista.

Sanoin koko ajan sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa. Sanoin Stalin ja kokoomus sekä demarit ja taisin vassuliitostakin puhua. Keskustaa en uskaltanut ottaa esille - olimmehan MIF:n Töölön kampuksella.

Puhuin asioista, joista opiskelijatovereillani ei ollut harmainta hajuakaan. Niinpä useasti istuin lounaalla vieraissa pöydissä ja löysin jopa ihmisiä, joiden kanssa keskustella Laura Kolbesta ja Katriina Järvisestä sekä luokkakysymyksestä.

Uusliberalismin terminä tunnisti yksi opiskelijatoverini. Vain yksi.

Sen sijaan luokallinen aikuisia naisia odotti aina, mitä pitkä, hoikka, hillitysti pukeutuva miesmäinen matalaääninen erään isohkon kaupungin henkilöstöjohtaja sanoi. Hänellä oli auktoriteettiä. Hän ei koskaan käyttäytynyt spontaanisti.

Nainen oli ihan fiksu. Ja mukavakin. Eniten vitutti muiden käytös. Piti aina jotenkin odottaa, mitä rouva U sanoo. Sitten kun rouva U sanoi jotain, kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi. Minulle saatettiin tokaista, että ole hiljaa, älä puhu noin kovalla äänellä.

Älä puhu noin pitkästi. En ymmärrä, mitä sanot. Olisi pitänyt sanoa, että luepa ensin jokunen kirja ja sitten jutellaan, ehkä sitten ymmärrät. Jos et pysy kärryillä, kannattaa kysyä selventäviä kysymyksiä.

....

Kaikkein vaikeinta oli istua MIF:n Töölön kampuksen ruokalassa pikkuruisen ja pampulamaisen blondin vieressä. Hänellä oli kyllä korkeakoulututkinto ja vaikutti lukeneeltakin. Ehkä oloni hänen seurassaan teki vaikeaksi se, että hän oli aina nätti valkaistu tukka hiuslakalla kovaksi kuorrotettuna ja kasvot melkein naamiomaiseksi meikattuna.

Naisella oli kova ja yhtä aikaa hauras kuori. Näin kuoren taakse kerran. Sisäoppilaitosjaksolla Vanajalinnassa teimme työnohjauksestamme Tik Tok -videon. Ensin ajattelin, että voi hyvää päivää sentään, tämäkin vielä, mikä vittu on edes Tik Tok.

(Nyt olen Tik Tok -videoiden uskollinen katsoja ja ihailija. Ihmiset, ihan tavalliset, tuottavat mitä huikeampia opetus- tai komediavideoita.)

Innostuin ja niinpä kahden mukavan tyypin kanssa teimme ryhmätyönä omasta mielestämme hauskan ja ainakin sympaattisen videon, jossa pantomiimitanssin avulla esitimme, kuinka työnohjauksen jälkeen alkaa ihmisen työelämässä paistaa ihana aurinko.

Muillakin ryhmillä oli ollut lystiä videoiden teossa. Ryhmä, jossa pampulamainen pikku nukke oli, osoitti jopa itseironiaa. Kun olimme hihitelleet ihmeen vapautuneesti toistemme videoille, pikku nukkenainen poltti päreensä.

Hän sanoi Pyhää Raivoa täynnään, että videoita, jossa hän on, ei saa panna julkisuuteen. Menee uskottavuus. Oivoi, ajattelin ja näin, että niin ajattelivat muutkin, mikä pamparaiselle nyt oikein tuli. Menikö kalliin jakkupuvun hamonen videolla pepusta vähän ryppyyn?

...

Huolellisesti kasattu naisen julkisivu romahti hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.

...

Kerran jouduin istumaan naisen viereen lounaalla. Tuli puhe kirjaiija Laura Lindstedtistä ja ajattelin, että tässäpä meille kahdelle kirjallisuuden ystävälle yhteistä puhuttavaa. Ehkä uppotuisimme mielenkiintoiseen keskusteluun, sillä olin juuri lukenut Ystäväni Natalian ja siinähän oli tiuki tavallisessa riviluterilaisessa perheessä kasvaneen naisen lapsuudestakin. Ei mitään keekoilua kirjallisuusseksikkäällä juutalaisuudella.

Pamparainen nipisti huolellisesti, ehkä kuitenkin aavistuksen verran rahvaanomaisesti, punatut huulensa yhteen: "Minä EN Ystäväni Nataliaa lue!"

Ajattelin olla ystävällinen ja kysyin aidon kiinnostuneena, että niin, onko syynä kirjan alkupäässä oleva piirros suonikkaasta peniksestä paraatiasennossa. Lievensin vielä, että minäkin jopa tunsin oloni vähän oudoksi, mutta jatkoin kirjaa sinnikkäästi varsin naturalistisesta piirroksesta huolimatta.

Seurasi hiljaisuus. Murhaava hiljaisuus. Koska pöydässämme ei silloin istunut miesmäinen, autoritaarinen isohkon kaupungin henkilöstöjohtajarouva, kukaan ei tiennyt, miten käyttäytyä tai jatkaa siitä eteenpäin.

Sen verran minullakin oli itsesuojeluvaistoa, että en alkanut pohtia reaktiota, joka heräsi kohdasta Rouva Froteetissi. Ystäväni Natalia -kirjassa oli kiinnostavalla tavalla kirjoitettu osio froteefetissismistä. Ja minä luin kohdan koko ajan, että Rouva Froteetissi.

Pakotin itseni lukemaan kohdan, vaikka sado-masokistinen seksi ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Ehkä lähimpänä seksuaalisuuden erikoismuodoista minua tosiaan on voyerismi, mutta pääosin rakastan yli kaiken tavallista yksiavioista seksiä heteromieheni kanssa.

Yksikumppaninen seksi avioliitossani kun juuri sillä hetkellä oli harvinaista herkkua. Sitäpä ei ollut edes kirjahyllyssäni.

...

Otsikossani muistutan itseäni ruokasoodasta. Pitää ostaa sitä tänään Rautavaaran S-marketista. Hannulan Ulla whatsappasi siitä, miten ruokasoodalla ja etikalla voi puhdistaa tiskialtaan viemärin suuaukon.

Myös Hannele kirjoitti, että kotona pitäisi olla aina ruokasoodaa puhdistusoperaatioita varten. Seuraavaksi tutustun taas Marttojen sivuihin, mitä muuta ruokasoodalla voi puhdistaa. Pöytähopeita ehkä?

...

Kohta lähden Rautavaaran kirkolle seniorien liikuntapuistoon tutustumaan. Eilen purjehdin into pinkeänä Rautavaaran liikuntahallille aamujumppaan. Arvelin, että teemaviikon jumppa saattaisi olla liikuntahallilla. Pieni tukistus kunnalle siitä, että nettisivujen tiedotus onnahtelee.

Teemaviikon ohjelmassa ei ollut jumpan paikkaa. Ei tosin ollut sitäkään, että jumppa oli peruttu. Sain monta askelta ja ylämäkeen, kun pungersin liikuntahallin parkkipaikalta itse hallille. Cleaning womanilta kysyin, onko täällä sitä jumppaa.

Yhdessä katsoimme ilmoitustaululta, että jumppa on peruttu. Hienoa, sanoi Matti, kun kuntalaiset paapertavat hallille lukemaan pientä kärpäsen kakan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettua lappusta jumpan peruuntumisesta, on siinä jumppaa kerrakseen.

En antanut jumpan peruuntumisen lannistaa itseäni. Ajoin Juukaan Savikylän kautta. Kävin kuvaamassa Leonidin kotitalon, joka antaa mukavan taustan hänestä tehtyyn dokumenttielokuvaan. Elokuvasta saan kiittää Pentti Straniusta, joka ei vieläkään ole antanut minulle anteeksi.

Kiitän häntä nyt kuitenkin. Ihan vilpittömästi kiitos.

Juttelin Leonidin kivan naapurin kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän sanoi heti alkuun, että aijaa, sinä olet se lehtinainen. Se tuntui mukavalta, vaikka ihan tarkalleen ottaen olen rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

...

Sitten ajoin Juukaan ja kävimme Paula-siskon kanssa humputtelemassa Kahvila Hedwigin Helmessä. Kävimme myös asioilla ja työttömien kirpparilla. Sain Ruska-astioita. Ne kestävät tulikuumaa vettä. Kokeilin äsken eikä yksikään uusista astioistani haljennut.

...

Pitää vielä hakea ämpärillinen vettä tai muuten Matti naputtaa minulle illalla blogin kirjoittamisesta.

...

Mitäs minun piti Kontulasta vielä? NIIN. Kontula huomaa hirmu terävästi kirjassaan Pikku porvarit, että lukuisat apokalypsiat, jotka ovat nyt ilmestyneet, ovat lähinnä keskiluokan putoamisen pelosta syntyneitä. Onhan tyylikkäämpää vaihtaa kaurapuuroon cambert-juustoista ilmastoahdistuksen nimissä kuin siksi, että on niin köyhä, ettei pysty varpaanvälijuustoja ostamaan.

...

Annan Suvi Ratiselle anteeksi, että on käyttänyt sanaa haaste jo kaksi kertaa kirjassaan Omat huoneet. Jokin oli haasteellista ja Anni Swanillakin oli haaste. Voi vitura ja öök, mutta esimerkiksi luvut Aino Kallaksesta olivat lumoavia.

En tiennytkään, että Aino Kallas joutui maanpakoon ja sai Suomen kansalaisuuden takaisin vasta yhdeksän vuoden Tukholmassa värjöttelyn jälkeen. Minulla on hyllyssäni Kallaksen päiväkirjoja ja ne ennen blogiani luinkin.

Koin päiväkirjat vähän falskeiksi. En osannut sanoittaa, miksi.Omat huoneet -kirjan perusteella tajusin eilen, että Kallaksen päiväkirjat olivat aikansa myyntimenestys. Ne hän toimitti julkisuutta varten eikä voinut kirjoittaa rehellisesti siitä, että bylsi Eino Leinon kanssa Helsingissä jossain kämäisessä hotellihuoneessa kahden vuoden ajan.

Siinä kohtaa Kallaksen päiväkirjoissa oli vain repivää ristiriitaa. Kirjailija toisaalta rakasti niiiiiiiiiiiin aviomiestään Oskar Kallasta. Just joo. Kylläpä kyllä.