Surutalosta vielä - Kaivokoski ilotalo - Alexander Rudinskystä merkinnän lopussa

su 26.9.2021

Eilen siivosin ja Matti ravisteli matot. Viikko sitten kun ravistelin mattoja, kiertäjäkalvosinoireyhtymäni heräsi eloon kipeällä tavalla. Torstain senioripuisto-opastuksessa sain Rautavaaran kunnan vammais- ja vanhusfysioterapeutilta ohjeita selän pitkän lihaksen aktivoimiseen.

Venytys ei olekaan se juttu, vaan lihaksen vaivaaminen, aktivoiminen. Siksi vaistonvaraisesti tykkään raskaasta sauvoilla lykkimisestä ja siitä, että saan Iisalmen kaatiksella purkaa rauhassa rakennusjätekuormaa. En voi sietää jäteaseman harjoittelijatyttösiä, jotka tulevat peräkärrymme laidan viereen pörräämään kuin hunajamehiläiset, kikattelemaan ja luomaan Mattiin tenhoisia silmäyksiä.

Me osaamme purkaa jätekuorman kyllä ihan keskenämme, tämä on meistä hauskaa kahdenkeskistä puuhaa, olemme naimisissa, olemme yrittäjäpariskunta, olen rouva toimitusjohtaja ja tässä aviomieheni, tekisi mieleni sanoa, painukaa nyt vain vittuun siitä.

Matti asensi rullaverhon kyökin ikkunaan. Minua on kammottanut, kun pimeällä pesen ikkunan ääressä hampaitani - käsienpesulavuaari viemäreineen on pikku kyökissä - ja valo osuu pelkästä kapallisesta ikkunasta iskän auton rekisterikilpeen. Siinä lukee KIL.

Yhdellä ällällä, mutta kuitenkin. Tarpeeksi kamalaa pimeällä.

Navetan päätyyn Matti ripusti hirmuisen valonheittimen. Uskallan ehkä vastaisuudessa pimeälläkin käydä pumppaamassa vettä. Aitan päätyyn Matti asensi toisen valon. Saatan käydä huussissa. Kellarin kompostikäymälään en pysty menemään, jos talossa ei ole muita ihmisiä.

Tupaan tuli uusi rullaverho. Sen asentaminen ei olisi vielä ollut välttämätöntä, vanha verho vasta oireili ja sen sai kyllä nousemaan ylös narraten, mutta uusi verho tuli samalla kärttyisyydellä kuin kyökin verho ja pihavalot. Kuistilta tietäni valaisee ihan normikatkaisijalla toimiva pihavalo. Siitä vain oli poltin palanut.

Matti on hakemassa Lapinlahdelta minulle konttorityötulosteita ja skannailee asioita. Pystyn osan ensi viikon töistä hoitamaan täältä pitäen.

...

Matti kuuntelee parhailaan Matti Röngän Surutaloa. Piti siitä heti alusta lähtien. Sanoi, että Rönkä kuljettelee tarinaa hyvin eri aikatasoissa.

Kirjoitin, että Surutalo on surumielinen, mutta ei musertava. Alku oli surumielinen, muttei kuitenkaan siinä määrin, että olisin masentunut asetelmaan ja jättänyt kirjaa kesken. Loppua kohden surumielisyys väistyi ja lämpö lisääntyi.

Minäkertoja ei ollutkaan eronnut puolisostaan Saarasta. Minä kuvittelin niin biografiisesti. Aviopari olikin selättänyt vaikeudet. Minäkertoja vain pari kertaa huomautti, että oli pettänyt. Se oli riittävä asian käsittelytarkkuus. Romaanissa ei menty siihen suuntaan syvemmälle, muttei toisaalta tullut kaunistelunkaan maku.

Sellainen maku kylläkin, että asia saattoi olla käsiteltäväksi kipeä. Minäkertoja oli rehellinen, ei peittelevä.

Minäkertoja palaa Haapakoskelle, jossa hän omistaa isänsä vanhan talon. Isä on kuollut ja talossa minäkertojan on pakko kohdata konkurssin tehnyt isoveli Timppa. Omissa keskiluokan kiireissään minäkertoja oli etääntynyt sukulaisistaan, jopa isoveljestä. Isän kanssa välit menivät jo ammoin poikki.

Isoveli oli jäänyt ruman ruven kaltaiseksi jäännökseksi menneisyydestä. Minäkertoja kärsi edelleen isoveljen vanhoista koulukirjoista, joiden marginaaleissa isovelihuumori ei ollut pikkuvelivakavikkoa naurattanut yhtään.  Ai, että minua naurattaa vieläkin: kirjan nimiölogo Vuosisadat vierivät oli Timpan käsissä muuttunut raaputtamalla muotoon: Vuohiparat pierevät.

Rakastan keskiluokan kuvauksia. Rakastan sitä, että asiat kerrotaan lämpimästi, mutta tarkkanäköisesti. Philip Teirin Avioliittoromaanissa oli lämmin kuvaus keskushenkilöihin kuuluvan frouvan, taisi olla Katriina, jääkaapin sisällöstä. Se riitti asemoimaan hänet yhteiskuntahierarkiassa. Keskiluokkaa ollaan ja oikeastaan vielä vähän ylempää sellaista.

En muista, mikä jääkaapin sisältöyksityiskohta paljasti asian. Koska Talvisota - avioliittotarina on Lapinlahdella kirjahyllyssä, selaan Styorytelin e-kirjaa. Aikamoista hakuammuntaa tällainen. Pahvikirjassani olisi merkintä jossakin etulehdistä ja sivunumero.

Koetan kuitenkin.

...

En löytänyt jääkaappikohtaa, tupa kylmenee, pitää panna tuli kyökin hellaan. Jääkaappikohdan sijaan harhauduin ihan muihin asioihin.

Aloitin hellan lämmittämisen siirtämällä kokkelimaitopiimäseoksen hellalta kaasulieden päälle ja muistin, että jääkaappikohta on Talvisodassa melko alkupuolella. Niin olikin. Luvussa kolme.

"Katriina meni jääkaapille ja avasi sen. Hyllyt notkuivat puoliksi avattuja voipaketteja, lasipurkkeja, joissa oli punajuuria ja suolakurkkuja, säilykepurkkeja. Posliinivadilla oli ankkapateeta (milloin hän oli sen tehnyt?), puolikas pullo kivennäisvettä, kulhollinen perunamuhennosta, pikkupulloja erilaisia fondeja, aurinkokuivattuja tomaatteja, pestoa, vihreää marmeladia, dijonsinappia, mustaherukkahyytelöä."

 ...

Ensin avasin Talvisota - avioliittotarinan -e-kirjasta luvun kuusi. Siinä kerrotaan, kuinka Katriina, jääkaapin omistaja, tapasi aikoinaan Maxinsa.

Tuleva aviopari oli tutustutellut toisiinsa opiskeluaikaan sosiologien keskusteluryhmässä, jossa olivat myös Veronica Pimenoff, Anssi Annin isä Sinnemäki (olen hänen muistelmansa Vastakirja. Eli miten lapset syövät vallankumouksensa lukenut, mutten juuri nyt muista niistä oikein mitään. Ehkä sen, että taistolaisuudesta hänen piti niiiiiiiiiin kovasti sanoutua irti, hyinen kuva tuli mokomasta mörököllistä), Jeja-Pekka Roos ja Matti Wuori. Muut Teirin mainitsemat eivät sanoneet minulle mitään.

Katriina oli paljasjalkainen helsinkiläinen, suomenkielinen. Max oli ruotsinkielinen, mikä toi joukossa varmaan etulyöntiaseman, mutta syntyisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Max pelkäsi näyttää vanhempansa Katriinalle. Hänen isänsä Vidar käytti liikaa alkoholia ja alisti vaimoaan.

Katriina pani merkille, että Vidar oi sekoitus suomenruotsalaista pikku porvarillisuutta ja maalaista alemmudentunnetta.

Onko sama alemmuudentunto ja jopa häpeä Matti Röngän Surutalon minäkertojassa, Jukka Kokkosessa? Jukkahan seurustelee jonkin aikaa ruotsinkielisen Elisabetin kanssa. Elisabetillä on omille piireilleen varattuna lempinimi Bettan ja maalaiselle, suomen- ja savonkieliselle (Outokummussa ei kun Haapakoskella puhutaan savoa) poikaystäväntapaiselle hän on Lillan.

Käy ilmi, että Bettan-Lillan-Elisabet arvelee Jukan olevan kyvytön lausumaan pehmeitä konsonantteja. Muutenkin Lillan-Bettan Ylimieli ivaa Jukan savolaista puhenuottia. Lopulta kotibileissä menee sänkyyn jonkun ruotsinkielisen oman piirinsä maestron kanssa ja Jukka törmää makuuhuoneeseen juuri, kun miehen penis on matkalla tyttöystävän suuhun.

Muuten oli kovin virkistävää lukea Surutalosta sellaisista paikoista, kuten Kaavin Iloharju ja Juankoskeakin siinä sivuttiin. Jonkun vanhemmat tunsivat Juice Leskisen vanhemmat. Oliko Haapakoski muuten kuitenkin Juankosken ja Outokummun risteytys. Suljetusta tehtaasta puhuttiin ja sen merkityksestä sekä arvoaan menettävistä taloista sekä kiinteistöstä.

Matti Rönkä käytti murreilmaisuja taiten. Ne eivät olleet mittää ällöä lättyytystä. Outokumpu on rajamaalla. Se on Pohjois-Karjalan puolella kyllä, mutta Ohtaansalmi on lähellä.

....

Anna Kontulan Pikku porvareissa oli liikaa ja liian pitkiä lainauksia. Oli hienoa, että anarkistiemoa Emma Goldmania ja Karl Marxia tai George Orwellia tuli tuhdisti, mutta mielestäni liian tuhdisti. Olisin kaivannut kirjassa enemmän Anna Kontulaa. Hän voisi joskus repäistä ja olla loukkaavakin, mennä rajan ylitse.

Kontula säilyttää viime kädessä akateemisen tutkijan naamarinsa.

Nyt Anna Kontula oli loukkaava vain, kun kertoi televisiouutisissa hyvän keskiluokkaisen perheen kuuliaisesta tytöstä, joka istui äiskän ja iskän valkoisella sohvalla ja kertoi pitävänsä yllä henkilökohtaista fyysistä kuntoaan, työkuntoa, kun korona teki työttömäksi. Tai siis tyttö oli ehkä abiturientti tai ylioppilas ja korona sulki Suomen.

Koska Kontula korosti, että ei halua loukata henkilökohtaisesti ketään, miksi hän otti nuoren tytön kohteekseen? Olisi roiskinut muitakin samalla mitalla. Nyt vittuilu keskiluokkaisten vanhempien valkoisella sohvalla haastattelun antamisesta tuntui kumman kohtuuttomalta.

Nuori tyttö valkealla sohvalla. Miksei Anna Kontula vittuile ikäisilleen naisille? Miksi nuorelle naiselle?

...

Marian kummilla Riitta Turusella oli valkea sohva jo 1990-luvulla. Hänellä oli neuvostoaikaisia valkeita pussilakanoitakin. Paksuja ja mankeloituja. Riitan vaatekaappi oli täynnään hyvää ja kallista. Sain häneltä kerran punaisen Italiasta hankkimansa villakangastakin.

Takissa ei ollut nappeja ja se vain kiedottiin ylle. Kauluksessa siinä oli mustaa turkisjäljitelmää. En tiedä, mikä minuun meni. Ehkä tunsin olevani lihava virtahepo, vaikka toden totta en sitä ollut, kun olin synnyttänyt Marian ja Annan.... (keisarinleikkauksella, häpyhuuleni eivät siksi roiku, minulla on yhtä synnyttämättömän naisen vittu kuin neiti Satiaisellakin, mutta kuitenkin äidin elämänkokemus, haluan tätä korostaa, haluan loukata Matin sivunaisia, etenkin rouva Revanperää, jonka häpyhuulista en tiedä, sillä aviomieheni ei niitä muun lihan joukosta kuulema erottanut.)

Vaihdoimme vaatteita huviksemme Riistavedellä asuvan pankkineidin kanssa. Sain häneltä joitain beigejä itselleni täysin sopimattomia, sovinnaisia neuletakkeja, joita en sen koommin pitänyt ja annoin vastineeksi Riitan minulle lahjoittaman upean, täräyttävän italialaiskaunottaren villakangastakin.

Riitalle takin värit olivat vieraat. Hän oli harmaan tai beigen pellavanainen. Tai sitten hän pukeutui mustaan. Pikku mustiin tai muihin sellaisiin. Rintaliivit Riitalla oli aina mustat ja huippulaadukkaat. Hänellä oli kivat rinnat.

Riitta ei ollut missään nimessä tylsä, kuten beige neuletakkipankkineiti. Hän oli myös terävää käytännöllistä maalaisjärkeä. Riitan äiti oli ollut kotitalousneuvoja ja tullut Ilomantsin Huhukseen Väinö Turusen tilalle emännäksi niiltä tiimoin.

...

Riitta oli kosmopoliitti maailmannainen. Häntä olisi voinut jäädä suremaan 31-vuotias puoliksi dagestanilainen poika tai tyttö. Jotenkin tuntuu siltä, että jos Riitta olisi synnyttänyt lapsensa, se olisi ollut poika ja sen nimeksi olisi tullut Sirvan, isänsä mukaan.

Sirvanin isä olisi ollut dagestanilainen ravintoloitsija Moskovasta. Me vietimme Sirvanin ravintolassa uuden vuoden vaihteen 1990-1991. Muita asiakkaita ei ollut ja saimme Riitan kanssa erikoiskohtelun. Riitta hoiti meidät myös USA:n lähetystöön joulubileisiin. Emme päässet jouluna Suomeen, sillä Gubkinin kaasu- ja öljyinstituutissa ei länsimaista joululomaa tunnettu. Ei muissakaan Neuvostoliiton kansainvälisissä instituuteissa tai yliopistoissa.

Minä sairastuin joulubileissä ylimielisyyteen. USA:n suurlähetystö oli remontissa ja bileissä oli amerikkalaisia suurlähetystörakentajia. Minusta he olivat typeriä lihasjärkäleitä, jotka puhuivat ärsyttävästi amerikanenglantia ja kiskoivat liikaa kaljaa.

Kauhean rahvaanomaista, ajattelin.

Amerkkalaiset rakentajajärkäleet olivat aivan eri maata kuin Alexander Rudinsky (1957 - 2011). Tutustuin häneen keväällä 1991 Intun Montussa. Hän oli tullut Moskovaan varmaan jonkin taidenäyttelynsä vuoksi ja asui hotelli Inturistissa. Alexander Rudinskyn juutalaiset vanhemmat olivat päässeet emigroitumaan Neuvostoliitosta pois 1970-luvulla ja päätyneet Amerikkaan Israelin kautta.

...

http://paintingandfineart.blogspot.com/2012/07/i-found-out-only-recently-about-passing.html

...

Löysin tällaisen netistä Mary Caseyn blogisivuilta:

Monday, July 30, 2012

The passing of a great artist, Alex Rudinsky

I found out only recently about the passing away of a really great artist whom was my neighbor growing up, and was an inspiration to many.

Alex Rudinsky
Feb. 4, 1957 — April 21, 2011

Alexander John Rudinsky

He died last year from a rare neurological disease. I remember he had a great sense of humor, and was always cheerful. When we were much younger, I remember going over to his house to see his sister, who was my age, and asking him to draw pictures of horses for us. I used to study his drawings of horses, and try to draw them like he did. I wish I still had a drawing of his.

He and his family started the business called "Ceramica", which was the painting of the white ceramic objects, and then they would glaze and fire them. This type of business is fairly prevalent now but I think he was one of the first to start it, at least around here. He had several locations, and I loved going there and painting the ceramics.

I ran into him a few times over the years, here and there, and he was always very happy and very encouraging when he found out I was painting too. he painted a lot of portraits, but also plein air.

A few of his paintings: TÄSSÄ OLI KUVIA, JOTKA EIVÄT LÄHTENEET KOPIOIMALLA MUKAAN.

So sad, but he did leave so much beauty to look at, to remember.

...

Totta kai minä rakastuin. Mutta Alexander Rudinsky oli minua kahdeksan vuotta vanhempi ja minä ... aika lapsellinen pullea punkkari Suomesta.