Lapseni sanoo minua Vilijonkka-muumimammaksi

Regina Raskin Onnellisten salaseura sekä Eppu Nuotio Maggie ja minä

ti 12.10.2021

Tänään ei ole vetävien otsikoiden päivä. Tai no, lisäsin aliotsikon ikään kuin esiriviksi. Pääosa merkinnässäni on Regina Raskilla ja Eppu Nuotiolla.

Laskin äsken palkat ennätysajassa. Jos olisin eilen tehnyt nämä, olisin varmasti tuhrannut Lapinlahdella koko illan. Laskutus ja yleiskuluprosentin korjaus sekä korjauslaskutus alkoi jurratata ja tahmoa.

Harkitsin, että lähden Kaivokoskelle likaisella tukalla. En sentään. Maltoin mieleni ja kävin talvisotani. Pesin tukan. Leikkuupäätös on lähempänä kuin koskaan. Koko loppuillan palelin märkä letti selässä.

Jätin palkat aamuksi ja ajoin illan pimetessä selkeää säätä Rautavaaralle. Kuuntelin Regina Raskin Onnellisten salaseuran loppuun. Se oli hyvä. Ei mennyt liian tummiin vesiin, mutta sisälsi enemmän syvällisyyttä kuin toimittajakirjat keskimäärin.

Regina Raskin voi sanoa kirjoittaneen voimauttavan kirjan meille keskivartalolihaville ja omenanmuotoisille naisille. Saamme olla, mitä olemme. Hieman kummastelin Raskin tukanvärjäyspohdintoja. Ehkä ne olivat ihan todellisia. Mietinhän minäkin vakavasti, leikkaanko pitkät hiukseni.

Parasta Raskin kirjassa oli se, että hän totesi sen, mikä jää puhumatta ja jakamatta, tulee jonkun kannettavaksi. Rask olisi voinut mainita lähteen. Ainakin Juhani Ihanuksen Sanat että hoitaisimme sisältää heti alkuun ajatuksen: "Vaiettu, sanomatta jäänyt voi värähdellä löydetyn kielen myötä siinä, missä ennen oli mykistävä tyhjyys, menetys ja poissaolo." Juhani Ihanus Sanat että hoitaisimme s. 25.

Kiitos kirjasta!

Kyse on taakkasiirtymästä. Arvelen, että Matti kantaa isoisänsä, kaimansa, Matin taakkaa. Matti-ukin vaimo Ida oli kova nainen. Raaka ja oikeastaan aika kammottava Matin, aviomieheni kertoman perusteella. Mummolla oli kuitenkin syynsä katkeruuksiinsa.

Taakkasiirtymästä on puhuttu ainakin Helena Rannan, oikeushammaslääkärin, forumilla:

https://www2.helsinki.fi/fi/konferenssit/helena-ranta-forum/se-mika-ei-tule-yhdessa-jaetuksi-tulee-jonkun-kannettavaksi-taakkasiirtymaksi

Löysin nopealla googlauksella yhteenvedon Nuorisopsykiatrisilla päivillä pidetyistä alustuksista. Sieltä löytyivät tällaiset lainaukset:

”Lapsi ei ole tulos vanhempien ajatuksista, haaveista ja odotuksista, vaan häneen vaikuttaa yhtä vääjäämättömästi tapa, jolla hänen isovanhempansa ovat käyttäytyneet hänen vanhempiensa lapsuudessa.” (Didier Dumas, 2008)

”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, esimerkiksi puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi.” (Martti Siirala, 1966)

Matin Ida-mummo kohteli miestään Mattia huonosti. Rakkautta tai hellyyttä avioparin välillä ei ollut. Oli vain viha. En tiedä, millaiset välit oli Matin äidillä äitinsä Idan kanssa. Matin oma isä oli puolestaan huokaileva, huolestunut isätön ja lopulta äiditönkin orpolainen.

Vaikuttaa siltä, että Matti oli äitinsä lempilapsia. Sekään ei ole pelkästään yksiselitteisesti hyvä asia.

Regina Raskin kirjassa oli ihana lause äidin rakkaudesta. Äidin rakkaus on kuin lumivyöry, se tuo mukanaan kaikenlaista. Rask kirjoittaa, että hyvä, jos vyöryn alle jäänyt onnistuu saamaan edes pienen hengitysreiän. Minä lisäisin siihen, että jokainen on itse vastuussa oman hengitysaukkonsa raivaamisesta.

Toivottavasti jotain sellaista olen opettanut tyttärilleni. Nauratti, kun Anna kuvasi virkaäitiyttäni - aikaa, jolloin olin toimittaja ja vähän enemmänkin kuin vähän tärkeilevä päätoimittaja - olin Vilijonkka-äiti, mutta nyt kompensoin kuulema ja olen muuntunut itseäni uumimammamaiseksi.

Kauheata! Apua! En muumeissa pidä kummastakaan. En etenkään Vilijonkasta, mutta muumimamma on sietämätön särmättömyydessään. Ehkä olen Vilijonkan ja muumimamman yhdistelmä. Se ehkä kuvastaa minua parhaiten. En halua missään herran nimessä olla pelkkää lupsuilevaa lullutusta.

Vilijonkkaa peliin, perkele!

Rask oli ottanut muumimukit mukavasti kirjaansa. Hän on lukenut Jukka Laajarinteen muumifilosofiakirjan. Maria vei kirjan Helsinkiin jo kauan sitten. Hyvä, että on tallessa. On toinenkin kirja muumihahmoista, mutta sitä en saanut kiinni kuuntelemalla.

Enkä myöskään Regina Raskin lempikirjaa Simpukkajotain-romaania. Sitä Rask lukee kuulema aina uudelleen. Raskin kertoma ulkomaanasumisen ajoistaan olivat jotenkin kevyitä. Teki mieli kelata ne yli.

Raskin kirjan lopussa oli lohduttava jakso kuolemisesta. Rask kuvaa sisarussarjansa vanhinta siskoa - he ovat alfa ja oomega - Regina Rask on nuorin. Isosisko on kuin kaksoissisko, mutta 17 vuotta vanhempi. Siskosten välillä on melkein mystinen yhteys puuhelmineen.

Harmittaa, kun itseltäni puuttuvat läheiset suhteet siskoihin. Nyt koetan paikata vajetta jokaviikkoisella Juuan käynnillä ja olen havainnut, että herätän käynneilläni ärtymystä muussa porukassa. Tuli mieleen, että jos joku haluaa käydä siskomme luona, siitä vain.

Puoliso rattiin ja auto kohti Juukaa. Ei se niin kaukana ole, hyvänen aika. Ei ole myöhäistä saada läheisiä sisarussuhteita vanhanakaan. Koskaan ei ole myöhäistä, olen itse siitä esimerkkinä.

Kuuntelin eilen loppuun myös Eppu Nuotion Maggien ja minän. Romaanissa oli ylivertaisen hyvää Benny Soldan-Brofeltin mielenliikkeiden kuvaus, kun taiteilijatar katsoi hapanta ja kiukkuilevaa, vanhenevaa, kansalliskirjailijaa.

Kun Aho sitten kuoli, Venny-vaimo hautasi nimenomaan kaikkien rakastaman kansalliskirjailijan.

Venny Soldan-Brofelt on lempparini. Olen aina inhonnut Juhani Ahoa. Etenkin sen jälkeen, kun näin Kuopion kaupunginteatterissa näytelmän kansakunnan kaapin päälle nostetun hahmon perhe-elämästä. Se oli joskus 1990-luvun lopulla.

Hyi vittu, kansalliskirjailija teki mukelon vaimon pikku siskolle ja sitten vielä vaimo otti muksun kasvattaakseen. Hyi hyi hyi!

Sitä ennen olin inhonnut Rautatietä. Lätylätyläty läpätilää -näytelmä.

Eppu Nuotion romaanissa kulki vierellä kuvaus Kansallisteatterin puvustaja-ompelijan ja verhoilija-Paulin murenevasta avioliitosta. Aika vaivainen ja köykäinen oli avioliittokuvaus. Ja koko ajan romaanissa huikkailtiin. Se ja se huikkasi.

Ärsyttävänä koin myös Lukunaisia-piirin whatsapp-keskustelun litteroinnin. Peukku, peukku, peukku. Uhhhh.

Alan kuunnella Karl Ove Knausgårdin Aamutähteä. Se ilmestyi Storyteliin äänikirjana tänään. Joku Tuulikki oli alkua jo ehtinyt kuunnella eikä ollut pitänyt. Toivon, että Eppu Nuotion huikkailevan ja vähän lässyttävän kepeilyn jälkeen Aamutähti ei rysähdä päähäni liian kovaa.

Kohta alkaa zoomissa koulutus sairauslomista. Meillä on ollut palveluksessa pomomainen nuori mies, jossa oli tosiaan ainesta johtajaksi, muttemme koskaan ehtineet keskustella hänen kanssaan siitä, että pitää vähän käyttää sordiinoa.

Tyyppi oli natsimainen ja hänen mielestään työmaalla vasemman jalan tahti olisi pitänyt olla tap tap tap taptaptaptapatapataaa. Niinpä herkimmälle työporukasta tuli selkä ihan mahdottoman kipeäksi ja sehän meille sitten maksoi!

Vasta jälkikäteen hoksasin asian, mutta hyvä, että edes jälkikäteen.