Työyhteisösovittelukoulutuksen lopputyön ensimmäiset neljä sivua

to 21.10.2021

Vähän lässystä lähetyssaarnaajajohtajasta
rintamakarkuriksi ja työyhteisösovittelukoulutuksen kautta transformatiiviseksi muutosjohtajaksi

Johtaja yhtä aikaa
konfliktin osapuolena ja sovittelijana

Pia Valkonen
Kaivokoskentie 72
73900 RAUTAVAARA
pia.valkonen@lapiomies.fi
p. 050 5511611
Helsingin Psykoterapiainstituutti
SOV10

21.10.2021, versio 1

Sisällysluettelo

1. Johdanto 1

1.1. Lisätietoa 1

1.1.1. Alakohta 1

2. Lainaus 3

2.1. Alaviite 3

3. Uusi kohta 3

3.1. Alakohta 3

4. Lähteet 4

1. Johdanto

Toukokuu 2010. Saavun Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:n tukikohdan ja kotimme ovelle. Olen tulossa Helsingistä Suomen kommunistisen puolueen edustajakokouksesta. Olen myös tehnyt mutkan ylempänä Sonkajärvellä viedäkseni täkäläisen kommunistijohtajan perille asti.

Aviomieheni on vastaanottamassa ovella. Sanon hänelle, että lähden saman tien takaisin Sonkajärvelle. Kommunistijohtaja jätti lompakkonsa autooni. Vien lompakon takaisin.

Tunnen välittömästi, kuinka helvetti jäätyy. Se ei sula kymmeneen vuoteen, vaikka suhteeni sonkajärveläiseen kommunistijohtajaan oli jo loppunut ennen sitä, kun huomasin, että tämän lompakko on Saabin hansikaslokeron päällä.

Aviomieskin oli antanut kaiken anteeksi. Minä vain en tiennyt sitä, sillä en lukenut hänen lähettämiään tekstiviestejä.

Tammikuu 2020. Lähden Helsinkiin työnohjausopintojen jaksolle. Mieheni saattaa minut autolla junalle ja lähtee viemään tilitoimistoon firman joulukuun kuittimappia. Minä järjestelen kuitit kuukausittain tilitoimistokuntoon aina ennätysnopeasti, sillä inhoan paperipyörittämistä. Inhokkitöistä pääsee parhaiten eroon, kun tekee ne heti maanantaiaamuisin.

Aviomies käy tilitoimistossa ja menee konttorille kopioimaan torvisoittonuotteja rakennusliikkeen entiselle työntekijälle, jonka oli irtisanonut kuusitoista vuotta aiemmin mielenterveysongelmien vuoksi, kun minä tulin kuvioon mukaan mennäkseni naimisiin yrittäjän kanssa.

Menin kyllä naimisiin rakennusliikeyrittäjän kanssa, mutten silloin tiennyt, että saan naimakaupan yhteydessä sekä puolet rakennusliikkeestä että ensin talomme yläkertaan ja lopulta aviomieheni kalsareihin pesineen firman entisen työntekijän.

Vähän myöhemmin katson googlemaps-aikajanalta, missä aviomieheni puhelin oli sillä aikaa, kun olin Helsingissä työnohaajaopintojaksollani. Kun vielä matkustin junalla pääkaupunkiin, mieheni puhelin oli siirtynyt firman konttorilta, yhteisestä kodistamme, lapinlahtelaiseen vuokrarivitaloon. Pysähdyksen kesto kaksi tuntia kolmekymmentäneljä minuuttia.

Seuraavana päivänä, tiistaina, puhelin oli käynyt samaisella vuokrarivitalolla viiden minuutin ajan ja vaeltanut hieman vitostietä eteenpäin eräälle kylälle erään järjestön rahastonhoitajan, leskinaisen, talolle.

Olin ollut järjestön puheenjohtaja, kunnes kyseinen rahastonhoitaja kiusasi minut puheenjohtajan paikalta, nosti puheenjohtajaksi aviomieheni ja lopulta uhkasi, että lakkaa tekemästä järjestökirjanpitoa, ellei aviomieheni käy hänen luonaan opastamassa ja riisu kenkiänsä lisäksi housujansa jo eteisessä.

(Nainen on hoikka, pienirintainen ja harrastaa reipasta sauvakävelyä.)

Puhelin oli osoitteessa kahdeksantoista minuuttia kaksikymmentä yksi sekuntia.

Keskiviikkona puhelin oli samaisen leskinaisen talolla kuusitoista minuuttia kymmenen sekuntia.

Torstaina saavuin junalla takaisin Lapinlahdelle. Mieheni soitti junaan ja kysyi: ”Missä juna on? Olen täällä asemalla jo.”

En tiennyt, missä juna oli. Ikkunasta näkyi vain pimeää. Olin kirjoittanut koko junamatkan ajan ja jos mieheni ei olisi soittanut, olisin ajanut aseman ohitse. Olisin ehkä kirjoittanut kuumeisesti Ouluun asti, hypännyt pois junasta, mennyt hotelliin ja etsinyt netistä itselleni asunnon jostain läheltä Helsinkiä ja unohtanut koko Lapinlahden, rakennusliikkeen, avioliiton ja mieheni eri toten.

Minulle oli aivan samantekevää kaikki, vaikken tiennyt oikeasti, mitä kaikkea tarkalleen ottaen samantekeväni sisälsi.

2. Ongelmanasettelu

Jos joku löytää perheyrityksen, jolla on mennyt huonommin ja jonka yrittäjäpariskunta on tehnyt enemmän ja pahempia virheitä kuin me mieheni kanssa olemme tehneet niin avioliitossamme kuin yrittäjätaipaleellamme, tarjoan jäätelöt Lapinlahden Väisälänmäen kulttuuriperinnemaisemassa sijaitsevassa Karjamajakahviossa.

3. Ensimmäinen saamani työnohjaus

Olin työnohjausopiskelijoista ensimmäisiä, joka uskalsi ryhtyä harjoitustyönohjauksessa ohjattavaksi. Harjoitusohjaajani oli psykologi ja emtr-terapeutti Outi Olani.

Tätä kirjoittaessa Outi Olani on julkaissut kirjan Mokasin. Käytän kirjaa yhtenä lopputyöni lähdeaineistona.

Ohjauksessa ei tullut todellista kohtaamista, sillä pidin Outi Olania nättinä nuorena naisena, joka tulee keskiluokkaisesta perheestä, ja joka ei voi tietää yrittämisestä tuon taivaallista eikä muustakaan elämästä.

Vähänpä tiesin. Toisaalta kaikki työnohjaajaopiskelijat – paitsi oma kolmen hurjan naisen pienryhmämme – säilyttivät keskiluokkaisen julkisivunsa ryhdikkäästi ja nurkumatta. Kaikkien mielestä oli aina tosi kiva tulla opintojaksolle eikä kukaan ollut koskaan hämmentynyt, pahalla mielellä tai epävarma.

Tunsin olevani teräväsärmäinen palikka, joka ei mahdu mihinkään koloon. Vääränmuotoinen vääränlainen, kertakaikkisen väärä. Teki mieleni itkeä, kun Olani työnohjauksessa kysyi epävoivoisesti – näin tulkitsin – eikö meillä ole koskaan firmassa tai Matin kanssa mennyt hyvin.

Jouduin myöntämään, että ei ole.

Outi Olanin kirjassa Mokasin on monta kohtaa, jotka minun on syytä opetella ulkoa. Paras ja opettavaisin kohta on e-kirjan sivulla 231: ”Anna tunteiden tulla, mutta älä toimi niiden ohjauksessa. Itse asiassa kun olet palasina, älä tee yhtään mitään. Anna vain itsellesi lupa olla rikki.”

Jos joku olisi tullut koronatalvena minulle määkimään, että päästä irti, päästä vain vihastasi irti, olisin tintannut nokkaan. Tosin kukaan ei olisi minua löytänyt, sillä vietin tuskissani pahimmat hetket kodinhoitohuoneessamme vaatetangossa riippuvien vaatteiden alla ja sinkityn kenkärallin päällä sikiöasennossa uikuttaen.

Sieltä ei ollut muuta tietä kuin ensin kyljelleen kodinhoitohuoneen lattialle ja siitä vähitellen käsivarsien varaan ponnistaen ja pikku hiljaa jalkeille.

Onneksi löysin Helsingin psykoterapiainstitutin ja ratkaisukeskeisen työyhteisösovittelun!