Hyviä juttuja!

pe 12.11.2021

Uusimmassa Pitäjäläisessä oli hauska juttu Antti Heikkisestä Kaavin maalaisresidenssissään. Pirjo Monosen haastattelu sisälsi saman anekdootin kirjailijasta siivoamassa baarin vessasta humalaisten oksennusta kuin Savon Sanomien verojutussa oli.

Noh, juu. Heikkisen verohaastattelu oli vähän korni. Tyyppi sai vuonna 2020 yli 100 000 euron tulot ja oli vähällä joutua mielisairaalaan. Jokin ei täsmää. Jos me jonain vuonna Matin kanssa onnistuisimme ulosmittaamaan rakennusliikkeeltä 100 000 euroa, me panisimme puljun kiinni ja jäisin kymmeneksi vuodeksi kirjoittamaan pientä aviorikosromaaniani ja sen perään muita - julkaisisin ne omakustanteena tai jakaisin niitä vaikka käsin rakennettuina monistenippuina.

Matti voisi olla minulle Kaivokoskella uuninlämmittäjä ja minä voisin armosta joskus hakea kaivosta vettä. Muuten omistautuisin täysin kirjoittamiselle.

Eilen tulimme Kaivokoskelle Rautavaara - Vesannon tupa -lounas - Vesannno työmaa - Keiteleen Lossisaari, illallinen - Lapinlahti, suihku, tukanpesu - Rautavaara -kierrokselta vasta jälkeen puolen kahdeksan illalla. Edessä oli kolkkakamarin uunin lämmitys.

Uuninpellit saimme kiinni vasta joskus kymmenen jälkeen illalla. Tai siis niinku me? Matti sai. Minä uinuilin jo syvässä unessani. Olin kyllä tarjoutunut panemaan itselleni puhelimen soimaan kello 23. Olisin sulkenut pelllit ensimmäisellä yökusella käydessäni, mutta Matti ei uskaltanut luottaa kykyyni erottaa tulipesästä sinistä liekkiä unihiekkasilmin.

Olisin minä pannut rillit nenälleni!

Savon Sanomien Antti Heikkis-koronavuoden tulot -jutussa suljetulle osastolle joutumisen pelko yhdistyi kummalla tavalla oletettuun tulonmenetykseen. Juttu oli rakennettu jotenkin väärin. Arvelen Heikkisen tarkoittaneen oikeasti jotain muuta kriisillään.

Mutta nyt kirjailijan perheellä on maalaisresidenssi, jossa nuori mies voi väsyttää itsensä ruumiillisilla töillä. Hyvä! Niin pitääkin. Kirjoittajan työssä ei väsy kuin perse. Pirjo Monosen jutussa oli hauska loppukiteytys: jos nuori kirjailijan alku karsii esikoisromaanitekeleensä alusta edes joka toisen paska-sanan, kyllä hänestä kirjailija tulee.

Esikoisromaaninsa Pihkatappi on kypsä ja hieno romaani. Syvä. Heikkisen kakkosromaani juosten kustu ja arvelenkin sen koostetun hajanisista novelleista ja kurotun yhteen löyhästi. Ehkä novellit ovat olleet olemassa Heikkisen pöytälaatikossa tai alitajunnassa jo ennen Pihkatappia.

Antti Heikkinen on lukenut äänikirjaksi Heikki Turusen Timotein tuoksun. Heikkisen äänellä sen voisi kuunnellakin. Ehkä juuri vettä kantaessa ja syysmyterää ihmetellessä.

Savon Sanomissa oli Matin ja Liisan Katri Viitaniemen hyvä juttu Petri Korhosesta. Entisestä Nelkon yrittäjä-johtajasta, josta tuli pastori. Jatkan tästä joskus, sillä nyt on mentävä ja lujaa! Nuoret koirat ovat tarhassa ja minulla fyssarin järjestämä koulutus Rautavaaran kirkolla.

Kaksi seuraavaa viikkoa on munaravia, mutta ehkä jossain käänteessä ehdin kirjoittaa jotain Petri Korhosesta ja Lapinlahden hellariseurakunnasta, jolle olen ylen kiitollinen kuopukseni kasvatuksesta.