Isänpäivänä - melkein kaikki isät ovat kuolleet

su 14.11.2021

Matti saa isänpäivälahjaksi panna meidän iskän, appiukkonsa, autoon talvirenkaat. Appiukkoaan Matti ei ehtinyt nähdä, sillä meidän iskä, Unto Olavi, kuoli kesällä 2002 ja haudattiin komiasti Unto-myrskyn jälkeisenä päivänä Sorjosen suvun loikkiessa Puumalan uudella hautausmaalla kaatuneiden puiden ylitse.

Sorjosten sukukokous oli isän hautajaispäivänä Puumalassa. Iskä oli suvun vanhin. Syntynyt vuonna 1920 ja sodan käynyt. Minä ostin perintörahoilla punaisen puutalon Pöljältä ja lopulta investoin samat rahat - myin unelmieni talon pois hormonipäissäni - Lapiomies tmi:hin.

Kun isä seuraavana yönä kuoli, olin päivällä työhaastattelussa Länsi-Savon Juvan aluetoimitukseen kuulllakseni pönäkkävatsaiselta hikoilevalta ja miesten vaihdevuosivaivaisärzyltä päätoimittajalta, että aluetoimittaja ei voi olla poliittisesti sitoutunut.

Minun tarkoitukseni oli muuttaa lähelle Puumalaa ja isää ja koettaa pitää hänestä huolta - iskä oli joutunut puolitoista vuotta aiemmin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja luuli, että olin synnyttänyt kaksi koiranpentua. Olisin suonut, että pentuni olisivat nähneet ukkiaan vähän useammin.

Koetin keventää työhaastattelun latistuvaa tunnelmaa veistelemällä, että Juvalla ei ole pelkoa poliitiikassa aktivoitumisestani, sillä lähin toveri on yhtä kaukana kuin kuuta kiertävä rata. Viittasin tietenkin Etelä-Savon umpikepulaisuuteen. Päätoimittajan yrmeä ilme ei värähtänytkään - toimituspäällikkö Pauli Potinkara hirnahti hermostuneesti.

Kun huomasin, että ketään ei oikeasti naurattanut; olihan nyt aivan törkeää, että Kansan Uutisten entinen toimittaja hakee Länsi-Savoon ja vielä uskaltaa vitsiä vääntää, menin aivan solmuun. Hyvä, että en kussut housuuni kauhusta.

Aloin änkyttää ja väitin, että minulla oli Savon Mediat Oyj:ssä toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.

Olin sellaista mennyt allekirjoittamaan Matti ja Liisa -lehteen, kun äitiysloman sijaisuuteni Pielavesi-Keiteleessä oli lopuillaan. Kun saavuin työsopimuksen allekirjoitustilanteeseen, päätoimittaja, nykyisen mieheni pikkuserkku sanoi, että ai niin, BTW sopimus tehdäänkin määräaikaiseksi.

Siitä lähtien suhteeni sekä Matti ja Liisa -lehteen että koko Lapinlahteen pilaantui. Toki ymmärrän, mitä oli taustalla; Iisalmen Sanomat oli lakkauttamassa Lapinlahden aluetoimittajan puolikasta paikkaa ja hänelle tietenkin piti tarjota kokoaikavirkaa Matti ja Liisa -lehdestä vanhana työntekijänä.

Olisihan minä sen ymmärtänyt, jos minulle olisi se uskallettua kertoa jo ennen kuin tulen iloisena paikalle. Työsopimuksen allekirjoitustilaisuudesta läksin pois itkua niellen. Fiilis ei parantunut, kun tulin ensimmäisenä aamuna toimitukseen töihin.

Kollegani, jonka toista vakanssipuolikasta oltiin lakkauttamassa, ei sanonut minulle edes huomenta. Muutenkin tunsin heti ensi minuuteista olevani kuin syöpäkasvain tai ilkeä rupi Matti ja Liisa -lehdessä. Konttorin Marsu (hellittelynimi) oli ainoa, joka hymyili.

Mietin, haisenko ehkä vauvan kakalle tai jotain. Jospa vaippaa vaihtaessani olin pudottanut kikkareen sukkahousuilleni. Minussa oli jotain inhottavaa. Ehkä se oli 1990-luvun alun lamaan valmistuneen stigma.

....

Länsi-Savossa työhaastattelun tunnelma valahti loppua kohti jalkalistan taakse - Pavel Sanajevin samannimisen romaanin nimeä mukaellen. Ei, en ole sitä lukenut. Onko romaani Kirsti Eran suomentama? Onpa kuin onkin. Kirja on Intolta loppuunmyyty. Harmi. Ehkä juuri nyt olisin sellaisessa henkisessä tilassa, että kestäisin hieman venäläistä absurdismia.

Viimeksi kestin sitä, kun Ylä-Savon subcomandante Marcos pakotti ostamaan ja lukemaan Roman Sentšinin romaanin Jeltyševit, erään perheen rappio. Kirsti Era Lapinlahdella käydessään - kutsuimme hänet Lapinlahden Venäjä-seuran vieraaksi Hoijakkaan, anarkistisimpaan ja odottamattomimpaan aivomyrskykeskukseen Ylä-Savossa - sanoi minulle, että Jeltyševit, erään perheen rappio ei ole minun kirjani, mutta hänen kääntämänsä Arsenin neljä elämää on.

Tein työtä käskettyä ja hankin Arsenin elämät. Aloitin sen ja hyvä olisi ollutkin kirja, ellei väliin olisi tullut jotain hämmentävää. En tarkalleen muista, mitä, mutta lukemiseni hyytyi johonkin ulkokirjalliseen asiaan. Voi olla, että ulkokirjallinen asia lukee blogimerkintääni ja saa kyllä luvan tuntea piston omassatunnossaan. Helvetin raiskaajamummo! En rukoile hänelle muuta kuin pahaa.

Olisi ollut mahdollisuus ihmetellä livenä Arsenin neljän elämän kirjoittajaa Jevgeni Vodolazkinia Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa, jos olisin työnohjausopiskelukeikalta vain jäänyt Helsinkiin. Harkitsin sitä, pakko myöntää.

Olisin aluksi loisinut Maria-tyttäreni lattialla ja sitten koettanut hankkia jostain vuokra-asunnon. Ehkä sopivan junamatkan päästä Helsinkiä. Järvelästä esimerkiksi. Mitäpä olisin siellä tehnyt? Kirjoittanut pienen tai ehkä jopa keskisuuren aviorikosromaanin, esikoiseni, joka on juminut nyt aivan paikoilleen.

Järjestelen ajatuksiani ja priorisoin. Pakko valmistua työyhteisösovittelijaksi, mutta tällä haavaa en jatka ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi, vaan ihan salaa pikkuisen raottelen kirjoittamisen aineopintoja. En ehkä jatka niitäkään heti, vaan ehkä jopa muutaman kuukauden keskityn ihan vain omaan firmaan.

Ehkä helmi-, maalis- ja huhtikuun. 

Helmi-, maalis- ja huhtikuussa voisin vaikka lukea aineopintoijen kirjallisuuskurssiin kuuluvan Monica Fagerlundin Diivan loppuun - se jäi jonnekin keskivaiheen tuolle puolen - ja kuunnella Ylen Areenalta Volter Kilven Alastalon salia. Olen johdannut kuunnellut läpi ehkä viisi kertaa ja Esko Salervon lukemana se on lumoava.

Jostain syystä en ole tohtinut kuunnella sitä johdannosta eteenpäin. Kun saan Diivan kahlattua loppuun, kurssiin kuuluva Anja Kaurasen Sonja O menee varman hotkaisemalla. Diiva on vähän uuvuttava, ei mikään lukukinkku, kuten Hesarin kriitikko sanoi lukuromaaneista, joissa on yli 200 sivua, lukukinkku, jonka loppumista pelkää.

Hesarin kriitikko, joka ehkä oli Antti Majander, sanoi, että kirjailija, jolla on asiaa yli 200 sivun verran, ei ole ammattinsa tasalla eikä hän usko yhtään heitä, jotka nauttivat paksuista lukukinkuista ja eivät kestä, kun jokin sellainen paksukainen on loppumassa.

Yleensä rakastan lukukinkkuja, mutta nyt kävi niin, että odotan kuumeisesti, että saan Diivan loppuun, se on teini-ikäisen tytön päiväkirjaveivausta ja mielestäni 13-vuotiaat eivät ajattele niin. Epäuskottava on ja puuduttava. Odotan, että pääsen nuoruuteni Pyhään Teokseen, Sonja O:hon. En avaa Sonja O:ta ennen kuin olen lusinut Diivan loppuun.

Rakensin kirjallisuuskurssin lukuohjelman nuoren naisten kehityskertomuksista. L. Onervan Mirdjan ehdin kuunnella. Volter Kilven Alastalon salissa ei ihan mene valitsemaani genreen, mutta oli sopivasti tarjolla Ylen Areenalla - lukemalla en siitä selviydy.

Muuten! Ilmaisusta selviydy vrt. selvitä - Antti Launonen oli kirjoittanut Itä-Suomen yliopistosta omituisen lauantain pääuutisen. Kirjoitus olisi ollut hyvä, mutta kolumnina. Ennen vanhaan uutiset olivat sellaisia, joihin toimittaja hankkii tietoa ja kolumneihin, pääkkäreihin sekä artikkeleihin upposivat näkemykset.

Lisäksi Launonen varmaan testasi, lukevatko lehtikielikriitikot jutun loppuun. Hänen omituisen uutisensa lopussa oli kielikukkanen: "Joten kyllä me tästäkin selviämme."

Humalasta selvitään, pulasta selviydytään. Kolumnin lopussa oli kylläkin ihanata englantilaistyyppistä huumoria: "No itsetunnon kanssa savolaisilla ei ole ikinä ollut ongelmia. Vain luontainen vaatimattomuus peittoaa savolaisen itsetunnon."

(Hm. Ehkä olisin käyttänyt edellä teema-reemaa: " .... ei ikinä ollut ongelmia. Savolaisen itsetunnon peittoaa vain luontainen vaatimattomuus." Tehokkaampi olisi ollut, jos kohotus olisi ollut viimeisenä.)

Kappasta, katsoin jutun vinjettiä tarkemmin. Onko nyt niin, että lehdessä ei aina enää olekaan selkeätä pääuutista, - kun toimitukset melkein olemattomiiin kutistettuna eivät kertakaikkisesti jaksa keksiä joka päiväksi uutisen arvoisia juttuja, on otettu käyttöön uusi juttutyyppi: uutisen takana.

Aikuisten oikeasti. Minulla on yliopistotasoinen toimittajan koulutus, vaikkakin hum.kandi-tasoinen, mutta se on tullut ihka aidosta sanomalehtiopista. Uutisen takana ei voi olla ilman uutista! Ennen vanhaan uutispäällikkö olisi patistellut toimitusta aamupalaverissa, onko niitä enää - vaikuttaa pahasti siltä, että ei edes ole - keksimään kertaalleen tai kolmanteen kertaan pureskeltuun uutiseen uuden näkökulman.

Jatkouutinen pääuutiseksi ja vasta kylkeen Uutisen takana. Jo on aikoihin eletty, mutta saimmepas taas Tikkisen Hannelen kanssa pureskeltavaa. Aamurutiininani on lukea netti-nököis-SS-lehti ja kommentoida välittömästi Hannelelle. Joskus kiitämmekin jotain.

Esimerkiksi Tomi T. Turusen kolumni Savolainen maalaiseepos oli hauska. Etenkin kohta, jossa Lönnrot oli nimennyt Kalevala-versiossaan asioita esimerkiksi vakuutusyhtiön mukaan. Savolaisessa maalaiseepoksessa tosiaan Ponsse voisi olla metsän Jumala, Olvi veden ja Genelec äänen. Ponsse ja Genelec ovatkin saavuttaneet Ylä-Savossa jumal´hahmon aseman.

Olen aivan liikaa kiitellyt Hannelelle Vesa Kärkkäisen pääkirjoituskolumneja. Pelkään, että minusta tulee pian kepulainen. Tykkäsin jopa Vesa Kärkkäisen kaurapuurokirjoituksesta - kirjoituksen idea oli se, että pitää keskittyä olennaiseen. Innoittajana oli Kirsi Kunnas ja uutinen taustalla oli Tiitiäisen satupuun äidin kuolinuutinen.

Myönnän, että Kärkkäisen Kannattaa keskittyä siihen, että kun on masu täysi, on asiat oikeasti aika hyvin -kirjoitus oli ensilukemalta melkein yhtä hämärä kuin Antti Sarvelan Töllötin-pääkirjoitus Minä ja polvikierukka. Koska päätoimittajani on inha patamusta porvari, arvelin, että kirjoituksellaan hän propagoi yksityisen sektorin puolesta.

Kirjoitus oli outo siinä mielessä, että hajonneen polvikierukan tyyppi ei käynytkään julkisella puolella hakemassa apua. Juuri siksi arvelen, että kyseessä oli Sarvelan oma polvi ja haluaisinkin hemmotella itseäni näyllä, jossa päätoimittaja istuisi samalla terveyskeskuksen odotushuoneen penkillä kuin muukin kansa.

Huvittelen myös ajatuksella, että tämä joutuisi huutamaan asiansa Iisalmen uuden sairaala-terveyskeskuksen meluisessa aulassa vastaanottovirkailijan korvaan. Muuten he eivät kuule. Aulan melu on infrenaalinen.

Iisalmen sairaalan uuden rakennuksen sisääntuloaula on suoraan anusaukosta. Ihan vitun perseestä. Entinen oli parempi. Rauhallisempi. Levollisempi, ystävällisempi.

...

Kylläpäs etenin kauas. Niin. Koska olen nyt Pohjois-Euroopan viheliäisimmän ilmaisjakelulehden avustaja, voi siitä päätellä, että minua ei vuonna 2002 valittu Länsi-Savon Juvan aluetoimitukseen, sillä olin liian vasemmistolainen. Uskalsin vielä laskea asiasta leikkiä.

Sain seuraavana päivänä kaksi puhelua. Isä oli kuollut edellisenä yönä Puumalan terveyskeskuksesta ja Länkkärin Potinkara soitti, että he eivät valitse Juvan aluetoimitukseen minua eivätkä jotain toistakaan, vaan he jatkavat paikan aukioloa.

Sanoin itkuisena, että ei sen väliäkään, sillä syy palata Etelä-Savoon oli juuri kuollut.

.... 

Siskolle passasi perunkirjoituksessa iskän auto. Nyt se on tuossa pihassa. Jostain kumman syystä auto on edelleen meidän iskän, vaikka oikeasti on minun.

Matti tuli sisään. Kuorii mandariinia. Ärisee. Olemme nälkäisiä. En saisi kirjoittaa blogia. Pitäisi lähettää juttu, tilata junaliput, ehkä hotelli, kirjoittaa lyhyt synopsis lopputyön esittelypantomiinin esilukijalle sekä koettaa ripustaa Helsingin psykoterapiainstituutin moodleen raportti eilisestä vertoryhmätapaamisesta, joka oli ihan hirmu hauska.

Lopputyöesittelymme muodostuu tanssista, draamasta (pantomiimista) ja loppulaulusta: "Me ollaan sovittelijoita kaikki, jos oikein silmin katsotaan...." Kun keksimme loppulaulun - se tuli jostain kollektiivisesta alitajunnasta - ja uuden sanotuksen, olimme tikahtua nauruun.

Nimittäin esimerkiksi minua joutuu katsomaan aika erikoisesta näkökulmasta, jos sovittelua ajatellaan. Olen omassa firmassani hybridi, kuten on tulevan työmaamme hulppean tuvan lattianalunen - multiaista, turvetta, höttöistä betonia, uf-vaahtoa ja kaikkea mahdollista - olen kohta valmis työyhteisösovittelija ja aika usein itse osa kontliktia.

Olen varoittava esimerkki luennoitsija lakinainen Leena Löppösen koulutuksessa. Ensin annetaan varoitus ja sitten aletaan vasta jutella. Mutta tähän on tyytyminen. Näin mennään pylly edellä puuhun. Perse-sanaa olen käyttänyt jo.

...

Matti tuli sisälle, paistoi jauhelihan ja pari toissapäiväistä perunaa. Pertti ja tyttöystävä tulivat mökilleen. Keksin, että en lähdekään ensi yöksi Lapinlahdelle, miksi lähteä nyt Lievosten lähiöstä, kun täällä kerta on porukkaa. Keksin myös, että saatan käydä täältä käsin tiistaina Juuassa siskon luona asioita hoitamassa.

Yksi laskun skannaus pitäisi tehdä. Ehkä keksin jotain. Ehkä voin kirjoittaa laskun tiedot viestiosaan ja toimittaa laskun jälkitoimituksena.

....

Lasten ensimmäinen isänpäivä Matin ollessa isäpuolena jäi mieleen. Olimme asuneet Tuottolassa Lapinlahdella kaksi viikkoa ja tuli isänpäivä. Lasten biologinen isä oli jättänyt meidät rauhaan enkä edes tiennyt, missä hän asui.

Koska Matti meni oman poikansa kanssa viettämään isänpäivää, minä menin tyttöjen kanssa Lapinlahden helluntaiseurakunnan isänpäiväjuhlaan juttukeikalle. Se oli mukavata ja tunnelma oli lämmin. Olimme ikään kuin porukassa mukana, vaikka kaikki ukit olivat kuolleet eikä lasten isästä ollut mitään tietoa.

Isättömät isänpäiväjuhlassa, hyvänen aika. Tuli selväksi, että meillä on Taivaan isä. Siinä kohtaa kelpasi kyllä vähän sukupuolittunutkin Jumala, isä-Jumala. Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, tässä ei ole sukupuolta.

Ne wazhno, sanoisi venäläinen, pääasia on, että on rakkautta ja huolenpito-Jumala. Äiti-Vienolla oli aina tapana sanoa, että ei tarvitse huolehtia; kyllä Jumala meistä huolta pitää.

Niin minä olen aina ajatellut itsekin! Jälki on näyttänyt ehkä jossain kohtaa pahalta, mutta kun jonkin aikaa on mennyt, asiat ovat kääntyneet toiseen valoon.

....

Lapinlahden helluntaiseurakunnan isänpäiväjuhlasta, jonne kelpasimme totaalisesti isättöminä, pääsen Katri Viitaniemen Petri Korhos -juttuun. Oli perjantaina Savon Sanomissa. Varmaan on ollut Matti ja Liisa -lehdessäkin. En sitä enää tilaa, sillä haluan päästä henkisestikin kauas Lapinlahdelta.

Sitä paitsi Matti ja Liisa -lehti on kovin sovinnainen. Nelkon konkurssista ei siinä ollut hihkuakaan. Paikallislehden sivuilla ei käsitellä mitään ikävää. Kaikki ovat onnellisesti ydinperheessä, kukaan ei eroa, kukaan ei petä toista eikä homoja tai vammaisia kiusata.

Petri Korhosen haastattelussa Nelkon konkurssi oli mukana. Hyvä, että edes nyt - vuosien jälkeen. Pastorin psyykkinen prosessi tuli jutussa selkeällä tavalla esille. Petri Korhonen oli jo irtautunut yrityksestä kauan aikaa sitten ja isä Kyösti Korhonen kuollut, kun yritys lopulta meni konkurssiin.

Missään ei ollut kirjoitettu siitä, että Korhosen veljekset olivat olleet Nelkossa vähemmistöosakkaita  vuodesta 2008 lähtien ja irtautuminen oli alkanut jo silloin. Hän oli 40-vuotias (2009), kun luopui. Takana oli 23-vuotiaasta asti toimitusjohtajuutta.

Miksei tästä kukaan kirjoittanut Matti ja Liisa -lehteen? Miksei kukaan Matti ja Liisa -lehdessä seurannut eikä seuraa nykyäänkään, mitä yrityksissä tapahtuu?

...

Katri Viitaniemi oli oivallisesti ottanut tarinan kuljetukseen mukaan Petri Laaksosen Hiljaisuuden laulut. Ensin Petri Korhosen piti itkeä laulujen tahtiin ja parin vuoden kuluttua levy ei tuntunut enää tarpeelliselta.

Hieno jutun kuljetus! Heino juttu ja kiitos Lapinlahden helluntaiseurakunnalle, että huolehti Anna-tyttärestäni tämän murkkuiän ylitse!

Minä esimerkiksi vuonna 2009 olin aivan täysin Vilijonkka Aamun Koiton ja Solean päätoimittajuuksineni.

Tärkeilevä, kiireinen. Uh, en pidä itsestäni niinä vuosina. Anna huomasi vilijonkkuuteni. Ja anteeksi Mariallekin! Maria oli kolmannella luokalla enkä edes muista, kuka oli hänen opettajansa.

Joka tapauksessa.

...

Matti tulee jo kolmatta kertaa ulko-ovesta sisälle. Huomautti siitä, että kirjoitan blogia. Arvasin, että huomauttaa. Paiskasi tuvan oven kiinni. Menee kellariin viemään joitain tavaroita. Me emme muuta tänään Lapinlahdelle.

Jee, alan kohta pestä astioita. Panen tuvan uuniin tulen ja varmaan kyökin hellan pesäänkin. Sitten lakaisen, moppaan, tuon kopistellut matot sisälle ja kannan kissan kakat ulos. Ison kammarin kirjahylly pitää järjestää, sillä sen hyllyjä on sahattu ja kirjat on rytätty miten sattuu.

....

Juu, niin se oli, kuten arvelinkin, että Antti Heikkisen koronaverovuoden haastattelusta tuli korni vaikutelma nimenomaan, koska juttu oli tikistetty tiettyyn tilaan. Vika ei ole toimittajan, vaan tabloidpalikoiden; juttuun ei ole mahtunut koko ajatus- ja muuta prosessia, joka tuli, kun kirjailijan töitä koronavuonna peruuntui.