Jatkoa Raili Miettisen Saaren naisesta

su 21.11.2021

Raili Miettisen Saaren naisesta loppujen lopuksi löytyi kaikki turhautuminen ja säröily, joka liittyi romaanin minäkertojan ja Rebekan ystävyyteen. Siinä mielessä Saaren nainen oli rehellinen kirja.

Annoin kirjailijalle käyttööni kirjeenvaihtomme ja sanoin, että kirjailija saa tehdä sille ihan mitä haluaa. Olin ja olen edelleen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että tuotin romaaniin käyttökelpoista materiaalia.

Minusta on mukava olla romaanihenkilö. Tulla nähdyksi silläkin tavoin.

Mutta mutta. Olisin toivonut, että saaressa asuva nainen olisi mennyt vähän syvemmälle omaan menneisyyteensä. Ensi lukemalta hampsin menemään - ei vain joka toista sivua, vaan selasin ylitse luontokuvaukset ja toisella lukemalla tajusin, että myös Valamo-kuvauksen.

Uskontopohdinnot olivat kyllä romaanissa ihan paikallaan, mutta harpoin ne ylitse, sillä kirjailja käytti Jumalansynnyttäjästä termiä Neitsyt Maria ja kirjoitti seuraavasti: "Eri asia
on sitten neitseestä syntyminen ja ylösnousemus. Näissä asioissa järki panee hanttiin. Ne ovat kuitenkin kristinuskon perusasioita. Jos niihin ei usko, voi olla hyvä ihminen, mutta ei kristitty, tuo taivaaseen pääsemisen ehto."

Voi Kiesus sentään. Taivaaseen pääsemisen ehtonako on se, että uskoo neitseestä syntymiseen? Niin se taitaa ortodoksisen teologian mukaan olla. Tätä kyllä kysyn Rautavaaran luterilaisen seurakunnan kirkkoherralta, kun vien hänelle paperipussillisen Matti Pulkkisen romaaneja lahjaksi Matti Pulkkisen muistoseuralta.

Jos en pääse Rautavaaran luterilaisessa pyhäkössä ehtoolliselle sen vuoksi, että neitseestä sikiämisen Raamatun kohta on mielestäni kyllä aivan scheißea ja aikuisten oikeasti Raamatun kirjoittamisen aikoihin neitseestä sikiämisellä tehtiin puusepän aviottomasta pojasta (kuka lienee biologinen isä, sitä on vaikea määrittää) erityinen.

Samaan aikaan oli muitakin hahmoja, joiden neitseellistä alkuperää korostettiin samalla tavalla. Sivuhuomautuksena Peter Frankopanin Silkkitiet, uusi maailmanhistoria valottaa kristinuskoakin kiinnostavasta näkökulmasta.

Voihan se olla, että pääsen ehtoolliselle, mutta kirkkoherra epää minulta taivastien tällä perusteella. Jos niin on, vaivun mieluusti ikuiseen unohdukseen. Eikä minua herätetä Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä.

Jos herätetään, en edes halua kuulua 144 000 hengen valiojoukkoon, heillä on edessään kauhea urakka. Opetustyö. Mieluummin tulisin herätetyksi ja olisin palmun lehviä heiluttelevassa joukossa, olen kirjoittanut tästä ennenkin:

"Tämän jälkeen minä näin, ja katso, oli suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, ja ne seisoivat valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin, ja heillä oli palmut käsissään..." (Ilmestyskirja 7:9)

Tämä ei ole pilkkaa, vaan Raamatun tekstit ovat niin ihania, niin kaunista kieltä, tämä on yksi lempikohtani!

Kuten romaanin minäkertoja kertoi, Rebekka-minä olen sitä mieltä, että kaikki pääsevät taivaaseen ja että ehtoollista pitäisi jakaa kaikille. Siksi minulle oli loppujen lopuksi helppoa vaihtaa taas ortodoksikirkosta luterilaiseen, jotta pääsisin saman tylsän suorakaiteen muotoisen kiven alle mätänemään kuin luterilainen aviomieheni (vrt. Claes Andersson runo).

Jos vielä sitä ennen saisin miehen raahattua ehtoolliselle kanssani, olisi eri hyvä. Luterilaisten ja ortodoksien välillä kun ei ole ehtoollisyhteyttä ja minun on helpompi vaihtaa kirkkokuntaa vaihtuvien miesteni mukaan kuin koettaa saada vaihtuvista miehistä kulloisenkin uskonnollisen kiinnostukseni mukaista.

Saaren naisen uskontokohdan säilyttämistä kannatin käsikirjoitusvaiheen lukukerralla, mutta täytyy myöntää, hyppäsin Valamo-jakson ylitse suurelta osin. Katsoin vain, että siellä se Neitsyt Maria killuu eikä Jumalan synnyttämisestä ole romaanissa sanaakaan. 

Ja kuten eilen kirjoitin, en ole kiinnostunut tähkäpäiden heilimöinnistä täysikuun aikaan, vaan olen kiinnostunut ihmisluonnosta täysikuulla tai ilman. Tietenkin olen nyt itse elämänvaiheessa, jossa ihaninta on tuijottaa ulos Kaivokosken tuvan ikkunasta ja katsoa, kuinka yksittäinen kuusi kasvaa Pertin maalla tai kuinka männyt terhakoina marssivat toisesta ikkunasta aukeavalle niitylle rypelminä sulkien pian näkymän joen umpisuoleen - Puurunlampeen.

Olen elänyt. Voi pojat, olen elänyt.

Lundin teknillisen korkeakoulun professori Bodil Jönsson pikku kirjasessa 10 ajatusta ajasta on kohta, jossa kuvataan sitä, että vanhat ihmiset tuntuvat joskus sulkeutuneilta ja passiivisilta. Ajatellaan, että vanhat ihmiset kärsivät yksinäisyydestä.

Fyysikko Bodil Jönsson siteeraa Britt Östlundia, tutkijakollegaansa niin ikään Lundin yliopistosta, en saa googlaamalla selvää, onko Östlund geriatri, hoitotieteilijä vai hoivatekniikan professori, mutta joka tapauksessa Östlundin kirjoituksen Vanha tietää parhaiten monet vanhukset eivät välttämättä haluakaan monia vieraita.

Vanhat ihmiset saattavat haluta pitää yksinäisyytensä, rauhansa ja hiljaisuutensa pohtiakseen elämäänsä. Vanhat ihmiset avaavat television, vaipuvat puolihorteeseen ja ajattelevat katsomisen välillä omia ajatuksia. (Bodil Jönsson 10 ajatusta ajasta s. 63)

Kukaan ei sano heille: etkö kuule eikä kukaan vaadi huomiota.

Olin missannut suuren osan kirjasta, kun hampsin luonto- ja uskonto-osiot ylitse. Kun Tikkisen Hannele tekstaroi, että Otsossa onkin aitoa erotiikkaa, etsin käsiini pdf:n ja luin. Ou boi, niin olikin. Saaren nainen pesee Otson. Pesukohtaus on aistillinen, tarkka ja tenhoava.

Kuitenkin. Kuitenkin. Tuli häijy ja vähäsen hyväksikäytetty olo. Luulin nimittäin, että kirjailija pääsee kirjemateriaalini avulla syvemmälle saaren naiseen. Nainen käy Valamon igumenin luona synnintunnustuksella eikä puhu Otsosta mitään, sillä ei saata katua.

En todellakaan tarkoita sitä, että saaren naisen pitäisi katua, mutta mitä nainen ei kadu; sitä, että pikkuisen pyöräytti roskiksilla käydessään naapurin pariskunnan ikkunan alla peppuaan?

Aika mietoa, sanon minä.

Muuten kyllä pepun pyöräytyskohta oli nätisti kuvattu. Claes Anderssonin elämäkerta Jokainen sydämeni lyönti keskusteli jännittävällä tavalla Saaren naisen kanssa. Hitsi, pitää vielä tsekata, löytyykö Riitta Kylänpään Andersson elämäkerta Utelias mieli - Claes Anderssonin mieli Storyteliltä, sillä Jokainen sydämeni lyönti meni tänä aamuna vääjäämättömästi loppuun.

Jokainen sydämeni lyönti kertoi suoraan ja kursailematta, mutta taitavasti vailla yksityiskohtia sen, että Anderssonin ensimmäinen avioliitto kariutui avioliiton ulkopuoliseen lapseen FBT-lehden toimitussihteeri M:n kanssa. Anderssonin ensimmäisellä vaimollakin oli omat juttunsa, ei sen puoleen.

Anderssonin toinen puoliso, ehkä ei vihitty, asuivat vain yhdessä, oli R, joka oli peloton nainen, Suomen ensimmäinen naispuolinen laskuvarjohyppääjä ja kahden mustasukkaisen afgaaninvinttikoiran omistaja.

Suhteen laatu kävi hienosti ilmi yhdestä lauseesta: "Mutta ensimmäisen vuoden viihdyimme yhdessä hyvin." Mutta-sana oli merkittävä.

Myöhemmin Andersson pohtii nuoruudessaan lukemia romaaneja, joissa kuvattiin sukupuoliyhdyntää kuvaamatta sukupuoliyhdyntää.

Nyt pitää särpiä Matti-Pekan eilen keittämä kanakeitto. Matti-Pekka vaihtoi eilen leegiollisen talvirenkaita eri autoihin ja tuli sitten sisälle, pyöräytti keiton liedelle ja minä lajittelin samassa ajassa hänen sukkansa.

Pesin osan pyykkivuoresta ja siivosin minulle aviomieheni jättämästä tiskipöydän puolikkaasta hiiren kakat. Lajittelin myös Marian loppukesästä hylkäämät vaatteet. Nyppyisimmät päätin panna sekajätteeseen. Osa meni UFF:lle ja osan jätin tänne varavaatteiksi.

Tänään en kirjoita siitä, mihin saaren naisen ja minä-Rebekan ystävyys oikein loppui. Se oli alkanut jo loppua, kun minä-Rebekka avasin viestin, jossa minua sätittiin: "Miksi et tekstaile runoilijan kanssa?? No, omapahan on asiasi. Sinulla taitaa olla haku päällä. Etsit todistajaa naisellisuudellesi, kun koet, ettet saa sitä Pekalta tarpeeksi. Tartut sitten jokaiseen oljenkorteen. Oijoioi."

Tässä kohtaa kirjettä riivin tukkaani. Ai, ihme, en itse olisi tajunnutkaan, että etsin todistajaa naisellisuudelleni! Jos on ollut naimisissa yli kymmenen vuotta seksiä pihtaavan kiven kanssa, voi olla, että naisen elämään kuuluva sukupuoliyhdyntäkiintiö ei tule täyteen yhdestä kumppanista, vaikka elinvuosia olisikin vielä edessä parikymmentä.

Lisäksi en pelkästään vihannut Matti-Pekkaa. Halusin vahingoittaa häntä ja Lapinlahden vasemmistoa sekä kiskoa Matti-Pekan kivekset silmämunien aukon tai nenänielun kautta ulos hänen leveäharteisesta ja sämpylänpuolikaspeppuisesta miehenruumistaan.

Nimittäin sillä aikaa, kun minä säästin vittu vittu vittu piparia kristillisesti vihitylle aviomiehelleni, kristillisesti vihitty aviomieheni kuksi ikuista neitsyttä, uskovaista hourupäätä, ou nou naista, entistä työntekijäänsä (nämä kaikki yhdistyvät samassa kampelanmuotoisessa ihmisessä) ja exänsä äitiä. Voi jeesus, minua tyhmää!

Mutta. Saaren naisessa ei ole kirjettä, jossa minäkertoja sättii Rebekkaa siitä, että tämä teki kokoomuslaisen kartanonisännän vaalityötä. Toiseksi viimeinen niitti ystävyyteen oli persusättimiskirje, jossa on mainittu kauheat seikat, minä-Rebekka olen ollut uudenmuotoisen SKP:n puoluekokouksessa (no, tämä oli kyllä törkeää, sillä olin edustajakokouksessa vain siksi, että olin lähtemässä seksittömäksi, kuivaksi käyneestä avioliitosta, olen tutkiskellut Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja sitten kokoomus, erikoinen persuliini koetti saada minua ehdokkaaksi: "Oletko miettinyt, miten paljon olet loukannut Pekan arvoperustaa. Stallarit, jehovat, kokoomus ja nyt pahnan pohjimmaisena persut. Miten omat arvosi? Käy mielessä, että onko niitä ollenkaan."

Nauran. Kyllä olen. Olen varmasti loukannut Matti-Pekan arvoperustaa. Ja varmaan monen muunkin arvoperustaa, kuten saaren naisen itsensä. Kuulun ihan eri sukupolveen. En ole arvoton, mutta en myöskään halua kiinnittyä mihinkään lahkonomaisesti.

Nimittäin. Kuunnellessa Claes Anderssonin Jokaista sydämeni lyöntiä ja siinä Suvi-Anne Siimeksestä, tuli mieleen, että ehkä Siimes lopulta halusi olla niin kuin muutkin ihmiset. Hän irrottautui Vasemmistoliitosta siinä kohtaa, kun tajusi, että on mukana jossain kummassa lahkossa, jonka kannatus ei nouse yli kymmenen prosentin, vaikka puheenjohtajana olisi kuka tai vaikka puheenjohtaja seisoisi päällään.

Kyllä semmoisessa kohtaa tulee mieleen, että täytyyhän sitä olla muita vaikuttamisen keinoja. Claes Andersson ihmetteli vielä sitä, miksi Suvi-Anne Siimes oli kuin Medeija, halusi tappaa oman lapsensa, Vasemmistoliiton. Niin. Sitä turhautuminen teettää.

Minä esimerkiksi haluan tapauskohtaisesti vaaleissa päättää, ketä äänestän. Haluan olla liikkuva äänestäjä. Ehkä se vanhakantaisista puoluetaustaisista tuntuu arvottomuudelta, mutta on myös sitä, että valtaosa ihmisistä haluaisi puolueista eroon, mutta muunkaanlaista vaikuttamisen alustustoa ei ole keksitty.

Ehkä tosiaan puolueista tulee vain vaaliorganisaatioita eikä niihin kiinnitytä äidinmaidosta tai lopuksi ikää.

Ensimmäisen paskaryöpyn minä-Rebekka sain niskaani jo tosiaan talvella 2019. Oli saaren naiselle järkytys, että saatoin ryhtyä kokoomuslaisen työntekijäksi. Shit happens. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.