Pia Valkonen

Kissan ripuli ratkaisee monta asiaa

Miksi palautin Suvi Ratisen Hyvän tarjouksen takaisin kirjastoon?

ti 2.11.2021

Koska Birgitan masu ei kestä siirtymisiä Rautavaaralta Lapinlahdelle ja takaisin, päätimme asua tämän viikon kokonaan Kaivokoskella. Ehkä ensi viikonkin, jos vaatteet riittävät. Ostin eilen Rautavaaran S-marketista paksuja mustia sukkahousuja ja huomasin, että vaikka sukkikset olisivat merinolampaan villaa, ne kutittavat ja pistelevät. Pitää säästää merinovillasukkikset Rautavaaran arktisille pakkasille ja pukea alle 60 denierin polyamidi-elastaanisukkikset.

Kävelin eilen yli kolme kilometriä Rautavaaran kirkonkylällä jalassani 50 denierin polyamidisukkikset ja vaikka oli ilmastonmuutoslämmin marraskuinen Pyryn-päivä, tuntui kuin olisin unohtanut yltäni hamosen. Piti ihan välillä kiskoa PaaPii-tunikan alta hameen helmaa alemmas, kun tuntui oudolta.

Parkkeerasin aamulla Saabin Voimatuvan parkkipaikalle. Kuntosalisession jälkeen - harjoittelin vertaisohjausta - kipsuttelin kintut palellen kirjastoon ja palautin sinne Emmi Pesosen Maailman kauneimman sanan, olisin sen halunnut lukea, mutta en kertakaikkisesti ehdi.

Pesosen romaani kertoo uusperheestä, jonka isä paljastuu maanis-depressiiviseksi. Maaseudun Tulevaisuuden kriitikko Heli Virtanen sanoo kirjaa ihan kivaksi, mutta ei kovin syvälliseksi, vertaistukikirjaksi. Yksi mahdollisuus olisi kunnella Pesosen romaani, mutta toisaalta nyt juuri on sellainen olo, että tekisi mieleni lukea nimenomaan printtinä jotain kevyttä.

Pelkään kuitenkin, että kirja maastoutuu ja unohdan palauttaa sen.

Suvi Ratisen Hyvä tarjous  joutui myös takaisin kirjaston hyllyyn. Se alkoi lupaavasti, mutta lässähti sitten surkean lapsuudenmaiseman surkuttelukuvakseen - sekä henkisen että fyysisen maiseman. Minäkertoja on ostamassa lapsuuden taloaan, talon sisustuksineen Ratinen oli kuvannut tarkkanäköisesti ja nautittavasti, mutta jotain outoa oli minäkertojan suhteessa vanhempiinsa.

Vanhempia minäkertoja puhuttelee etunimillä. On Jouko ja Aune. Vai mikä minäkertojan äiti olikaan nimeltään, en muista. Isän isä oli huutolaispoika ja huutolaisen nöyryytys oli kuvattu myös hyvin ja satuttavasti, mutta kirjailija korostaa ja alleviivaa niin moneen kertaan jotenkin ymmärtämättömästi, miten huonoja, latteita ja pihejä ja kutistuneita vanhemmat ovat.

En jaksanut sitä. Vanhempia kävi sääliksi. Suvi Ratinen ei ollut saanut tiristettyä itsestään yhtään lämpöä ketään kohtaan. Kaikki romaanihenkilöt suhtautuivat toisiinsa puisevasti tai avuttomasti. Tuli kumma olo; kenelle Ratinen poseeraa?

Kirjastosta en ottanut mitään tilalle, vaan koetan nyt oikeasti ja vakavasti päästä työyhteisösovitteluopinnoissa opiskelun rytmiin. Jos tänään iltapäivän päätteeksi saisin Esa Poikelan Sovittelu-kirjasta jotain puristettua paperille.

Poikela oli koonnut oppikirjan tapaiseen hökötelmään sitä sun tätä sovittelusta. Erilaiset ja sangen eritasoiset artikkelit kertoivat varmaan lähinnä siitä, että parempaakaan aihepiiristä ei ole saatavilla. Ainoa, josta innostuin, oli Timo Pehrmanin artikkeli. Se täydensi hyvin Pehrmanin väitöskirjaa, joka meillä oli myös luettavana opintoja varten.

Poikelan toimittamasta Sovittelusta tehtävänasettelu on seuraavanlainen: Pohdi eri sovittelun lajien yhteneväisyyksiä ja eroja! Mitä ratkaisukeskeisessä työyhteisösovittelussa erityisesti on sellaista, joka on sinulle tärkeää ja arvokasta?

En edes jaksa tsekata, kuka virkamies- tai nainen on kirjoittanut kirjaan perheasian sovittelusta, mutta olin vähällä huutaa tuskasta ääneen junassa kohti Helsinkiä viime viikolla, kun pääsin tällaiseen tajunnan räjäyttävään kohtaan:

... Tai no, en etsi kohtaa tähän, sillä tulen siitä vain pahalle tuulelle. Kuitenkin artikkelissa puhuttiin avioerosta ja aivan artikkelin huippua oli lause, jossa kirjoittajat - muistaakseni heitä oli kaksi - toteavat aivan vakavalla naamalla, että avioero vaikuttaa perheessä niin moneen asiaan: henkisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti.

Ihan tottako? Wau, enpä olisi tullut ajatelleeksikaan, huusin mielessäni ja teki heittää kirja junan sisäseinään. Rakennusalan sovttelun lukua odotin Poikelan toimittamasta kirjasta kovin, mutta siinäkin kirjoittajat olivat onnistuneet luettelemaan itsestäänselvyyksiä.

Lopulta minun tuli sääli kirjaa. Se poloinen matkusti Rautalammilta Rautavaaralle, monta kertaa Lapinlahden ja Rautavaaran väliä ja päätyy kanssani junaan, jossa haukun sen pataluhaksi.

Mikä muuten on pataluha?

Sana luha tai luho ovat murresanoja ja tarkoittavat "huonoa, rikkinäistä, kelvotonta tai heikkoa". Samaa perua on verbi luhistua. Pata on jostain syystä muodostunut vahvennussanaksi. On olemassa patalaiska, sen jo tiesinkin, mutta patajuopoista en tätä ennen tiennyt mitään. Patavanhoillisiakin olen tiennyt olevan.

Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla arveltiin, että luha tai luho tai luhta -yhdyssanojen alkuperä on vain arvelua. Kiinnostavaa kuitenkin. Varmaankin sana on irtautunut konkreettisesta yhteydestään.

Siitä, miltä puolelta suomea luha ja luho -sanat ovat, ei Kotuksen sivu kerro.

....

Palatkaamme kakkaan. Kattipiruliini kakkasi kuljetuskopan ripulikakkaa täyteen viimeksi, kun roudasin sen Rautavaaralle. Sen jälkeen Birgitta pidätteli puoli viikkoa ja lopulta sunnuntaina uskalsi päkistää pelletteihinsä. Kakan koostumus oli löysää ja haju hermostuneen kisun.

Birgitta on mennyt jonkin verran eteenpäin Kaivokosken elossa, että uskaltaa ulos kolkkakamarin vuodevaatelaatikosta aina silloin tällöin ja eilen, kun olin laskemassa koiria ulos, kissa kävi tuvan ovella pohtimassa, uskaltaako ulos.

Jos olisikin lähtenyt yölenkille, ei välttämättä olisi tullut takaisin sisätiloihin kuin vasta pakkasten tultua. Olisi kuitenkin odottanut, että ruokapalvelu toimii navettaan aamuin illoin.

Toistaiseksi on ratkaisematta kisuliinin kulkeminen taloon. Pikku kamariin olisi saatava talvellakin aukeava ikkuna ja ikkunan alle kissanportaat sekä jonkinlainen tasanneteline, jossa värjötellä ja odottaa sisäänpääsyä.

Ostin eilen S-marketista talitiaisten tali-siemen pötkön. Kiinnitän sen tuvan ikkunan toiselle puolelle - kuitenkin niin ylös, että Birgitta ei yletä siihen kiipeämään, ja katselen verottajan ilmoituksia tehdessäni, kuinka pikkuruiset taliaivot tallentavat nokkaansa ruokaa ja piilottavat niitä jonnekin. Avun luontojutusta muistan lukeneeni, että talitiainen muistaa jopa 30 000 ruokakätköä.

Innostuin lintujen ruokkimisesta, kun hylkäsin portaiden viereen sika-nautapurkin, jossa oli vielä rasvaa jäljellä rippunen. Kohta purkin ympärillä piipersi ryhelmä vatsakkaita palleroita kuin roomalaisissa orgioissa ikään. Purkin reunoilla oli aivan olematon määrä rasvaa, mutta näköjään siitä oli tiaisille iso ilo.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi