"Kotona kaikki meni litteäksi kuin lauta"

la 20.11.2021

Raili Miettisen Saaren naista luen pdf:nä koneeltani, kun en ole kirjakauppaan koko syksynä päässyt. Kun pääsen, tilaan kirjaa joululahjoiksi. Tunnustan kässärivaiheessa missanneeni parhaat palat romaanin alkupäästä, kun into piinallisen pinkeänä loikin suoraan osuuteen, jossa minä rynnin tekstiin. Minä, ihana minä, Rebekka.

Kylläpä nätisti Rebekka on kuvattu. Pikkuisen olisin toivonut kuvaukseen särinää. Ärsyyntymistä vyöryvään Rebekkaan, tilaa vievään Rebekkaan, joka tukkii sähköpostit loputtomalla pulipulillaan. Viisi viestiä Rebekalta päivässä. Jos ei viisi, niin viisi kilometria viestiä.

Kirjoitin eilen sinikantiseen Lapinlahden keittiön pöydän vierushyllypäiväkirjaani muutaman kohdan Saaren naisen alkupäästä - nyt harmittaa, kirjailija Taija Tuomisen kurssiloppulahjana tullut hieno Punainen Muistikirja on Kaivokosken salin lipaston päällä ja täällä on vasta menossa neljäs pyykkikoneellinen.

Sivulla 16 loukkaannuin Saaren naisen kohtaamaan junanaisen puolesta. Minäkertoja oli tulossa Ilona-ystävättären kuolinvuoteelta ja keräili itsensä rippeitä kasaan. Voimat olivat vähissä, ymmärrän, mutta miten voi kuitata toinen tarvitseva ihminen murheineen kaikkineen tympeästi, kolkosti: "Ei kauheasti kiinnosta!"

Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? -kirjoituskokoelmassa oli myös luku, jossa tekstin minähahmo kohtaa junassa tarvitsevan naisen - nainen kaataa kirjailijan päälle koko elämänsä. Oli pakko heittää kirjoituskokoelma jätelavalle. Suutuin niin perusteellisesti Nopolaan. Sympatiani olivat junanaisen puolella.

Ehkä tällä ei ole ketään, kenelle puhua. Ehkä hänellä on niin paljon sisällä patoutunutta kaikkea, että edes kymmenen kuuntelijaa ei riitä. Muistaakseni kirjailija kuvasi tehokkaan tylysti, kuinka minähahmo koettaa paeta naista junan käytävillä, en muista tarkkaan, mutta minä olen aina se nolo tilittäjä junassa, rasittava tyyppi, josta ei pääse eroon, vaikka koettaisi sännätä karkuun junassa, bussissa, huoltoasemalla, sähköpostissa ja etanapostissa.

Toisaalta! Semmoinen minä olen enkä halua muuttua. Ottakoon vastapuoli vastuun harmistumisestaan. Päätin tämän työnohjaajakurssin päätyttyä. Muut kurssilaiset - en puhu nyt pienryhmästämme - osasivat säädylliset keskiluokkaiset käyttäytymiskoodit; nainen ei istua röhnötä jalat levällään tai muuten sählää luokkatilassa.

Säädyllinen keskiluokkainen nainen vastaa, kun kysytään. Ei etuile eikä kysy asiattomuuksia. Pysyy sovinnaisuuksissa.

Otan tilan, jonka tarvitsen. Jos se ei jollekulle sovi, passaa tulla sanomaan. Jos uskaltaa. Voi tulla nenuun.

Kerron tämän vielä kerran. Koin heti, että Helsingin psykoterapiainstituutin työyhteisösovittelijakoulutusryhmä on turvallinen. Uskallan siellä olla itseni. Ei tarvitse koko ajan kiskoa siipiä supumpaan. Voin lepattaa ja lonksottaa ja puhua nopeasti ja epäselvästi.

Voin olla turvallisesti naurattava ja naurettava ja voin nauraa yhdessä muiden kanssa. Itsellenikin. Ah, ihanata, toivon, että ensi kerralla eivät koronarajoitukset rajoita kokoontumista. Tosin kouluttajamme ovat niin intensiivisiä, että saavat meidät hikoilemaan etäyhteyksien päässäkin.

Otso sai Saaren naisen - ennen kuin tästä tuli saaressa asuva erakkonainen - olemaan enemmän minä. Tuntemaan itsensä - tarkoitan, että tuntemaan, miltä tuntuu olla minä, itse. Otso tuli käymään, nainen nyppi kukkia morsiuskimpustaan: "Pitää saada olla minä."

Otson jälkeen alkoi chattailu. Romaanin minäkertoja ryhtyi piirtämään kuvaa itsestään sellaisena kuin halusi olla - norpatar, kuun sisar, alfanainen ja Sisar Soma. Jännittävää, kiehtovaa. Minä on minä-Rebekassa niin pinnassa, että syvempiminäiset ihmiset tuntuvat arvoituksellisuudessaan saavuttamattomilta.

Tosin. Myönnän ja tunnustan. Jos toisella on minä kovinkin syvällä ja suojauksen takana, tuskastun, hermostun ja turhaudun. Jos on niin kovin suojauksen tarpeessa, en jaksa käydä odottelemaan sisimmän betonikansien avautumisia.

Tämän huomasin parisuhdeterapiassamme. Koetin ottaa ensin kivihakkua nakuttaakseni Matti-Pekan suojauksia, sitten siirryin kiviporaan. Aviomies kävi yhä kivisemmäksi. Lisäsi tunne-elämänsä teräsbetonin teräsritilöitä sitä mukaa, kun väkivalloin koetin saada häntä auki.

Parisuhdeterapeuttimme näytti lähinnä avuttomalta. Höh, olisi hänkin voinut meille antaa edes jotain kättä pidempää. Tarkoitan vaikka joitain henkisiä työskentelykaluja. Itse piti Väestöliiton parisuhdepsykoterapiaoppikirjat netistä imuroida ja itse piti hankkiutua Helsingin psykoterapiainstituuttiin (kyllä minä vielä joskus lyhytterapeutiksi opiskelen! En vain nyt ihan heti. Katsotaas, mitä minulla on tähän mennessä kesken - ai, niin kirjoittamisen aineopinnot ja Monica Fagerlundin Diivastahan minun kirjallisuuskurssia jatkaa.)

Matti-Pekan piti pudota todella syvälle viemärikaivoon ennen kuin sain kannen auki. Muuten BTW. Pelastin mieheni! Hyvä minä! Kun Milanon naisten paratiisissa kirjanpitäjä Luciano Cattaneota uhkaa jopa vankila, sillä on jättänyt vanhenevan vaimonsa, Silvian, ja saa kohta äpärän ärsyttävän kosteasilmäisen Clelia-pyhän kanssa, jätetyn vaimon Ernesta-täti kehottaa Silviaa saattamaan petturiaviomiehensä vankilaan.

Milanon naisten paratiisi on hyvä keino käsitellä aviotunteita - pettämisiä, rakastumisia ja ihastumisia. Sanoin siinä kohtaa, että ajattele, Matti-Pekka, rakkaani, jos aviorikoksesta joutuisi meilläkin linnaan. Matti-Pekkani vastasi kuivasti: "Kumpihan meistä olisi istunut ensin?" Ja sitten hän mietti hetken: "Tosin vankilalta se tuntui."

Tarkoitti neiti Satiaista ja raiskaajamummoa. Minä pelastin aviomieheni. Hyvä minä! Jos jaksaisin ottaa esille järjestelmäkamerani, kuvaisin nyt itseni tässä näyttämässä Matti-Pekan naisille, kaikille heille, pitkää nenää ja ehkä myös kieltäni. Lällätilällätilää! Tepä jäitte rannalle, tiedän, että olette siellä, tahmainen hengityksenne, läähätyksenne kantautuu ihan tänne asti.

Saaren naisella on elämässä ollut jotain, mitä ihailen. Hänellä oli miltei elämänikäinen ystävätär, Ilona. Ystävyyssuhde kantoi lävitse pirunsarvikaudet ja muut. Saaren nainen ei jättänyt Ilonaa kuolinvuoteellakaan.

Minä-Rebekka olen taitavasti ripoteltuna Saaren naisessa. Rebekka tulee saaressa käymään, jos kiireiltään ehtii. Rebekka lähettää sähköpostia kyllä. Juu, niin taatusti lähetti!  Sitten tulee Rebekan ryöppyävä kirje: "Saatanan Satiainen!"

Raili Miettinen on aivan mainiolla tavalla rekonstruoinut kirjoitustyyliäni. Hän nimesi sen: Rebekka kirjoittaa pulipulia. Asiat tulevat kirjeessä sikin sokin, epämääräisessä järjestyksessä. Kirjailija on myös oivalla tavalla yhdistänyt apu-sivumiehiäni. Runoilija on koostettu kahdesta herkästä nymfimiehestä: Ylä-Savon subcomandante Marcosista (minä olen hänen suhteensa sekä satyyri että Naomi Klein, tosin en yhtä hoikka) ja runoilija-klovnista.

Sivujen 23 -24 Rebekan kirjeen kaikenmaailman karkeat betoniraudoittajat sulkevat sisäänsä yhdistelmän oikeaa karkeaa betoniraudoittaja-älykköä ja äärimmäisen sivistyneen ja hienostuneen sonkajärveläisen kommunistijohtajan. Oikeasti! Tyyppi on sivistynyt ja hienostunut, siveäkin kuin mikä. MOT.

Voin kirjoittaa näin turvallisesti, kun kaikki nämä karut vuodet olen himoinnut ikiomaa aviomiestäni, hänen rakentajan ihania sämpylänpuolikaspeppulihaksiaan (tästä neiti Satiainen oli kirjeessään minulle myrtynyt, hänelle kun aviomieheni ulkonäkö oli aivan samantekevä ja hän koki aviomieheni puolesta loukkaantumista siitä, että kuvailin aviomieheni pyllyä Raija Orasen Kohtaamispaikka Marinad -romaanista lainaamallani kielikuvalla.)

Matti-Pekka kävi ärisemässä, että jo tunti sitten sanoin tulevani kohta. Kerroin, että viisi minuuttia, vielä viisi minuuttia ja sitten pesen hampaani, letitän tukkani ja vaihdan koneeseen pyykkierän. Kuuntelen Claes Anderssonin elämäkertaa Storytelillä.

Elämäkerta keskustelee hyvin Raili Miettisen Saaren naisen kanssa. Äh, en ehdi merkinnän otsikkoon: "Kotona kaikki meni litteäksi kuin lauta". Oi, miten hyvin ilmaistu! Minä olen elänyt sellaisen kohdan avioliittoa, kun höyläsin venäläisiä miehiä saadakseni aikaan Marian ja Annan ja kotona Kuopiossa kaikki oli litteää kuin lauta. Tai siis minä littasin koko avioliiton.