Poliittisen analyysin puute Antti-Pekka Pietilän kirjassa Erkon verikoira

Mitä kuuluu romaanikässärilleni? Ei vielä mitään, mutta kohta kuuluu

ke 16.11.2021

Lupasin itselleni, että kirjoitan Tikkisen Hannelelle blogimerkinnän ennen kuin uppoan omaan romaanikässäriini. En ehkä lisää kässäriini nyt mitään, mutta käyn lävitse kirjailija Taija Tuomisen antaman palautteen ja muutosehdotukset.

En tänään myöskään poista kässäristä mitään, vaan järjestelen ajatukseni. Kirjoittaminen jatkuu sen jälkeen, kun olen saanut työyhteisösovittelukoulutuksen lopputyön tehtyä. Vasta viime viikolla sain rästitehtävät ajan tasalle.

Seuraavan lähijaksonkin oppikirja on Ben Furmanin ja kumppaneiden Työpaikan pelisäännöt ja kuinka ne tehdään. Sitä näyttää olevan mukavasti hyllyissä pitkin Rutakkoa. Noin, nyt se on minulle varattu Rautavaaran kirjastoon.

Taija Tuomisen palaute tuli syyskuun puolella jo punaisen muistikirjan kera - olin taustalla Tuomisen kirjoittajakurssilla ja kirjailija lähettää aina kurssilaisilleen jotain kivaa. Palaute oli tarkkaa ja siinä oli asioita, jotka pitää ehdottomasti kässärissäni muokata. Samaan aikaan kuitenkin sotkeuduin yhä pahemmin opintojen kanssa.

Esa Poikelan toimittama hörönlörösillisalaatti-Sovittelu jäi elokuun jaksolla väliin, kun kirja matkusti kuukausikaupalla Rautalammilta Rautavaaralle. Sovittelusta tuli ennakkotapaus ja vasta Rutakkoon liittyneen Rautalammin kirjaston koetinkivi.

Rutakko-seutuvaraukseni ei ollut mennyt perille. Se oli kyllä kiistatta olemassa, mutta kukaan ei ollut siirtänyt Sovittelu-opasta sen enempää varattujen hyllyyn kuin verkkokirjaston kuljetuksiin. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä systeemi kirjojen roudauksessa on.

Voisin ryhtyä sivutoimiseksi kirjaroudariksi. Päivittäisenä kierroksena olisi kirjaston kaikki yhdeksän kirjastoa. Aloittaisin aamulla Rautavaaralta ja etenisin Sonkajärvelle, sieltä Vieremälle, siksakkaisin Iisalmen kautta Lapinlahdelle ja Lapinlahdelta Pielavedelle sekä Pielavedeltä Keiteleelle. Kieteleeltä pudottelisin Tervoon ja siihen suuntaan Rautalammin kautta Varpaisjärvelle ja takaisin Rautavaaralle. Tulisihan siitä ylipitkä päivä, juu. Pitää ihan mitata välimatkat huvikseen.

Jos oikein ymmärsin kirjailija Matti Pulkkisen isä oli kirjastojen kirjaroudari ja kirjailijan äiti Nurmeksen kirjastossa töissä. Näin heistä tuli pari ja lopulta syntyi kuopus Matti Pulkkinen ja hänelle on muistolaatta Nurmeksen vanhan kirjastotalon seinässä.

MOT. Siellä on. Olemme laatan kukittaneet Matti Pulkkisen seurana. Taisi olla kevät 2016. Sitten oli seminaari Nurmeksen evankelisella opistolla - tai mitä siitä nyt onkaan enää jäljellä, kiva ravintolarakennus ainakin - ja meistä tehtiin juttua Ylä-Karjalaan.

Olen minäkin joskus lehdessä ollut ja poseerasin tyytyväisenä Kätkäläis-kirjailija Simo Hämäläisen kanssa. Sen muistan. En tosin muista, sanoinko lehden toimittajana olleelle Elonkehä-Jussi Siveniukselle mitään. Sanoin varmaan, että tervetuloa Matti Pulkkisen muistoseuraan. En ehkä mitään lehteen panemisen arvoista.

Elonkehästä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Jos jokin numero on syksyllä ilmestynyt, se on joutunut samaan bermudan kolmioon kuin Eeva-lehtenikin vielä on. Eevoja tulee irtonumeroina markettien kassojen viereen, mutta kummassakaan postilaatikkopisteessämme minun Eevaani ei ole koko syksynä ollut.

Pitäisi taas viettää päivä lehden osoitteen selvittämisessä. Hyvä, sen teen perjantaina, sillä selvitettävänä on myös Paula-siskon Apu-lehden tilaus. Lakkautimme tilauksen muutama viikko sitten ja samalla isosisko Ullan vinkistä värkkäsimme Paula-siskolle puhelinmarkkinointikiellon.

Siitä huolimatta Apu-lehdestä on tullut isosiskolle tosi mystinen lasku. Siitä on vähennetty jotain ja uusi tilaus on alkamassa taas. Sanonko minä, mistä tällainen veivaus on kotoisin. Matin olen kuullut lehtimyyjille sanovan puhelimessa, että hänen edunvalvojansa on kieltänyt häntä ostamasta mitään puheilmitse.

Matin edunvalvoja olen minä. Jos en olisi, talomme, molemmat, täyttyisivät bambusukista, miesten boxereista ja erilaisista Vita Pro -valmisteista. Lisäravinteisssa on muuten jopa syöpää aiheuttavia aineita. Katsokaapas MOT maanantailta.

Olemme saaneet kirjailija Taija Tuomiselta eri kurssien kylkiäisenä tähän mennessä WSOY:n mainion Kirja-lehden sekä Tuomisen kirjoittaman Minusta tulee kirjailija -oppaan. Punainen muistikirja on niin hieno, että en ole vielä uskaltanut kirjoittaa siihen mitään.

Kirjailijan lähettämä Punainen Muistikirja voisi olla Kaivokoski-päiväkirjani. Sinne voisin kirjoittaa uniani ja myös muita merkintöjä kuin päiväkirjamerkintöjä. Ostin räikeän Paulo Coelho -kalenterin ensi vuodelle. En käytä sitä kalenterina, sillä se on liian hälyisä, mutta sen voin napata mukaani, kun lähden jonnekin.

Punainen muistikirja olkoon keskittyneempää käsin kirjoittamista varten Kaivokoskella salin lipaston päällä. Ärsyttävää on, että eri kursseilla tekemäni muistiinpanot ovat sikin sokin mikä missäkin. Viimeksi ei ollut paperiappusen piperilappusta mukanani Helsingissä työyhteisösovittelukoulutuksessa. Ei muuten ole nytkään.

On vain kässäriprintit. Ja nälkäkin olisi. Tekisi mieleni jo Ravinto La Vaunun falafel-yrttirisottoa.

....

Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoiraa kuuntelin kolmetoista tuntia. Kuuntelu jumi siihen. Tuli nimittäin selväksi, että Pietilän inhoaa kepua ja inhoaa kepua ja vieläkin kaiken lisäksi BTW inhoaa kepua ja etenkin Mikael Pentikäinen on heikkoine kohtineen takapuolesta. Saapihan semmoista rohjeta ajatella ja kertoa, mutta olisipa mukava ollut, jos Pietilä olisi kuvannut oikeita uusliberalistisia poliittisia prosesseja.

Luin Pekka Mervolan (onkos heebo edelleen jokin lehtiboss?) kirjoituksen Pietilän kirjasta. Kirjoitus oli nyreä, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Mikä Mervolan mielestä kirjassa mätti? Minäpä tajusin sen, mutta tajuaminen vaati kolmetoista pitkää kuuntelutuntia!

Oli mukava kannella pissasankoa ulos talosta ja viedä kisun kakkoja kisunkakkakompostiin sekä kannella sisään Kaivokosken taloon kaivovettä. Kuuntelin Pietilän hakkaavaa tekstiä ja lopulta hyydyin.

Kepun puoluesihteerin (vm. 2006 - 2010) Jarmo Korhosen Maan tapakin on sata kertaa parempi kuin Pietilän verikoira. Vaikka Maan tapa vyöryttää esille yksityiskohdan yksityiskohtien päälle, se ei kuitenkaan typistä ihan kaikkea politiikkaa yksilöiden väliseksi valtataisteluksi.

Kun vielä joku poliittinen kirjoittaja muistaisi kansalaiset ja tarkastelisi sitä, mitä kansalaisyhteiskunnalle on tässä välissä käynyt, a vot olisi mukavata. Kappasta, googlasin Jarmo Korhosen. On kirjoittanut siitä, kuinka Mauno Koivisto murskasi Suomen porvariston.

Ja kuinka ollakaan - kirjan nimi on Valtataistelu. Sepäs sattui.

Jari Tervon televisiodokumentissa Mauno Koivistosta ei ollut varmaankaan kaikkea, mitä Jari Tervo tiesi. Toki dokkarissa näytettiin selvästi, miten hyvää pataa Koivisto on amerikkalaisten kanssa, henkilökohtaiseen ystävyyteen asti. Samaa lämpöä ei Koivistolla ollut neukkuja tai Neuvostoliiton romahdettua venäläisiä kohtaan.

Kalevi Sorsa on muuten kirjoittanut kirjassaan Uusi itsenäisyys -kovalla markalla pehmeään politiikkaan (v. 1992) sivulla 261 puolivahingossa jotakuinkin suoraan siitä, millaiseen ansaan demarit aikoinaan menivät: 

"Julkisen sektorin tehostaminen on uusi tehtävä. Se on kehitettävä kilpailukykyiseksi yksityiseen sektoriin nähden. Tämä on nimenomaan sosialidemokraattien tehtävä, koska kukaan ei epäile heitä julkisen sektorin romuttamis- ja yksityistämispyrkimyksistä. ” http://jormajaakkola.fi/Koiviston%20CV

Lainasin myöhemmin Sorsan kirjan kirjastosta. Harmi, että en kopioinut sivua 261. Pitää etsiä kirja taas esille ja vaikka hankkia se Huutonetistä hyllyyn. Uusliberalismi tuli Suomeen nimenomaan demarien myötävaikutuksella. Tarkemmin esimerkiksi uudesta julkisjohtamisesta, New Public Managementista, on Ville YliAskan väitöskirjaan perustuvassa kirjassa Tehokkuuden toiveuni – Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle.