Sannikka lopetetaan

Nainen, joka paloitteli Pyhän Esko Valtaojan, ja pisteli kevyesti iltapalakseen

ke 24.11.2021

Illalla Tikkisen Hannelelta tuli viesti: Sannikka-ohjelma lopetetaan. Ensin ajattelin, että niinpä tietenkin. Juuri nyt sitten lopetetaan.

Sitten ajattelin, että Ylen kertoma normaalista ohjelmakierrosta ehkä pitää paikkansa. Että lopettamispäätös on tehty jo aikaisemmin. Tai pikemminkin päätös siitä, että ohjelma ei jatku enää vuonna 2022.

En ole katsonut Sannikkaa kokonaan yhtenäkään perjantaina. Minusta toimittaja on vetänyt keskustelun ylikierroksilla. Ohjelman tunnelma on ollut hektinen ja huohottava. Ehkä saadakseen studion sähköistymään Sannikka on ikään kuin nostattanut oman pulssinsa ja samalla katsojan pulssin.

Enemmän nautin Perjantain Sean Bricksin haastattelutyylistä. Toki Perjantain idea on eri kuin Sannikka-ajankohtaisohjelman. Toisaalta nautittavaa on myös lauantain Seija Vaaherkummun tinkimätön jopa julma ilmeettömyys. Seija Vaaherkumpu hallitsee haastateltaviaan sillä, että hänen ilmeensä ei värähdäkään.

Pekka Haaviston haastattelussa Seija Vaaherkummun kasvoilla häivähti hienoinen suopeus. Mukavata. Haavistohan on vihreä. Joskaan ammoin ilmeettömimmätkään Ylen toimittajat eivät voineet mitään sille, että heille tuli hieman mairea ilme, kun he haastattelivat jotain kokoomuslaista.

Etenkin Ylen ajankohtaistoiminnan pomo ennen pahamaineista kepuliinia tai mikä opportunisti olikaan - niin se heebo Atte Jääskeläinen - muutti oikeasti, aikuisten oikeasti aina ilmettään, kun tuli tekemisiin kokoomuslaisten kanssa. Taisin ajatella vihoissani, että kokoomusakka.

Tosin aika moni Ylen toimittajista ei tunnusta väriä, mutta symppaa vihreitä. Vihreät sopivat 1980-luvulla aikuiseksi kasvaneille. Ei vasemmalla, eikä oikealla - paitsi sen mukaan, mikä puoli on vallassa. Tähän reagoi jokunen vuosi sitten EVA:n Matti Apunen. Apunen halusi julki Ylen toimittajien poliittiset kannat.

Vihreät sympparit tuntevat olonsa epäpoliittiseksi. Se ei ole poliittinen kanta, vaan sympparit kuvittelevat olevan kaikkien asettelujen yläpuolella.

Kun demareiden Antti Rinnettä kohtaan osui porvaripuolen masinoima paskamyrsky syksyllä 2019, ainoa, joka haivaintojeni mukaan osoitti hiukan inhimillisyyttä, oli politiikan toimittaja Pirjo Auvinen.

Ollaan oltu samaan aikaan Itä-Savossa, sanoin aviomiehelleni, ja osoittelin ylpeästi televisioruutua kohtaan. VRU! Ptruu, väärä kielikuva. Tietokoneen ruutua osoittelin. Lineaaritelevisio ei meillä Lapinlahdella ole toiminut kesästä 2019 lähtien.

Ehkä raahaamme nyt jouluksi Kaivokoskelta viksun smart-telkkarin Lapinlahdelta. Lineaaritelkkarin katsomisessa on jotain. Se on enemmän kuin tietokoneen suora lähetys. Sitä paitsi oli kiva pitkästä aikaa katsella mainoksia.

Mainokset ovat hyvin tehtyjä, parhaimmillaan itseironisia tarinoita. Lisäksi ihastuin televisioformaattiin Remppa vai asuntokauppa. Rakastan sisustuslehtiä. Rakastan katsella ihmisten koteja. Rakastin kuvata ihmisten koteja, kun tein Savon Sanomien Kotia ja asumista.

Olin aikeissa aloittaa kahden salaman kanssa harjoittelun. Matti osti minulle orjasalamalaitteen ja mietin erilaisten sateenvarjojen hankkimista kotikuvauksia varten. Seurustelin jonkin aikaa valokuvaaja Timo Kilpeläisen kanssa ja teimme töitä pikkuisen yhdessä. Ensin teimme töitä yhdessä ja saman tien aloimme seurustella.

Oli ilo seurata, miten ammattikuvaaja rakensi kuvausstudio-olot haastateltavan talon sisään ja sai aikaan lämpimän tunnelman.

Sain aviomieheltäni toisen salaman joksikin lahjaksi vuonna 2007 ja sen jälkeen aivoni sanoivat niks naks. Tuli toinen varoitus aivoinfarktista ja se oli siinä. En menettänyt kirjoituskykyäni. Menetin kuvauskykyni. On se vain niin kumma juttu.

Ihan kuin piuhat olisivat päässäni katkenneet. Kääntelin kameraa käsissäni enkä ymmärtänyt, miten tehdään valkobalanssi. Kohta en kyennyt ottamaan kameralaukkua olalleni. Eilen oli ilon päivä. Kävelin juttu- ja kuvauskeikalta kameralaukku olallani Haminamäen ylitse Asematien tunnelin kautta Artunkujalle ja kotiin.

Artunkujalla juttelin kadun varrella asuvan naapurin kanssa. Mukava kohtaaminen. Puhuimme asiaa ja menimme suoraan syvyyksiin. Ei mitään hyvää päivää - kirvesvartta. 

Hyppään takaisin alkueräiseen aiheeseen: Demareiden puheenjohtaja Antti Rinnettä kohtaan käynnistyi kulissien takainen ajojahti jo siinä kohtaa kevään 2019 eduskuntavaaleja, kun alkoi näyttää siltä, että poliittiset voimasuhteet muuttuvat.

Ja miten kävi? Hyvin kävi! Meille puna-viher-sosialisteille nimittäin. Sanna Marin (pääminist. demokraattinen sosialisti) on osoittautunut täys´osumaksi. Kyllä porvaria potuttaa. Veikkaan, että uusliberalistinn scheiße murtuu vähitellen ja tulee käänne.

Vasemmisto voimaantuu. USA:ssakin nuoret ovat kääntyneet ammattiyhdistysliikkeen puoleen.

Katsoimme Matin kanssa vähän aikaa Sannikka-ohjelmaa viime perjantaina. Olimme molemmat kauhistuneita ja pelästyneitä Renaz Ebrahimin reaktiosta. Marja Sannikka toimi mielestäni tilanteessa hyvin. Aivan kuin koulutettu työyhteisösovittelija.

Sannikka näytti, että hieman säikähti. Hän ei kuitenkaan asettunut kummankaan puolella ja antoi Renaz Ebrahimille tilaa osoittaa suuttumustaan. Renaz Ebrahim ei kuunnellut yhtään, mitä Esko Valtaoja sanoi. Se on totta.

Katsoin tilanteen uudelleen Ylen Areenalta. Panin merkille, että Renaz Ebrahim itse asiassa reagoi sellaiseen hienoiseen, pinnanalaiseen Esko Valtaojan ylimielisyyteen. Se, että Valtaoja sanoi poliittisesti korrektin kyttäämisen olevan kohtuutonta, oli suoraa puhetta. Hyvä!

Sen sijaan Valtaoja oli ylimielinen aivan pienesti mikrohiukkasen verran. Sillä tavoin, että itse tuskin havaitsi sitä. Renaz Ebrahimilla kiehahti ja ohjelman loppupuolella hän tuntui itsekin säikähtäneeltä omaan reaktioonsa.

Anja Snellmanilla oli kirjassaan Kaikki minun isäni pari osuvaa termiä nykykeskusteluun. Termit esiintyivät kirjan alussa, kun minäkertoja kutsutaan naisten lukupiiriin kertomaan kirjastaan Äiti ja koira. Ensinnäkin minäkertojasta hämmentävää oli se, että hän oli jo melkein unohtanut koko kirjan eikä se enää puhutellut minäkertojaa itseäänkään.

Valmistautuessaan lukupiiriin minäkertoja mietti poliittista korrektivismia, keskusteluhegemoniaa ja käytti niskaan päällä olevista keskustelijoista kahta kiinnostavaa termiä: häpeyttäjät olivat toinen. Toisen termin kelaan printtikirjasta, jonka joskus vielä otan käteeni.

Tämmöistä tämä on. Äänikirjassa kiinnostavat kohdat pitäisi kuunnella kymmeneen kertaan uudelleen ja opetella ulkoa. Printtiin voi palata. Näin maanantaina Snellmanin uusimman romaanin Rautavaaran kirjaston varaushyllyssä, josta kävin noutamassa Ben Furmanin työyhteisön hyvästä hengestä ja siitä, kuinka se luodaan.

Teki mieli tarttua Kaikkiin minun isiini. Kirja loimotti varaushyllyssä tumman fuksian punaisena.

Lainasin Furmanin kirjaston automaatilla, laskin läppärillä palkat ja maksoinkin. Selvitin DNA:n nettiliittymäasiaa ja hoidin siskon A-lehtien omituisen Apul-lehden tilauksen päätökseen.

Tosin! Storytelissä taitaa olla Snellmanin Kaikki minun isäni e-kirjana. Taidanpa tsekata sieltä.

Ei kun. Minäkertojalla ei ollut enää jotain Jania, jolle soittaa ja nauraa erityisherkälle ajallemme, hyvemmistölle, syyllistäjille, häpeyttäjille ja jokapaikan ankeuttajille.

On niin taivahan tosi, että nyt kun uusvasemmistolainen ilmastonmuutoshegemoninen siniviheristö on pääsemässä niskan päälle, osa hegemonian omistajista on juuri hyvemmistöä ja häpeyttäjiä.

Renaz Ebrahim ei ollut ainoa, joka esti Sannikka-ohjelmassa viime perjantaina kohtaamisen, vaikka onkin erottamaton osa uutta hyvemmistöä, syyllistäjistöä ja häpeyttäjistöä. Esko Valtaojan pinnanalainen ylimielisyys oli ensimmäinen tekijä sopassa.

Studion ilmassa oli paljon turhautumista. Purkauksensa jälkeen Renaz Ebrahimilla oli hetken aikaa avoin avuton ilme. Hän oli itsekin hämmentynyt, kunnes sai taas energianpuuskan jatkaa raivoaan.

Esko Valtaoja vetosi siihen, että hän on jo tehnyt vaikka mitä kehitysmaiden tyttöjen hyväksi ja menikö häneltä parta Nenäpäivässä - en muista. Joka tapauksessa nykyajan taipumuksena on kehittää eräänlaisia pyhiä ja koskemattomia hahmoja, joita vain ei voi arvostella.

Oliko Kari Hotakaisen jossain romaanissa, että pääministeri Jyrki Katainen tuntuu sellaisesta, että tämä pitäisi ottaa syliin ja paijata. Kokoomusta ja Jyrki Kataista ei edelleenkään tohdi arvostella. Alexander Stubb kompastui huonoon laskupäähänsä.

Ylä-Savossa meillä on Einari Pyhä Ponssen synnyttäjä. En jaksa enää yhtään kertaa lukea, mistä Ponsse on saanut nimensä. Tarina on kyllä aivan oiva ja varmaan tottakin, mutta liika-annostus on siitä tullut.

Kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa arvostelematon hahmo on Juha Hurme. Pidin hänen Nyljetyissä ajatuksissaan paljosta, mutta taidekirjoitukset hyppelin hybridistä ylitse. Populaarimusiikissa koskematon on Ismo Alanko. Hänen pyhyydestään onnistuin lukemaan Soundin kolumnin.

Minulle Sielun Veljet on alusta alkaen ollut liian monimutkaista musiikkia. Jäin ikuisiksi ajoiksi räkäpunktasolle ja sitten hyppäsin ortodoksiseen kirkkomusiikkiin. Jos jotain dementoituneena haluan kuunnella, haluan kuunnella ortodoksisia palveluksia. Ja nimenomaan slaavilaista sävelistä kirkkolaulua. Bysanttinen on korvaani hieman ujellusta.

Joku kanttori tuumasi pragmaattisesti, että bysanttilainen kirkkolaulu on vanhoista ihmisistä koostuvalle kuorolle helpompaa.

Avasin uusimman 365:n. Se on Partioaitan mainoslehti ja sisältää upeita luontokuvia sekä upeita luontoa sivuavia juttuja. Haaveilen laadukkaasta, mutta lämpimästä ulkoilutakista, mutta Partioaitan valikoimassa ei vielä ole ollut juuri sellaista, millaisen haluan. Takissa pitää olla turkisjäljitelmäpörröreunainen huppu ja takin pitää olla punainen.

Kun selasin 365:ttä, Sannikan ohjelma oli juuri ollut ja kukas sivulla 18 julistikaan: "Olemme yhtä". Kansiotsikkona oli Esko Valtaojan sanoma: "Olemme kaikki hiiliatomeja."

En voisi olla enempää samaa mieltä siitä, että ihminen ei todellakan ole luomakunnan kruunu, vaan voi päätyä marjapensaan juurelle mullaksi. Valtaoja siteeraa Willam Blaken runoa. Blake on sanonut runossaan madolle, että sinä olet äitini ja sisareni.

Silti alkoi ärsyttää. Esko Valtaoja suurine - juu setämies puhuu totta kyllä - ajatuksineen, mutta että tässäkin lehdessä.

Renaz Ebrahim viittasi toisessa purkauspuheenvuorossaan Nenäpäivään. Esko Valtaoja oli sitä mieltä, että hän on globaalin osansa tehnyt, kun on esiintynyt Nenäpäivässä. Niin. Nenäpäivää olen sanonut irvokkaaksi blogissani jo vuonna 2012.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2012-11-09-09.22

Ensin pannaan pellen nenä päähän, sitten jammaillaan jonkun kalliin huippuartistin laulun tahdissa, kansa lähettää rahaa ja kaiken hauskanpidon väliin leikataan nälkään nääntyviä kolmannen maailman lapsia. Hirveätä.

Oikeastaan en ihmettele sitä, että Renaz Ebrahim paloitteli Esko Valtaojan Sannikassa ja pisteli iltapalakseen. Julkisuuden pyhät ilmiöt on riistettävä jalustaltaan ja riisuttava itseihailustaan.