Pia Valkonen

Uuninlämmitys- ja konttoripäivä

Outi Olani Mokasin, Anja Snellmanin Kaikki minun isäni ja Sirpa Kähkösen Vihreä sali

ti 9.11.2021

Koska en saa tallennettua tilaajavastuulakipaperinippuun kuuluvia patentti- ja rekisterihallituksen yritystietojärjestelmän perustietoja - ne pitää ensin tulostaa ja sitten skannata -, kirjoitan merkinnän. Vielä yksi lasku pitäisi värkätä, mutta kerään voimia siihen.

Laskin ja maksoin palkat. Suurin osa päivästä meni siihen, kun latasin sähköpostista laskuja tietokoneelle. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että paperiton toimisto on oikeasti paperiton. Sitä paitsi minulle, konkreettiselle ihmiselle, vasta papereiden käsin kosketeltava järjestys merkitsee järjestystä.

Nyt minulla on jonkinlainen systeemi sille, että konttori on parissa kahvipussikassissa ja kulkee Lapinlahden sekä Rautavaaran väliä. Systeemi vie aikaa, sillä pitää olla hemmetin tarkka. Arkistoin sähköpostiin tulevat laskut sähköpostiarkistoon ja joudun lähettämään itselleni gmailiin viestejä, että tästä alaspäin arkiston asiat on hoidettu. Ja tästä ylöspäin eivät.

Aivot repeävät tylsyyteen. Ajatukset eivät pysy koossa. Ihme kyllä sain tänään konttoritöiden ohella kuunneltua juristi Minna Romun koulutuksen työntekijöistä johtuvista ongelmatilanteista. Oli kyse työsuhteen purkutilanteista ja sen sellaisista.

Olen taas yhtä koulutusta viisaampi. Edellinen koulutus sairauslomista oli myös avartava. Tammikuussa on taas luvassa työsuhdejuridiikkaa, pitää tsekata, mikä KoulutusPron webinaari on silloin.

Rautalammin kunnanjohtaja Anu Sepponen ei saapunut työpaikalleen Ruokolahdelle, kun hänen piti ottaman virka vastaan. Eikös se tarkoita sitä, että työsuhde purkautuu itsekseen ilman sen kummempia karkeloita, jos työpaikalle ei saavu seitsemän päivän sisälläkään? Välissä ei ollut joulunpyhiä, mistä juristikouluttaja Minna Romulla oli ennakkotapaus oikeudesta. Joulunpyhiä ei tällaisissa tapauksessa lasketa kalenteripäiviin.

Näin ymmärsin tämänpäiväisestä koulutuksesta.

Kuuntelin työnohjaajaopiskelijakollegani Outi Olanin Mokasin -kirjan loppuun. Loppu oli erityisen hyvä. Siinä oli jopa ihmiskunnan tulevaisuuden muistelua. Muutos on tulossa, Outi Olani kirjoittaa, ihmiset sopeutuvat. Ei onneksi apokalypsiaa.

En muista, kuka huomasi, että keskiluokan on vallannut kaunokirjallisuudessakin hysteria. Koska länsimainen elämäntapa on tullut tiensä päähän ja edessä on väistämättä keskiluokan pudotus, syntyy kaunokirjallisuudessa toinen toisensa jälkeen inhempia lopun ajan kuvauksia.

Keskiluokan maailma on murenemassa. Eläköön sen loppu! Keskusta koettaa nyt tehdä vaalitemppua tuloveron alennuspuheilla. Keynesläistä talouspolitiikkaa ei ole se, että kun alkaa mennä hyvin, alennetaan veroja. Silloinhan veroja pitää juuri kerätä. Ihan tällaista yhteiskuntakritiikkiä Outi Olanin Mokasin -kirjassa ei ollut, mutta olipa kuitenkin jotain.

Harmi vain oli, että Outi Olani ei opintojemme aikana osoittanut mitään halua pohtia asioita ääneen. Hänellä on upea kokemus henkilökohtaisesti koetusta köyhyydestä, mutta piti itsensä visusti luokkatilanteissa pärjääjien muurin takana.

Tympi koko työnohjaajien porukka - omaa pienryhmäämme lukuun ottamatta.

Toisaalta. Miksei voida laskea, mitä hyvät julkiset palvelut maksavat ja luoda vaikka yleiseurooppalaista EU:n sisäistä rahaa, jota ei saisi viedä EU:n ulkopuolelle, ja maksaa palvelut sillä? Myös pieni siivu kansainvälisiä rahasiirtoja ja pääoman liikkeiden pikki riikkinen transaktioverottaminen toisi mahdollisuudet jopa globaalin köyhyyden poistamiseen.

Onko köyhyys edelleenkin jokin käsittämätön tabu? Voi hyvin -lehden juttukaan ei mennyt syvemmälle kirjaan. Ehkä Olanista jutun tehnyt toimittaja ei ollut edes lukenut kirjaa. Mainostekstit ja pätkät kirjasta olivat sellaisia: mokasin, tumpeloin ja vähän joo, ei mitään vakavaa, ajattelin, on taas yksi kirja kirjoitettu siitä, millainen psykodraama saadaan aikaan siitä, kun kynsi katkeaa.

Keskiluokkalaisen naisen napanöffftäjuttuja, kuittasin ja olin vähällä sivuuttaa koko kirjan. En oikein osaa sanoa, mikä sitten lopulta sai kuuntelemaan sen. Hyvä, että se jokin tuli. Kirja oli hyvin kirjoitettu - alun mokasin ja ihan pikki riikkisen tumpeloin -tympimysten jälkeen oli sopivasti keventäviä ja syventäviä jaksoja. Teoriaakin oli ja ajatuksia!

Hieno kirja ja tyhmä nimi. Mokasin. Tumpeloin, voi hyvää päivää! Argh.

Anja Snellmanin Kaikkia minun isiäni kuuntelin innolla. Sitten se loppui aivan kesken. Miksi kirjan nimi oli Kaikki minun isäni, kun minäkertojan isää lukuun ottamatta muita isiä ei kuvattu? Yhdessä kohtaa oli luettelo isistä, mutta sen pidemmälle minäkertoja ei mennyt.

Claes Andersson kuului isäluetteloon. Olisin näistä kuunnellut mieluusti enemmän.

Hesarin Suvi Ahola kirjoitti niin ylistävästi ja tenhoavasti Sirpa Kähkösen Vihreästä salista, että vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani aloin kuunnella Vihreää salia. Ihanata kuvausta. Kuopio todella alkaa elää kirjassa. Nyt tuli maininta Taivaanpankon kallioista.

Minä olin onnellinen nuorena rouvana Kuopiossa. Nuoren kuopiolaisen rouvana. Onnellinen, onnellinen, muistan, kuinka kävelin Pohjolankatua pitkin junalta Männistöön käsi rakkaani kädessä ja ajattelin, että tämä on elämäni onnellisin päivä - olin käymässä tulevaisuuteni luona.

Ja! Meni vuosi ja tyrin itse kaiken. Munasarjani pysyivät mykkinä. Kaksitoista menetettyä lasta. Kaksitoista turhaa ovulaatiota.

Onko Kuopiossa todella ollut 1920-luvulla kaupunkiin Itävallasta tullut parturimestari? Kuopiossa oli kyllä 1990-luvulla vielä emigrantin Zenzchakien perustama kampaamo, mutta itävaltalaisesta parturista en ole kuullut. Pennasen Kaija (1928 - 2004), ollos iäti muistettu, tiesi kaiken ja tunsi jokaisen. Hitsi, että ei tullut kyseltyä tarpeeksi.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi