Antti Heikkisen Mummosta vielä vähän Mitä Tolstoi todella sanoi -kokoelman innoittamana

ke 22.12.2021

Kuvataiteilija Silja Rantasen essee Tolstoi ja poikkeama on ehkä Mitä Tolstoi todella sanoi -kokoelman tähän asti lukemistani paras. Toki Mika Pylsyn avausteksti oli mitä mainioin. Pylsyn Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni? herätti kiinnostuksen kokoelmaan. Oli ihan pakko lukea aloitusartikkeli toiseen kertaan.

Hekottelin, että tosiaan! Kirjallisuusmaailma on jakautunut kahteen puolueeseen: ovat ahdistuneet ideaa täynnään olevat miltei ruumiittomat dostojevskilaiset ja aistillis-uskonnolliset tolstoilaiset. Olen ehdottomasti agraariunelmineni tolstoilainen.

Mika Pylsy lainaa venäläistä kirjailijaa Dmitri Merežkovskia. Merežkovskin kirjallisuustutkielman Tolstoi ja Dostojevski (1902) mukaan Tolstoi oli suuri pakana ja viheliäinen panteisti. Samaa dikotomiaa ajanee takaa ilmeisesti John Steinbeckin Vihan hedelmien suomentaja Alex Matson teoksellaan Kaksi mestaria (1950).

Saisipa Matsonin jostain käsiinsä. Huutonetistä löytyy. Finlandia-kirjasta yhdeksän euroa olisi Kaksi mestaria, jossa on nätti kansi. Vähemmän nättikantinen maksaisi seitsemän euroa.

Ajattelin, että pääsisin lähemmäs Dostojevskia lukemalla kirjaiija Raili Miettisen lähettämän Mestarin viimeisen toivomuksen. Sen on kirjoittanut Rax Rinnekangas ja siinä teatteriohjaaja Kalle Holmberg käskee oppipoikaansa tai opetuslastaan lukemaan Karamazovin veljekset kolmeen kertaan.

Jymähdin sivulle 69. Jotenkin Rax Rinnekankaan alistuva suhtautuminen Mestariin tympi heti alkuun. Lisäksi en tällä hetkellä jaksa dostojevskilaista kestoahdistusta - varsinkin jos semmoinen on alkoholiperäistä.

Kyllähän sitä kärsii varsin helvetin tuskia, jos juopottelee. Valamossakin Rinnekangas nautti ensin luostarin omaa viskiä ja sitten taas otettiin hieman viskiä. Kiitos riittää tätä lajia, ajattelin, palaan tähän joskus. Rinnekankaan lauseet ovat haudanvakavia. Alex Matson hymyilee wikipedian kuvassaan. Ehkä hän on hauska. Onhan hän kääntänyt Vihan hedelmät.

Matti Klingen Sota ja rauha - historiaa vai romaani oli Tolstoi-tekstikokoelmassa kovin informatiivinen ja meni välipalana. Onneksi ei ollut ensimmäisenä kirjassa. Olisi saattanut jäädä koko opus lukematta. Ei voi mitään, Klinge on puiseva ja akateeminen, alustuksessaan vilisi faktoja ja kirjaluetteloita.

Vesa Karosen teksti Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus tuntui epäselvältä ja sekavalta. Opin siitä kuitenkin termin anakronismi. Heidi Könkään romaanin Siivet kantapäissä, lienee biofiktio se, kuuntelu tyssähti ensimmäiseen anakronismiin.

Korhosen Kaisa oli Facebook-sivujensa mukaan löytänyt niitä useita. Minulle riitti yksi heti kirjan alussa. En päässyt siitä ylitse. En muista, mikä se oli, mutta se häiritsi niin, että hyppäsin saman tien Eppu Nuotion Niin kuin vierasta maata -kirjaan vai oliko silloin vuorossa jo Maggie ja minä, en muista.

Wikipedian mukaan anakronismi (kreikan ανά (ana) 'vastaan' ja χρόνος (khronos) 'aika') tarkoittaa jonkin asian sijoittamista väärään aikakauteen.

Vesa Karosen esitelmästä en saanut selvää, onko Tolstoin romaanissa Hadži Murat kuvattu lohkaisu kenraali, joka kuoli taistelussa heiluttaen raivokkaasti miekkaansa anakronismi vai sepitettä vai mitä. Tolstoi kaikkitietävänä kertojana Karosen mukaan tuumaa, että kenraalia muistelevat upseerit hyväksyivät moisen taistelufiktion.

Käännös on Eero Balkin ja vuodelta 2001. Pohjana on venäjän kielen sana fiktsija. Sen voi kääntää myös sanalla sepite. Sepite olisi näin vuonna 2021 luettuna parempi, sillä kirjallisuuskeskustelu on nykyään kyllästetty erilaisin fiktioin. On auto- ja biofiktiota sekä nonfiktiota.

Nyt vasta tätä kirjoittaessa tulin ajatelleeksi, voisiko jossain kohtaa kuluneen fiktion sijaan käyttää sanaa sepite.

Vesa Karonen on tunkenut samaan kappaleeseen liikaa ajatuksia. Ei aukene. Onko miekan käyttö sepitettä - eikö miekkaa enää käytetty, kun Hadži Murat, (ven. Хаджи-Мурат, avaariksi XIажи Мурад; 1790-luvun lopulla Dagestanin Hunzahissa – 5. toukokuuta 1852 Nuhan lähellä Azerbaidžanissa), Dagestanin vuoristokansojen johtaja taisteli venäläisiä vastaan 1850-luvun puolivälissä?

Vai mikä on sepitettä? Kenraalin raivokkuusko? Vai reipas taistelu? Häh?

...

Tuula-Liina Varista ja Tolstoi-esseekirjaa mukaellen - ei sen välilä, onko Antti Heikkisen Mummo sepitettä vai ei. Onko mummon tarina Heikkisen Riitamäen mummo vai Laitisenmäen mummo toiselta puolelta - Laitisenmäen mummosta puhui muudan Voimatuvan Torpedoryhmäni mumetsi, jonka kanssa päivitämme seudun kulttuurikuulumiset - ei silläkään ole oikeasti väliä, pääasia, että on mistä puhua rautavaaralaisten Torpedomummoryhmän ihanien jäsenten kanssa.

Voin vihdoin osallistua jonkin paikkakunnan kulttuurikeskusteluun ihan oikeasti.

Antti Heikkinen on rautavaaralaisille lihaa ja verta. Hänen vaimonsa on rautavaaralaisille lihaa ja verta. Jostain tuolta - pohjoisesta - on kuulema vaimo, mummeli viittasi olkapäällään Kajaaniin päin - ja soittaa hyvin haitaria.

Olin äimän käkenä. Eikö Antti Heikkinen olekaan julkisuuden hahmo, joka elää Image-lehden sivuilla ja silloin tällöin Pitäjäläisessä? Ja Savon Sanomissa verotietojen julkaisun yhteydessä? Luulinhan minä, että Juha Pentikäinen on teologian uskontotieteen oppikirja, abstrakti käsite, ei Suomen yrittäjien toimitusjohtajan isä.

Antti Heikkisen
Mummon dramaturgia

Silja Rantanen rinnastaa esseessään Tolstoi ja poikkeama kuvataiteen, säveltaiteen ja kirjallisuuden odottamattomalla tavalla. Vaikea muuten keskittyä kirjoittamiseen, kun Pyry nuolee kyynärpäätä juustovoileivän toivossa. Pitäisi aina muistaa tehdä voileivät myös Pyrtsikille.

No niin. Nyt on yöpaidan helmakin koirankuolassa.

Ajan taidekuvauksia Tolstoin teoksissa ei Silja Rantasen muistikuvien mukaan kovin monta ole. Sen sijaan aistillisia yksityiskohtia on taajaan. Niistähän Mika Pylsy kirjoittaa Kornei Tšukovskin rakentaneen kokonaisen kirjallisuusesseen.

Enkä nyt kerro, miten liityn Kornei Tšukovskiin.

Rantanen kirjoittaa, että Tolstoi käyttää romaaneissaan jaksojen kestoa ilmaisukeinona kuin säveltäjä: "Sisältö painottuu sen mukaan, kuinka kirjailija osastoi, pakkaa ja venyttää aineistoa teoksen sisällä." (Mitä Tolstoi todella sanoi? Toim. Anhava, Klapuri, Pylsy s. 103)

Romaanit ovat Rantasen mukaan aikataidetta. Sisäkertomukset eroavat pääkertomuksesta ja on olemassa jokin, joka erottaa sisäkertomuksen pääkertomuksesta. Kuvataiteessa silmiinpistävä kohta eroaa muusta sommittelusta tilallisesti.

Rantanen puhuu väriopin alakontrastista. Jatkan tästä hetkisen kuluttua. Tai jonain muuna kuuna päivänä. Luomet putoavat silmien päälle. Pakko ottaa kauneusunet. Tolstoi-esseekirja pitää hankkia itselle. On se niin hyvä, siihen pitää palata.