Marita Tiihosen kolumnista kiitos, välillä johtamisesta, sitten Eeva-Liisa Mannerista, Jukka Viikilän Hörönlörönlööstä, joka kuulema sisältää kirjallisuuskritiikkiä ja Jonathan Franzenin Crossroadsista

to 2.12.2021

En ole voinut kommentoida toimittaja Marita Tiihosen kolumnia On työ, ja toinen työ sen toisen vapaa-ajalla – omaishoitajuus on vastuullinen ja sitova arvovalinta (Savon Sanomat to 25.11.2021) , sillä minulle tuli kolumnista aivan sietämätön ikävä.

Olin yli kymmenen vuotta esikoiseni kädet ja jalat. Sitten lapseni halusi Mäntykankaan kouluun Kuopioon ja asumaan asuntolaan. Syynä en vielä silloin ollut minä, vaan paikkakunta, jonka nimeä en edes haluaisi mainita, sen koulu ja kiusaaminen.

Lapseni irtautuminen alkoi silloin. Kun luin Tiihosen kolumnista lauseen: "Hoidan ensin poikani toimet, sitten omani. Joka aamu, vuodesta toiseen, pesemme hampaita vieri vieressä." teki mieleni huutaa ääneen kivusta.

Kaipaan tyttäriäni aivan hirvittävästi. Missään nimessä en kuitenkaan toivo, että kumpikaan heistä joutuisi muuttamaan takaisin lapsuudenkotiin, muta jos niin käy: Tervetuloa. Asuivathan isoveljenikin välillä meillä kotona Vuorimaalla, kun olivat työpaikkojensa välissä, mokailleet maailmalla tai niin kuin insinööri-isoveljeni - työskenteli Kärkölän kunnaninsinöörinä.

(Tätä pitää ihan miettiä. Isoveljeni työskenteli Kärkölän kunnaninsinöörinä. Olen seurustellut myös Puumalan kunnan vt. rakennustarkastajan kanssa. Aviomieheni on hakenut joskus ammoin Lapinlahden kunnan rakennustarkastajaksi, sillä hänen hakemisellaan suljettiin pois muudan toinen hakija, joka oli ilmeisesti kaikkien mielestä täysin mahdoton tehtävään. Aviomieheni ei päässyt, ei oikeastaan olisi edes halunnut virkaan, sillä hän oli vain organisaation ase tunnettua kusipäätä, en mainitse tässä hänen nimeään, vastaan - silloin virkaan valittiin Ilmo Juutinen: Juutisen lähtö kesällä 2019 Iisalmen luterilaisen seurakunnan kiinteistöpäällikön tehtävästä poiki dominoefektin. Efektin lopputulos oli se, että meidän firma jäi ilman toista restaurointimestaria. Juutisen tilalle valitiin Iisalmen kaupungin silloinen rakennusmestari, jonka tilalle valittiin meidän Jaakko.

Ensimmäinen ajatus, kun Matti soitti, että nyt se Jaakko lähtee meiltä, oli, että voi vitun vitun vitun vitun vittu. Samalla tajusin, että ilman massiivista iskua päin naamaa firmamme ei olisi iki kuuna päivänä ryhtynyt uudistumaan. Me uudistuimme vasta, kun oli äärimmäinen pakko. Ilman Jaakon lähtöä en olisi voinut tehdä juuri niitä virheitä, joita olen nyt tehnyt. Opin koko ajan rekrytoinnista ja johtamisesta. Onnistumisiakin rekrytoinneissa on ollut! Johtamiseni on töytäilevää ja epäjohdonmukaista, kuten äitinä olemiseni ja kasvattamiseni. Mutta se olen minä. Minä olen töytäilevä ja epäjohdonmukainen. Tiedostan sen ja koetan pärjätä itseni kanssa. Jos sen kanssa ei pärjää, menee toiseen firmaan tai pysyy muuten loitolla minusta.)

Luen e-kirjana Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner -elämäkertaa ja siinä olen kohdassa, jossa runoilijan sydänystävä, ehkä ihastuskin, vähän niin kuin Edith Södergran ja Hagar Olsson, You know, Anna-Liisa, joka osti runoilijalta ensin Havisevan Kangasalta - ja sitten ryhtyi mökin entisen omistajan kanssa kirjeenvaihtoon, ottaa runoilijaan, liian kiihkeään, etäisyyttä. Anna-Liisa ikään kuin suojautuu Eeva-Liisa Mannerilta.

Naurattaa vieläkin - hyväntahtoisesti - , kun Raili Miettisen Saaren naisessa, minäkertoja, ajattelemalla Jumalaa, pääsee hieman irti Rebekasta, minusta siis. Niin hieman vain. Rebekka-minä olen niin väkevä ja alati läsnäoleva, että ei Jumalakaan aivan täysin auta.

...

Nyt palaan 1970-luvun loppuun ja koulu-Kärkölääni.

Pääsin veljeni, kunnaninsinöörin, kyydissä kouluun. Seitsemäksi. Oli pimeää ja oli jännittävää hiippailla Kärkölän yläasteen, matalan tiilirakennuksen ruokalaan valaistuksena ainoastaan koulun pihavalot. Leikkelin koulun kirjastoon tulevista lehdistä kuvia muun muassa kuvaamataidon taidehistorian kansioon.

Karvisen Seija, bestikseni, ja hänen isoveljensä Paavo tulivat Tennilästä paikallisjunalla koululle myös yliaikaisin. Heidän isänsä oli VR:llä töissä ja koska iskän kautta Seija ja Paavo saivat ilmaiset junakyydit, heidän ei tarvinnut vaihtaa koulua, vaikka perhe muutti Tennilän aseman tuntumaan pittoreskiin puutaloon.

Kävin Karvisilla pyörällä, sillä meiltä Nummenkulman periltä Hollola oli vain kivenheiton päässä ja Tennilään pystyi sotkemaan pyörällä. Jopa joululomalla, jolloin oli tulipalopakkanen. Kyyditsin siskon tyttöä tarakalla ja hänen takapuoleensa tatuoitui tarakan metallisäleikön kuva.

Oli niin kylmää, että metallista tuli polttavaa.

Näin ei ehkä enää Päijät-Hämeessä ole. Ja tätä saan luvan ajatella aina, kun Kaivokosken salin seinät hohkavat jäätävää poltetta ja tukka viuhuu ristivedosta, kun talon uunit kiskovat korvausilmaa ikkunoiden sivuitse ja alapuolelta.

Pohjois-Savossa, etenkin Rautavaaralla, talvi on edelleen talvi, eikä ympäristökatastrofi. Näin sanoi toimittajaopiskelijakaverini Antti Kolari, kun vertasi synnyin-Siilinjärveään Tampereeseen. On muuten kumma, miksen kirjoita Tampereesta.

Voisin kohta kirjoittaa. Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner -elämäkerta kuvaa Eeva-Liisa Mannerin Tampereen-kaupunkikotia Ojakatu 1:ssä. Asunto kuului sitä ennen Kirsi Kunnakselle ja tämän miehelle Jaakko Syrjälle.

Kun Eppu Normaalit alkoivat tehdä tuloaan, ensin Martti ja sitten Mikko, Syrjät muuttivat samaan taloon, mutta ylemmäs kellarikerroksesta. Eeva-Liisa Manner halusi ostaa kirjailijapariskunnan pikku asuntosen.

Kun syksyllä 1987 työntäydyin asumaan Rakkauteni Julman Valtikan yksiöön Rongankadulle - juuri massiivisen öhhhh nenänsä takia - Valtikkani kertoi minulle, että Eeva-Liisa Manner on asunut tai ehkä jopa asui 1980-luvun lopulla - niillä tienoin.

Valtikkani oli runomiehiä. Minä en lainkaan. Huomautus Eeva-Liisa Mannerista ja siitä, että tämä asuu lähellä, riitti minulle taidemuodosta nimeltä runous. En yhtään tiennyt, kuka oli Eeva-Liisa Manner eikä minua kiinnostanutkaan koko nainen tai hänen tuotantonsa sen enempää, kunnes jokunen vuosi sitten luin aivan sattumoisin Helena Sinervon Runoilijan talossa.

Tykkäsin Runoilijan talosta. Nyt pitää googlata itseäni. Miksi siitä niin pidinkään? Siinä taisi olla jotain talosta, joka hajoaa. Restauroijan muijan toivekirja. Hajoavat talot merkitsevät meidän perheelle leipää ja jonkin verran myös sirkushuveja.

No höpsistä. Runoilijan talossa olikin vuonna 2016 ollut mielestäni ensi alkuun ahdistava. Hajoava talo Espanjassa. Massiivisia kosteusvaurioita, ei kiitos, ajattelin ja olin vähällä heivata kirjan kierrätykseen - sinne samaan hyllyyn Lapinlahden kirjastoon, jonne vein vasta vähän aikaa sitten hyllystä etsimäni johtamiskirjan Parjaavasta kolautteesta korjaavan palautteeseen. Voi perse, minä senkin olen heittänyt pois.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2016-05-1027903180

Runoilijan talossa Helena Sinervo on tavoittanut jotain elämän absurditeetista esimerkiksi tällaisessa kohdassa:

"Kun Viipuria pommitettiin viimeisessä vaiheessa, runoilija poimi ensin pyhäkoulunopettajattarensa seinältä infernaalin, tenhoavan piirustuksen helvetistä, ja sitten opettajattaren pään kadulta hiuksia kahvana käyttäen kuin viiden litran maitotonkan." (Mukaelma Helena Sinervon romaanista Runoilijan talossa)

Näin haluaisin oppia kirjoittamaan.

Arvelen, että pitäisin ainakin Eeva-Liisa Mannerin eläinrunoista. Tai sitten pitää lukea Matti Itkosen väitöskirja: Zenit – ulkoisesta sisäiseen: Askeleet fenomenologiseen aikaan ja sen tajunnallistumismoduksiin Eeva-Liisa Mannerin lyriikassa.

Kiinnostukseni herätti termi fenomenologia ja siitä muistin, että pitää työyhteisösovittelun lopputyötä varten lukea Peter Berger ja Thomas Luckmannin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ja ehkä joiltain osin Zuygmunt Baumanin Postmodernin lumo.

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen on fenomenologisesti suuntautuneen tiedonsosiologian kansantajuistettu perusteos.

Kunhan nyt malttaisin hetken ja istuisin vähäksi aikaa persiilleni. Lukemaan.

 ...

Taas 1970-luvun lopulle ja Kärkölän yläasteen ruokalaan, hetkeen ennen kuin Seija-bestis Karvinen ja hänen tumma isoveljensä Paavo olivat tulleet koululle:

En muuten tainnut kysyä, saako koulun lehtiä leikellä. Leikkelin, sillä kukaan ei vaikuttanut olevan kiinnostunut niistä. Pöllin koulun ruokalan kaapeista muun muassa Aleksandr Solženitsynin, neuvostoliittolaisen toisinajattelijan, Vankileirien saariston, tunnustan, ja nyt harmittaa. Pöllimäni kirja on hävinnyt jonnekin.

Hyllyssäni on Solženitsyniä - näköjään Ensimmäinen piiri sekä Ivan Denišovitsin päivä - mutta olen ne hankkinut laillisesti kirjakierrätyshyllystä. Ensimmäisen piirin muistaakseni Kuopion kirjaston aulasta.

Oikeasti yläasteella minua kiinnostivat vain pojat, mutta jokin haiku oli siitä, että tulevaisuudessa kiinnostuksen kohteita pitää olla muutakin. En ole tähän menessä yhtäkään Solženitsyniä lukenut, sillä edelleen kiinnostukseni kohteet ovat jotakuinkin samat: miehet tai no oikeasti vain ja ainoastaan yksi: aviomieheni, mutta tätähän en halua paljastaa julkisesti missään nimessä.

Menee maine.

Huomaatteko? Kun alan lähestyä jotain surullista ja sietämättömän tuskaista, alan pulista jotain ihan muuta.

...

Minulla on ikävä tyttäriäni. Sitä kun kuopus hämärsi keittiön ja valmisti itselleen värikkään ja terveellisen iltapalan kasviksista ja marjoista. Asettui pöydän ääreen läppäreineen ja nautti yhtä aikaa Sorjosesta sekä ateriasta. Tytöstä kasvoi terävä ja analyyttinen Netflix-sarjojen katsoja.

Kaipaan lisäksi myöhäisiä aamupäivän hetkiä, kun valmistin esikoiselle lieden ääressä jotain etnofuusioruokaa kuhmuisella wokkipannulla - ja esikoinen etsi meille hyviä dokumentteja Ylen Areenalta. Piti kiinnostua monesta asiasta, joista ilman tytärtä minulla ei olisi harmainta haisua.

...

En ollut mikään uhrautuva ja hiljainen omaishoitaja. Omaishoidettavani joutui useasti soittamaan minulle aamupäivällä tuvasta keittiöön, että kusee kohta sänkyyn, jos ei pääse pissalle. Minä vastasin: "Odota ihan sekunti, kirjoitan vielä tämän lauseen, tämän kappleen lisään vielä, tämän loppuun ja niin loputtomiin."

Tiihonen kirjoittaa: "Toki joskus huonoina hetkinä tulee mietittyä, että olisihan se kiva kohta kuusikymppisenä nauttia viimein aikuisen ihmisen vapaudesta. Hiihtää illat pitkät, tavata alvariinsa ystäviä tai kiiruhtaa kulttuuririentoihin."

Kun Maria muutti pois kotoa, en alkanut käydä missään. Olin tottunut olemaan aina kotona ja sitä olen edelleen. Tykkään olla kotona. Olen todellinen koti-ihminen. Kotiäiti, kotirouva ja nautin siitä, että aamulla avaan Kaivokosken rullaverhot ja illalla panen ne kiinni. En ole tänä aamuna avannut keittiön säleverhoja, sillä en oikeastaan halua saada tietää, että pitää vielä huomennakin herätä Lapinlahdella.

....

Herään huomenna painajaisessani, Lapinlahdella, käynnistän nelivedon ja ajan Kaivokoskelle uunin lämmitykseen. Jos tie näyttää pahalta, jätän nelivedon risteykseen ja kävelen koirien sekä kissakorin kera - minnekäs minä kylmälaukun panen ja läppärin? - talolle, panen Valmetin lämmitysroikan päälle ja menen talon sisälle lämmittämään uuneja.

Matti saa tulla iltasella, parkkeerata pakunsa nelivedon taakse, ajaa nelivedon talolle ja avata sitten tien Valmetilla pakulle.

Pitää katsoa, onko jossain pulkkaa. Halla voisi vetää pulkkaa, Pyry vartioida, että sudet eivät syö meitä 750 metrin matkalla ja kissakoppa, kylmälaukku ja läppärireppu voisivat olla pulkassa.

...

Jukka Viikilän hörönlörönblöö voitti Finlandia-palkinnon. Joudun kuitenkin antamaan Taivaalliselle vastaanotolle kolmannen mahdollisuuden. Ylen Aamutelkkarissa kriitikko Oskari Onninen sanoi, että kirjassa tulee jossain kohtaa vastaan viiltävää kirjallisuuskritiikkiä.

En syksyllä, kun lainasin kirjan Rautavaaran kirjastosta, malttanut siihen asti.

Parnasson (6-7/2021) (ja Suomen Kuvalehden) kriitikko Herman Raivio roimi Jonathan Franzenia siitä, että kirjailija rakastaa romaanihenkilöitään ja kohtelee heitä liian suopeasti. Tämä saa minut ainakin yrittämään Franzenin uusinta, Crossroadsia.

Rakastin Franzenin Vapautta senkin jälkeen, kun luin jostain, että kirja on Barack Obaman lemppari. Purity jäi minulta kesken, mutta se ei johdu romaanijärkäleestä itsestään - jäihän samasta syystä, avio-ongelmistamme johtuen, kesken myös Jevgeni Vodolazkinin Arsenin neljä elämää.

Muistan, että olisin pitänyt molemmista, mutta päällimmäisenä oli hirvittävä ahdistus ja kuristus. Avioliittomme veteli viimeisiään. Anna oli muuttanut pois kotoa ja minä joka kerta, kun matkustin junalla työnohjausopintoihin Helsinkiin ja kuorsaamaan Marian lattialle Vuosaareen, olin vähällä hypätä liikkuvasta junasta Järvelässä.

Tosin nyt en oikein tiedä, kulkeeko yksikään Savon juna enää Järvelän lävitse. Tämä oli taideosuus blogimerkinnässäni. Todennäköisesti juna viisti Etelä-Kärkölän peltojen poikki ja matkustin Mäntsälän-rataa pitkin.

Olisin minä saattanut hypätä liikkuvasta junasta ihanilla Etelä-Kärkölän maamiesseuran pelloillakin. Niin kurkkuani myöten olin täynnä kylmääkin kylmempää aviomiestäni, joka tuntui siltä kuin joku olisi koko ajan puristanut munista.

Niin puristelikin. Ei vain yksi nainen, vaan ainakin kaksi. Mahdollisesti useampikin.

Höpsistä. Eihän minun pitänyt tähän merkinnässäni päätyä. Johtuu siitä, että istun Lapinlahdella. Ah, kuinka vihaan tätä paikkakuntaa! Eeva-Liisa Manner kirjoitti ystävättärelleen Kyllikki Sutiselle Orivedeltä: "Alkuasukkaat ovat suhtautuneet erinomaisen ikävästi minuun. Mitä yksinkertaisempia ja alhaisempia ihmiset ovat, sitä vaikeampi on pitää puoliaan heitä vastaan."

Jaan runoilijan tunnot. Lapinlahden vasemmistossa riitti yksi tällainen primitiivisen raaka alkuasukas. Hän pystyi manipuloimaan juuri aviomieheni heikkoa kohtaa. Manipuloijalla oli ja ilmeisesti on edelleen Sanco Panchansa. Pystyn unohtamaan kuvion jotakuinkin, kun sijaitsen Rautavaaralla. Lapinlahdella kaikki paska aktivoituu, mutta onneksi pääsen täältä huomenna.