Pia Valkonen

Saaren nainen, Aino Säisä, pötköttää

Työyhteisösovittelukoulutuksen toiseksi viimeinen kirjallisuustehtävä tehty! Teemu Mäen taide-essee esteettisestä formalismista ja Theodor Adornosta luettu, Anja Snellman Kellomäen haastattelussa kuunneltu ja lopussa oli vähällä olla pätkä Knausgårdin Hitler-esseestä, muttei ole

su 12.12.2021

Nyt ei enää puutu kuin melkein valmis lopputyö Helsingin psykoterapiainstituutin moodleen. Se pitäisi tehdä ensi torstaihin mennessä. Työyhteisösovittelukoulutuksen kirjallisuustehtävä tuli suht´ kivuttomasti valmiiksi äsken. Kaikkein vaikeinta tehtävässä oli sen ripustaminen moodleen.

En saa moodleen lähetettyä mitään liitteenä. Kaikki pitää kopioida alustan viestiosaan ja viestiosa ei siedä tekstimuotoiluja.

Voi, että vitutti pusaaminen ihan joutavan takia. Opin taas uuden asian. Libre Officen kirjoitusohjelmassakin on Poista muotoilut -täppä. Tehtävän pohjana oli Ben Fuhrmanin, Tapani Ahola ja Harri Hirvihuhta Työpaikan pelisäännöt ja kuinka ne tehdään. Sivunumerot ohjaavat oikealle sivulle kirjaa, otan tähän tehtävästäni siivuja:

"Perjantaisessa palautepalaverissa sain sanoitettua firmamme tärkeimmän tavoitteen (s. 102). Aviomieheni tulee päästää eläkkeelle ja taiteelliseksi johtajaksi. Hän on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä selkänsä ja sekamuotoisen masennus-ahdistushäiriön takia vuosia, ensin osa-aikaisesti ja kohta kaksi vuotta kokoaikaisesti ja viime keväästä lähtien jopa vanhuuseläkkeellä.

Välitavoitteena on se, että ensi heinäkuun pidämme lomaa. Firma olkoon heinäkuun kiinni. Meillä ei ole ollut oikeaa lomaa koko yhteisen yrittäjätaipaleemme aikana. Koronakesänä kävimme kyllä 2020 vajaan viikon verran Norjassa, mutta reissu ei jännitteineen tuntunut minusta lainkaan lomalta. 

´Työyhteisön jäsenet ovat aina tunnesuhteessa toisiinsa.´(s. 103). Tämä on taivahan tosi ja olenkin päättänyt, että koska minä en voi saada toimitusjohtaja-yrittäjän paikalta potkuja, sillä olemme papin ja pikkuruisen todistajajoukon läsnäollessa luvanneet tahtoa rakastaa toisiamme ja pyörittää yritystä kuolemaan asti, minulla on oikeus valita firmaan ihmisiä, joiden kanssa minä tulen toimeen.

Minun firmani, minä päätän.

Lapinlahdella sunnuntaina 12. joulukuuta 2021
Pia Valkonen, toimitusjohtaja vastoin tahtoaan

Aikuisten oikeasti. Rakennusalan yrittäjyys ei ole kutsumukseni. Toimitusjohtajaksi ryhdyin, sillä en todellakaan yliopistokoulutuksellani, johon kuuluu journalistiikkaa, venäjän kieltä, slaavilaista filologiaa, kansainvälistä politiikkaa ja yleistä teologiaa, suostunut aviomieheni sihteeriksi. (Nou way ja sori firman rakennusmestaritar vuoteen 2004 asti sekä Lapinlahden vasemmiston puheenjohtaja-mieheni sihteeri imuvuosi 2017).

On tässä ollut kyllä hupiakin. Olen antanut itselleni oikeuden kouluttautua. Nyt on aika panna koulutukset käytäntöön, sanoi mieheni eikä käsitellyt reklamaatioita työmaalla, vaan soi minulle ylevän tehtävän viime perjantain palaverissa pilata työntekijöidemme joululoma.

Mutta. Työyhteisösovitteluharjoitustehtävää kirjoittaessa tuli tällainen ajatus: "Eipä siinä. Minähän tätä työyhteisösovittelua firman rahoilla opiskelen."

"Työyhteisön pelisääntökirja osui juuri sopivaan saumaan rakennusliikkeessämme. Olemme melkoisen myrskyn (s. 101) keskellä, sillä firmassa ei ole muuta alkuperäistä jäljellä kuin aviomieheni, minä ja 246-loppuiset puhelinnumerot."

Sitä paitsi: "Huonoja uutisia ei varsinaisesti voi edes kertoa hyvin. Tärkeintä on uskaltaa ottaa keskustelukumppanin reaktio vastaan ja kestää se.” (s. 138)

Matti valmisti silakkalaatikkoa. Ärinää. Kuuluu myös: "Sssaatana!" Pitää vissiin raivata tila lounaalle.

....

Luin Raili Miettisen Saaren naisen ties kuinka monennen kerran eilen. Löysin sitten kässärivaiheessa lukemani version perusteella kirjoittamani esseepykelmän Saaren nainen -läppärilokerostani. Auts, Matti joutuikin keittämään päiväkahvinsa itse, kun ryntäsin silakkalådjun jälkeen taas koneelle, noh, pientä ärtymystä ilmassa, mutta en päästä miestä käsistäni ennen kuin hän on tehnyt Lyytikkälän korjausraportin valmiiksi minun laskuttaa.

Tosiaan kässärivaiheessa Saaren naisella oli vielä nimi. Ja Valamo-jaksoon oli tullut jotain lisää. Alkuperäisversiossa hyppelin Valamo-jaksoa sivukaupalla ylitse, koska arvelin, että uskontopohdinnoissa ei ole minulle paljoakaan uutta.

Sen sijaan en löytänyt kirjaversiosta paria kohtaa, joita kässäriversiossa pidin osuvina potkaisuina tai puraisuina. Harmi, sillä ne olisivat olleet kaipaamiani sirppejä ja viitakkeita heinäsuovassa.

Kielikuvan lainaan Claes Anderssonin kirjasta Kaikki sydämeni lyönnit. Siinä Andersson kertoo lapsuuden perheensä kesäpaikan naapurustolasten initaatioriiteistä. Päästäkseen piiriin tulokkaan piti tehdä kaikkea aika vaarallistakin, kuten hypätä ladossa heinäsuopaan, johon oli upotettu sirppejä ja viitakkeita.

Saaren naisen kässäriversion hieman akateemisen oloiset, puisevahkot hyvän tekemisen ja katumuksen pohdinnat katkesivat kiinnostavan epäsovinnaiseen viiltoon ja voilá löysin lopulta kohdan myös kirjasta. Onkohan se eri kohdassa ehkä vai miten kässärissä viilto oli terävämmän tuntuinen?

Minäkertoja tekee polvirukouksia räsymatolla eikä hävetä yhtään. Samalla minäkertoja kysyy, jos kunnolla katuu, makaa koko yön lattialla, tuleeko jotenkin parempi vaikutus. Ikään kuin kirjassa terävyyttä olisi pehmennetty?

....

Valamo-jaksoon kaipasin kässärin luettuani lisää aistillisuutta. Ja sitähän tuli. Maaseutulapsen purukumin maku tulee ovelalla tavalla minunkin suuhuni Valamon kuusikujalla. Tosin olen pureskelevinani asfaltilta löytyvää suussa rusahtelevaa jalkojen ja autonrenkaiden alla liiskaantunutta purkkapalaa.

Jos kuusikujakohta oli kässärissä, olen sen siitä yli hypännyt.

Aistielämyksinä ovat kirjaan tulleet muumien lailla kirkon etuosassa hymmertävät munkit ja huivin kiristys kuin myötätunnosta oman päävaatteensa piiloon kätkeytyvää naista kohtaan. Aistielämyksiä Valamo-kohtaan oli kyllä tullut mukavasti lisää, mutta jokin osa terästä hävinnyt.

Anni Kytömäen Margarita näkyy Saaren naisessa sekä minäkertojan kirjeessä Rebekalle että sinne tänne pitkin kirjaversiota ripoteltuina simpukoiden lauluina. Jos oikein ymmärsin kässäriversiossa simpukat lauloivat vain lopussa ja lopullisessa versiossa ainakin kahdessa kohtaa.

Laulavat simpukat ovat kirjaversion bocacciolainen metsästyshaukka tai tšehovilainen metsästyskivääri. Toimii! Simpukat ovat lisäksi viehättävä viittaus ja ikään kuin kumarrus luontokuvauksen mestarille ja Finlandia-voittajalle - sekä sitoo kirjan tapahtumia aikaan.

Kirjoitan näin tarkkaan oppiakseni itse kirjoittamaan ja hahmottamaan suuria kokonaisuuksia. Olen siinä vaiheessa omaa kässäriäni, että aviomieheni kulki romaanissani ensin nimellä Pekka ja sitten Niilo ja nyt Pekka on vuoroin Pekka ja vuoroin Niilo niissä kohtaa, jossa en ole muistanut muuttaa nimeä takaisin.

Lisäksi minäkertojani kuljettaa koiraa talutushihnassa ja koiran nimi vaihtelee eri sivuilla. Taija Tuomisen kirjassa Minusta tulee kirjailija on kuvaus siitä, miten Tuominen itse valitsi kirjassaan esiintyvälle koiralle nimen. Episodi on mainio anekdootti Suomen kirjallisuuden henkilöhistoriaa, mutten tallenna sitä tähän, sillä opaskirja on jäänyt keittiön kirjakasan toisiksi alimmaiseksi ja äsken, kun koetin opasta kasasta kammeta esiin, oli vähällä kaatua koko rakennelma.

Haluaisin omassa romaanissani kovasti, että koirani olisi sinä Pyry, mutta Pyry kiskoo oikeassa elämässä niin, että joka kerta, kun luen kohtaa tekstissä, tuntuu, että käsivarteni repeytyy olkapäästä irti ja kiertäjäkalvosinoireyhtymä aktivoituu.

Pitää varmaan vaihtaa koiran nimi vielä kerran. Olkoon, otan pakomatkalleni Lapinlahdelta mukaan kesällä 2013 kuolleen Miro-pystykorvan. Hm. Kun Pyry oli ollut meillä pari kuukautta, kävimme kahdestaan Seinäjoella. Minä jotain värkkäilin kirjallisuuden estetiikan harjoitustehtävään. Pyry ei kiskonut silloin yhtään.

Sidoin koiran Seinäjoen upean uuden kirjaston vastapäätä kasvavaan kuuseen. Hitsi, en saa millään päähääni, oliko mukana myös aviomieheni. Pitää varmaan googlata itseäni. Joka tapauksessa reissu Seinäjoelle keväällä 2017 viemään aviomiestäni erääseen restaurointiseminaariin oli ylen mukava.

Nyt tiedän, kuka roikkui silloin mieheni munassa, mutten mene siihen tässä merkinnässä. Voi olla, että kirjastossa ja vihkikirkossa käyntireissulla mukana oli myös Matti ja seikkailin Pyryseni kanssa kaupungin keskustassa sillä aikaa, kun Matti oli seminaarissa. Ehkä oli. Läksimme aikaisin Lapinlahdelta, oli kaunis ilma, toukokuu - ja olimme aamusta jo Seinäjoella.

Muistoa eivät roikkujanaiset himmennä!

....

Saaren naisen kirjaversioon on tullut mukaan kuplivaa ja kutittelevaa huumoria ja lämmintä itseironiaa. Koko eilisen illan hekottelin Ylä-Savon Anni Säisälle, se on kyllä ihana tässä, ja sille, miksei voisi vain pötkötellä, miksi meditoida keekoilevan d-kirjaimen kera. Onko pötkötys liian savolaista - liikaa rumia ö-äänteitä.

Pötkötys on kässäriversiossakin, mutta d-kaunokainen on pujahtanut kirjaan. Oivallista! D-kaunokainen! Minä roimin aina korpijärveläislähtöistä miestäni sillä, että tämä halutessaan olla sympaattinen alkaakin puhua hyperkorrektisti, dedettelee.

Jostain syystä ärsyynnyn dedettelystä suunnattomasti. Ikään kuin mies haluaisi olla kansanomainen. Hyperkorrektius-termin opin Kalle Haatasen ohjelmasta Stadin syntinen S. Ostin tutkimuksen kirjanakin, mutten ehtinyt kirjaa edes avata, sillä siinä samassa huomasin ilmoittautuneeni työyhteisösovittelukoulutukseen ja kohta olikin työyhteisösovittelukoulutuskirjallisuustehtäviä rästissä niin, että kurkkua kuristi.

Syksyllä rätkin kirjallisuustehtäviä läppärillä läjään, osaa en kehtaa jälkikäteen avata. Koin esimerkiksi Esa Poikelan perusteoksen Sovittelu niiiiiiin tylsäksi, että sivuutin plaraamalla luvun rakennusriitojen sovittelusta.

Lopputyöni alun kirjoittamisen jälkeen tajusin, että onhan sekin luku minun ihan pakko lukea vaikka vain lävitse, sillä rakennusriitojen sovittelua minun, jos mitä, tulee harjoitella. Matti sanoi viisaasti - monasti en häntä suostu kehumaan, mutta nyt on pakko; minun on päästävä kiukkuni ohitse ennen kuin teen yhtään siirtoa. Ei yhtään tekstaria tai whatsappia enää nälkäisenä tai rabia-raivo päällä.

Mutta kun. Tekniset ihmiset kirjoittavat niiiiiiin heleveeeeeetin tylllllsästi. Toinen rakennusriita-artikkelin kirjoittajista on tai on ainakin ollut A-Insinöörien toimitusjohtaja ja toisella on mittavat meriitit Suomen suurimmissa infrastruktuuri- ja kiinteistökehityshankkeissa, yhteistoimintaurakoissa sekä kansainvälisiä liityntöjä omaavissa PPP- ja laitosprojekteissa.

Jeppu jep. Repikää siitä. (En ole enää yhtään varma, luenko artikkelin lävitse. Annanko sille armollisesti mahdollisuuden vaikuttaa työyhteisösovitteluopintojeni lopputyöhön?)

Hm. Tulee mieleen. Löysin jokunen aika sitten insinööri-isoveljeni minulle Libyasta ja Saudi-Arabiasta minulle 1980-luvulla käsin kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat suorastaan kaunosieluisia.

...

Matin kanssa tappelemme verissä päin, sillä minä sanon tahallani ämpäri, se on svetisismi, suomen kielen mukaisempi on sanko, johdos sanasta sanka, mutta Matille ei kelpaa sanko yhden k-kirjaimen kera, vaan hän huutaa, että se on sankko, saatana. Minä huudan takaisin, että saavi vittu, Matti huutaa, että ei saavi, perkele, vaan korrrrvo, sillä siinä on korvat, korkeintaan jumalauta suahvi.

Näin päädymme yleensä aivan päättömän raivon valtaan, ensin olemme vähällä repiä toisiltamme silmät päästä, mutta sitten päädymmekin repimään paidat yltä niin, että napit vain lentelevät.

...

Dedettely on mukaelma hyperkorrektiudesta. Matti hyperkorrektin dedettelyn käyttäjänä on sympaattisuuden osoituksessaan tietoinen tästä: "Hyperkorrekti muoto on ainakin alun perin virheellinen sananmuoto, joka on syntynyt liiallisesta virheiden pelosta ja yleiskielen (standardikielen) tiettämättömyydestä.Suomen kielessä hyperkorrekteja muotoja esiintyy varsinkin yrityksistä välttää oman murteen muotoja mutta myös lainasanojen ääntämisessä ja kirjoittamisessa, joissa usein luullaan olevan enemmän suomelle vieraita konsonantteja kuin niissä oikeasti on." (wikipedia)

(Tunnetuin hyperkorrekti ilmaus on pieno. Se tulee pelosta, että ia syntyy murreilmaisuna vrt. hieno - hiano.)

....

Tulevaisuuden kirjallisuustutkijat saavat muuten miettiä päänsä puhki, kuka Saaren naisessa on Joen mies.

...

Nyt alkaa kirjoitukseni hajota. Kissa kävelee näppäimistön päällä. Haluaa nappuloita.

.....

Vielä muutama sana. Miksi ihmeessä Saaren naisen minäkertoja ajattelee tällä tavalla: "... Sitähän voisin yrittää katua nyt, kun huomaa, että koko maallisten ilojen puutarha on pelkkää höttöä." (s. 114) Tästä kiukustun. Ei helekutti, Valamon rippi-isäkin sanoo, että kyllä elämästä saa nauttiakin. Kohta toistuu mielestäni kaksi kertaa.

Miksi nautinto on niin vaikea näille körttilähtöisille untokoistis-ihmisille? Miksi? Miksi? Miksi? Miksi pitää elää aina kuin maalauksessa Kuhilaspelto? Sataa. On ikuinen marraskuu ja oraat mätänevät seipäälle, siemenperunoihin iskee rutto ja nälkä on ovella justiinsa.

....

Tästä mie piän: "Otson vaimonkin olisin mielelläni tuhonnut..." Tästä olisin halunnut lukea lisää. Mitä minäkertoja oikeasti ajatteli? Useasti nimittäin tuli mieleen, että eihän nainen todella katunut. Kunhan vouhkasi ja märisi. Epäaidon vaikutelman antaminen lienee ollut kirjoittajan tarkoituskin, mutta olisi ollut mukava, jos kirjailija olisi sallinut romaaninsa päähenkilön olla joissain kohtaa ihan auki.

Otson vaimon tuhoamisen ajatukset tuntuivat aidolta. Rehelliseltä vaikutti myös lause siitä, että minäkertoja ei haluaisikaan naisia ortodoksikirkkoon liehumaan.

...

Kissa tuli uudestaan näpyttimien päälle. Löysin kirjan Rebekan kirjeistä pari lausetta, jossa on sanoja, joita en käytä. En usko, että seuraavassa kappaleessa on kaikki minun näpyttimistäni: "Me ollaan Pekan kanssa sellaisia, että rajoitetaan toisen henkistä liikkumatilaa kontrolloidaan, lytätään toisen mielipiteitä, arvostellaan, ei olla samalla puolella. Estetään muutostarpeet – ei esimerkiksi kannusteta kumppania hänen omissa pyrkimyksissään...."

Muutostarpeiden estäminen on tuonne kyllä ympätty. Nou, nou, henkinen liikkumatila on myös vierasta kieltä. Se on psykokulttuurikieltä, jota uskokaa tai älkää, vierastan! Minä-Rebekkanakaan ei kirjoittaisi noin. Sanoudun irti kökköisestä muutostarpeiden estämisestä ja henkisen liikkumatilan rajoittamisesta.

Kaikkea olemme Matti-Pekan kanssa harjoittaneet ja vielä rankemmin, mutta ei noin sanoin.

...

Mitäs vielä. Teemu Mäki kirjoittaa Taiteen tehtävä -esseekokoelmassaan Theodor Adornoa lainaten siitä, miten esteettisen formalismin avulla voidaan vastustaa kapitalismia. Että atonaalinen musiikki on kapitalismin vastaista. Voihan se ollakin, mutta jos kapitalismin vastustamisen nimissä pitäisi kolme tuntia istua kuuntelemassa jotain sellaista, joka korvaani kuulostaa kriikkrääkiltä, ei tule kauppoja!

John Cagen 4′33 on kyllä kiintoisa ja jos sitä pitäisi kuunnella, voisin kuunnella.

...

Knausgårdin Hitler-esseestä piti vielä kirjoittamani. Ehkä ehdin vähän. Ei kun en. Matti tuli Iisalmesta ja pitää tsekata, onko mies syöpynyt. Anja Snellmanista oli oiva Flinkkilä & Kellomäki -televisio-ohjelma, mutta niin toivoisin, että jossain ohjelmassa päästäisiin Snellmanin luettelemiin henkisiin isiin. Heitä Kaikki minun isäni -kirjassa oli pitkä rivi.

Oli appiukkoa, Pentti Saarikoskea ja Vasemmistoliiton rakastetuinta puheenjohtajaa Claes Anderssonia. Yllätyin jotenkin, kun Andersson oli mukana isälistassa.

Lisäksi Anja Snellman sanoi, että kun on oikein paha olo, hän kääntyy runojen puoleen. Esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin runoista hän ammentaa lohtua, sillä niissä universumi humisee!

(Kirjoitin aamulla, kun ohjelma tuli uusintana Ylen Ykköskanavalta, kielikuvan ylös vanhaan kirjekuoreen ja samalla kauhukseni huomasin, että olin unohtanut avata Carlsonin laskun, jossa oli Riistavedelle menneitä nupinauloja, osa niistä on nyt mikroaaltouunin päällä, laskun eräpäivä oli 29.11., maksan sen tiistaina tai ehkä heti kohta, kuten tilaamani liikelahjat Saaren naiset.)

Tuli hiki, että en löydä muistiinpanoani Eeva-Liisa Mannerin humisevasta universumista. Muistin, että universumi huojuu! Enkä saa huojuvaa universumia nyt päästäni.

...

Matti ei ole syöpynyt, vaikka akku räjähti päälle.

...

Ajattelin tyhjentää tähän pääni, kaiken sen, mitä ajattelen tällä hetkellä, jotta pääsen ensi viikolla heti täydentämään työyhteisösovittelukoulutuksen lopputyötäni. Käytettävissä minulla on enää yhdeksän sivua enkä ole vielä käsitteitäkään määrittänyt.

Määrityksiin tulee ehdottomasti karaokekapitalismi ja uusliberalistinen eufemismia - lähinnä se, miten ratkaisukeskeisen puhetavan tulee erota uusliberalistisesta bull shitista. Pitää tästä värkätä iso muistilappu.

...

En löydä Knausgårdin Hitler-esseestä kirjoittamiani muistiinpanoja. Siispä vänkään vielä Anja Snellmania vastaan. Tämä sanoi Kellomäen haastattelussa, että ihmisen tulee saada pitää varjoisat paikkansa. Olen eri mieltä. Minusta ihmisen pitäisi edes tutkia varjokohtiaan.

Niitä tulee tuulettaa.

Miksi pitäisi olla salaisuuksia? Olen työskennellyt toimittajana sen verran monta vuotta ja vuosikymmenien ajan, että huomasin kaikkien olevan pohjimmiltaan samaa perua. Kaikki käyvät paskalla, herrat ja narrit, ylhäiset ja tavikset.

Miltei kaikki myös pettävät puolisoitaan. Miksei siitä voi oikein puhua?

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi