Saaren nainen lähilukumenetelmällä osa 1

Ensin minäminäminää, seuraavassa osassa sitten muutakin

pe 10.12.2021

Tänään on maailmanhistorian viimeisen Töllötin-juttuni vuoro. Juttukeikalla tuli idea jatkojutusta, mutta sitä en kirjoita Töllöön, vaan johonkin sellaiseen lehteen, jossa ei tarvitse kitistää alkuräjähdystä kahdeksaan riviin.

Näin meillä toimittajatutkintolaisilla oli tapana sanoa, kun joku suunnitteli uraa STT:n uutistoimituksessa. Niin. Jos halusi kunnon uutistoimittajaksi, piti oppia tiivistämään niin, että maailman synty mahtuu STT:n uutissähkeeseen.

Uutissähke oli kahdeksan riviä pitkä. Minä en oppinut kirjoittamaan uutissähkeitä ja sen vuoksi putosin 1990-luvun alun lamassa työelämän ulkopuolelle. Kokonaan. Normaali työelämä ei ole edes hipaissut minua.

Tai voihan olla, että sanonta maailmankaikkeuden synnyn kutistamisesta napakaksi uutiseksi iskostui minuun Rakkauteni Julmalta Valtikalta, joka oli aloittanut kauan kauan kauan ennen minua Tampereen yliopistossa kirjallisuuden opiskeluilla ja jatkanut sitten tiedotusopin puolella.

Onkohan gradu jo valmis?

Rakkauteni Julma Valtikka takoi minunkin alitajuntaani sen, että jos rakastaa kirjallisuutta ja kirjoja, ei ikinä opiskele yliopistossa kirjallisuustiedettä. Kirjallisuustieteen tentteihin piti 1980-luvun lopussa lukea tuhansia sivuja kaunoa.

Ei minusta sellaiseen olisi ollutkaan. Minulle sopivat paremmin parisataasivuiset Erica Jongit ja Anaïs Ninit. Onneksi en edes koettanut lukea Leo Tolstoin Anna Kareninaa silloin. Minulla ei olisi ollut mitään kosketuspintaa edes Vronskiin rakastuvaan hienostofrouvaan.

Jos totta puhutaan, en ole yhtäkään Anaïs Ninia lukenut. Niitä oli Rakkauteni Julman Valtikan kirjahyllyssä ja olen tutustunut lähinnä niiden selkämyksiin. Elin Valtikkani kanssa itserakentelemaani psykodraamaa ja leikin jotain käsittämätöntä draama-queenia. Uh, hävettää, mutta tulipahan semmoinenkin elämänreissu heitettyä.

Erica Jongin Lennä, uneksi oli opaskirjani. Sen olin lukenut jo nuorena tyttönä ja noudatin romaanin elämänohjeita. Myös Anja Kaurasen Sonja O:n merkitys oli suuri. Sonja O:n luin yläasteella ja tein siitä esitelmän takakansitekstin perusteella. Mitään oma ajatteluani en tohtinut Sonja O-esitelmääni panna.

Rakastin Sonja O:ta ja Erica Jongia, mutta en uskaltanut ilmaista asiaa niin. Sopertelin jotain sekavaa, itsestäänselvää ja takakansimaista esitelmässäni ja olin helpottunut, että kauhistus, ääneen puhuminen luokan edessä, oli ohitse.

...

Tikkisen Hannele kehotti meitä kirjailija Raili Miettisen kanssa istumaan nokakkain. Nyt teimme niin. Emme vielä ihan kaikkea välillämme olevaa jännitettä purkaneet, mutta ajan kanssa. Tämä on hyvä alku.

Tunnen, että tarvitsisimme aikaa kokonaisen viikon. Niin kuin Saaren naisen minäkertoja ystävättärensä Ilonan kanssa. Se oli kaunis kuvaus.

Kaunis syvän ja pitkän ystävyyen kuvaus. Toinen hiipuu pois. Eikä ole enää jäljellä ketään, jonka kanssa muistella; muut ystävyydet ovat joko kuihtuneet tai ystävät kuolleet.

...

Nauratti, kun kirjailija kirjoitti Saaren naisen minäkertojan heittämään hemmettiin kirjastostaan kaikenmaailman rimmonkennanit, joita minäkertoja oli itselleen haaveillut ja havitellut. Minä olen vasta kirjoittamiseni rimmonkennan-vaiheessa, mutta perästä tullaan!

Sain eilen muovipussillisen Saaren naisia haltuuni mukavissa puitteissa. Vaikka vasemmasta poskiontelostani pursusi sekä verta että märkää, istuimme kirjailijan kanssa Kuopiossa nenäkkäin tai no, minä istuuduin neljän hengen pöydässä siten, etten pärskäytä aivastaessani poskiontelon sisuskaluja ja riekaleita toisen lautaselle.

Aivastutti ja yhtä aikaa pelkäsin aivastavani. Onneksi kukaan ei kertonut, että Kysin röntgen ja sen jälkeinen poliklinikkavastaanotto sisältävät option punkteeraukseen. En ehkä olisi mennytkään vastaanotolle.

Punkteeraus oli hirveää, se oli kamalaa ja nyt kun lekuri ehdotti, että poskiontelotiehyen leikkaus voidaan tehdä vaikka paikallispuudutuksella, kuulosti se samalta kuin olisi sanonut, että käytämme puudutuksena jääpaloja.

Anestesia kiitos. Tai ainakin jokin esilääkitys morfiinijohdannaisella.

...

En räkinyt kirjailijan naamalle eilen. Älkää luulkokaan, että olisin niin tehnyt. Ojensin hänelle vastaan joulupussin, jossa olivat sovintosukat.

En pääse irti poskiontelostani. Vieläkin on vasen puoli naamasta turta. Asiaan, komennan itseäni.

...

Katkoin syksyllä välit kirjailijaan. Tunsin itseni väärinymmärrretyksi ja lopullisesti aivoissani naksahti ja tunsin aivan hillitöntä raivoa tämän takia: "Mukana on myös, lähinnä muisti- ja unikuvissa, nuoruuden ihastus Otso, jonka kuitenkin syrjäyttää Järven Poika."

https://railimiettinen.blogspot.com/2021/11/tervetuloa-julkkareihin.html

Eilen puhuimme Kuopion jäljelle jääneessä nepalilaisessa, jonka toivon olevani jotain muuta kuin ihmiskaupparavintola, raivostani. Raivo on minulla niin pinnassa. Kirjailija osasi kuvata hyvin viittomalla minun pikkaraista kerrostani, jonka alta tunne purskahtaa nopeasti ja hillitsemättömästi.

Milanon naisten paratiisista olen oppinut italian kielen sanan: rabia. En ole vihainen, vaan tunne on rabia. Se on viha yhdistettynä leimahdukseen. Rabian alla on pohjaton suru. Suruani minä sillä peitän. Jos menen syvimmän suruni luokse, tuhoudun. Menetän voimani.

Saan energiani rabiasta. Voihan se olla niin, että joskus on mahdollisuus olla surullinenkin, mutta sen aika ei ole vielä. Vielä en saa olla surullinen, voimaton. Jospa eläkkeellä sitten.

Kaija-täti, Pennasen Kaija, puhui aina Vanhasta Aatamista. Vanha Aatami nostaa sisuksissa päätään. Vanhan Aatamin pää pitää nuijia matalaksi. Apua, päästä puheen ollen Kysin korva-, nenä- ja kurkkulääkärillä päätäni piteli paikoillaan korpijärveläislähtöinen hoitajatar, joka johdatteli taitavasti ajatuksiani muun muassa Suomen toiseksi suurimpaan navettaan, sijaitsee Korpijärvellä, sen sijaan, että olisin ajatellut neulaa, jota lääkäri koetti pusertaa poskiluustani lävitse.

Helpotti, että saatoin pohtia, miten hoitajatar, jonka oma sukunimi oli jotain sellaista, josta en saanut selvää, puristihan hän päätäni kasaan kuin olisin ollut ruuvipuristimessa, mutta kuulema äitinsä Korhonen omaa sukujaan, oli sukua Valkosille.

Sitten lääkäri tiukensi otettani niin, että olin vähällä kuolla kipuun, lääkäri nojasi ruiskua sieraimeeni ja luulin, että hän on erehtynyt ja tekee reikaa sieraimeeni. 

Kun neula lopulta suostui menemään lävitse sieltä, mistä pitikin, se oli varmaan pikemminkin rusto kuin luu, ainakin toivon niin, kuului inha ruts.

...

Kirjailija ei kärvähtänyt raivopuuskastani. Hän otti tarpeellista etäisyyttä. Naurattaa edelleen Saaren naisen lause, jossa minäkertoja pääsee Jumalaa ajattelemalla hetkeksi Rebekasta irti. Ja tämäkin on niin totta: "Sellainen hirviö on Rebekka pahimmillaan, että siltä voi odottaa mitä vaan, jos kokee
itsensä uhatuksi. Hän ei pakene, vaan käy kuin ainakin haavoitettu peto kimppuun, enkä minä
halua olla kohde."

Luin Saaren naisen kässärin vaiheessa, jossa tarinassa oli mielestäni aivan vääränlainen loppu. Olisi pitänyt sanoa itselleni muutenkin kässärin lukuvaiheessa, että ptruu. Hampsin mennä sivuja eteenpäin kohtiin, joissa näin nimen Rebekka. Kohtiin, jossa minä, ihana minä, olen. Itsekeskeisenä ja sietämättömänä.

Annoin kirjailijalle käyttöön kirjeenvaihtomme, kuten olen blogissani kertonut. Hän lainasi niitä kohtuulllisen editoimatta ja niin on hyvä amen, amen. Kirjoitin kirjeitä juuri sillä tavalla kuin ne ovat romaanissa.

Kirjoitin vapaasti ja käytin vähintään viittä huutomerkkiä kerralla. Kirjaiija oli ottanut kirjeistäni juuri olennaisen minulle suopeasti. Halusin kirjoittaa niin, koska sillä tavoin minusta tuli paljon sympaattisempi kuin olenkaan.

Kiitos siitä!

Oikeasti olen paljon julmempi kuin kirjeeni. En tiedä, voinko missään kirjoittaa kohdasta tai pikemminkin hiuksenohuesta pisteestä, josta avioliittoni Saaren naisen Pekan kanssa, alkoi mennä alamäkeä. Hiuksenohut piste? Kielikuvani toimii, jos hiuksesta otetaan läpileikkaus.

Olin pisteessä julma ja kamala sekä hirvittävää hirvittävämpi hirviö.

Yksi lause. Yksi ainoa lause ja tuhosin kaiken.

Aina kun vajoan epätoivon, loukkaantuneisuuden likakaivon pohjalle, mieheni ottaa esille pienen pronssiveistoksen, joka on ihanan paljas - muutenkin kuin, että siinä on afrikkalaismallinen naisen perse - minulla ei muuten ole.

Toistaiseksi mieheni ei ole murskannut otsaluutani pronssiveistoksellaan. En ihmettelisi, vaikka niin jokin päivä kävisi. Osaan olla kammottava. Julma ja säälimätön. Onneksi kastroin miestäni pureskelemalla tämän kuvannollisia kiveksiä aina vain harvemmin.

...

No niin. Nyt te kaikki itsekutomiinne harmaisiin luomupuuvillamekkoihin muhkeat sulonne verhonneet käsityöläisnaiset sekä muut työteliäät suomentyöhevostammoja muistuttavat nöyrät heikommat astiat tai reippaat sauvakävelevät pienirintaiset kuivan kesän oravat - tästä ei voi tunnistaa todella - voitte yhdessä sääliä miestäni.

Hän on vaimohirviön vanki. Hänet pitää pelastaa.

...

Näin on. Siitä vaan. Olkaapa hyvät. Areena on teidän. Olen valmis vetäytymään. Minulla on luolani, jonne voin vetäytyä. Nuolen haavojani, kirjoitan ja voimaannun. Varoitan kuitenkin, että kun sieltä palaan, valmiina on romaani, josta löydätte itsenne!

...

Raili Miettinen käyttää unia taitavasti Saaren naisessa. Olen kade hänelle ja Tikkisen Hannelelle. Itse en näe mitään kovin hienoa öisin. Aina, kun ajattelen, että tässäpä hyvää symboliikkaa suoraan alitajunnasta, jostain mieleeni hypähtää kuin paksu ruskea rusakko tieto siitä, että kyseessä kuitenkin on päiväjäänne.

Ehkä minulla ei ole alitajuntaa ollenkaan. Ehkä kaikki minussa on näkyvissä ja pinnassa. Ehkä en justiinsa sen vuoksi ole miesten mielestä kiehtova. Minussa ei ole salaisuuksia. Kaikki on tässä. Kaikki on tarjottimella. Eihän sellaista jaksa.

Booring, booring, parempi on itsensä ja seksuaalisen suuntautumisensa kanssa solmussa oleva neitsyt, sulkeutunut simpukka, jonka ajatuksista ei ota helpolla selkoa, ehkä niitä ei olekaan, sanon minä, mutta sulkeutuneisuudella ja herkällä pitsikauluksella hämää pitkälle. Ei tarkoituksellisesti hämää, vaan niin ahhhhhhhh, luonnollisesti.

En tarkoita Satiaista, joka oli kaheli, yksiselitteisesti ja ainoastaan vain kaheli, pösilö. Mutten mene siihen tässä, sillä kohta on pakko alkaa pukertaa Töllötin-juttua.

....

Saaren nainen pohtii sivulla 36 itseään. Hän on saaressaan yksin ja Jumalan selän takana ja kirkkoonkin on tautinen matka. Tuli uni. Siinä minäkertoja oli muuttanut luostariin. Aivan huikea kohtaus. Minäkertoja mylläsi vaatteidensa kanssa. Oli tarjolla runsaasti kauniinvärisiä hameita.

Huoneessa oli kolme hetekaa, miksi muuten kolme? Hm, muttei ollut lupa pyytää sänkyyn tyynyjä, tuskin peittoakaan. Hieno ja niukka ilmaus: tuskin peittoakaan. Haluan, kyllä haluan, oppia ilmaisemaan näin tiiviisti.

Tuskin peittoakaan kertoo luostarin unen henkisestä ilmapiiristä. Spartalaista pitää olla. Ei saa nauttia! Eikä tietää eikä kysyä tai kyseenalaistaa, sillä seinällä on kirjalista, jossa on kirjoja, joita saa lukea. Sitten uneen astuu luostarin johtajatar, joka teippaa listasta ylitse kirjat, joita sittenkään ei saa lukea.

Minulla oli sellainen olo Suomen ortodoksisessa kirkossa koko ajan. Älä kysy, älä kyseenalaista, älä tiedä, tieto on vaarallista. Pane nenäliina päähän ja luo katseesi nöyrästi kohti pyhäkön lattialistaa - varsinkin jos olet nainen.

Tai jos olet nainen. Miesten ei tarvinnut pukeutua typeriin nenäliinoihin. Ja opettele Nikean uskontunnustus ulkoa, äläkä missään nimessä kysy, mitä tämä oikein tarkoittaa, miksi meidän pitää hokea aivottomana tällaista:

"Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu...."

Minulle sopii vallan mainiosti, että Jumala on syntynyt tosi Jumalasta tai no pikemminkin Jumalansynnyttäjästä ihan perinteisin menetelmin siittämällä ja seksin kautta. Eihän sellaista idioottimaista touhua tekisi, hankaisi limakalvoja yhteen mieluummin ventovieraan kanssa, jännite You Know, ellei olisi tosi kysymyksessä, elämän antaminen, mutta miksi meidän pitää lopottaa jotain ilman, että kukaan kertoo, miksi tällaista lopotetaan.

Neitsyt Maria pyörii nikealaisessa uskontunnustuksessa niin kuin Apostolisessa uskontunnustuksessakin. Apostolinen on parempi, näin sanoi pastori Juha Heikkilä muutama vuosi sitten Raamattu-alustuksessaan. Huomasin olevani samaa mieltä.

Korvaisin kummassakin uskontunnustuksessa sanalla Jumalansynnyttäjä neitsyen, joka oikeasti, aikuisten oikeasti ja Wille Riekkisen Raamattu-luennon mukaankin oli alun perin nuori nainen!

Minä aina tästä raivoan. Nyt voileipä ja sitten Töllötin-jutun kimppuun. En saa jatkaa Saaren naisesta ennen kuin juttu on kirjoitettu ja työyhteisösovittelukoulutustehtävä tehty kirjasta Työpaikan pelisäännöt ja kuinka ne tehdään.

Onneksi Ben Furmanin, Tapani Aholan ja Harri Hirvihuhdan kirja on käytännöllinen, opasmainen. Siinä on ihan selvät askelmerkit keskustelujen käymiseen työyhteisöissä.