Saaren nainen lähilukumenetelmällä osa 2

Taisteluni VI:n Hitler-esseen sisällä taide-essee

la 11.12.2021

Raili Miettisen Saaren nainen on tarkkaavaisen lukukerran loppupuolella. Perinteisenä kirjana lukeminen on miljoona, tsiljoona kertaa ihanampi lukukokemusta kuin A4-printeistä tai läkkärin näytöltä.

Olen lukenut kirjan tosiaan kässärivaiheessa ensin hampsien sinne tänne pdf-versiosta. Taisi olla viime helmikuuta se:

"Ahaa, luontokuvausta, jaa jaa jaa näin monta sivua. Jahas tässä tulen minä-Rebekka romaaniin, rytmin muutos. Muisteloa, hienoa, vitsit, miten tarkkanäköisen terävä kuvaus taloyhtiön kokouksesta leskirouvineen, rouva kaikkitietävineen ja kangaspuineen, nuori isä bodari ja sitten! Otso, kokouksen jälkeen jokaisella roskiskeikalla pylly pyörähti, näin sieluni silmin, kuinka minäkertojan pussijäniskin teki voltin ilmassa, Valamo-kuvausta, jaa jaa jaa jaa, ortodoksisuus hm, hm näin monta sivua, ei varmaan tule mulle mitään uutta, mutta välttämätöntä tässä, hm, hm, taas tulevat Rebekan kirjeet. Sitten tuli seesteinen nopeutus, vuodet vierivät, minäkertojan tehtävä tuli tehtyä, loppu, ei jumalauta, ei tämä näin voi päättyä. Loppua pitää muuttaa."

Eilen kirjoitin blogiini, että olisi pitänyt sanoa hampsimislukukerran jälkeen itselleni ptruu, ptruu ja vetää ohjista. Olisi pitänyt ottaa toinen lukukerta niin kuin editoiva, taittava toimittaja ja sitä mukaa, kun tulivat vastaan, korjata tekstin kongurenssivirheet ja ylimääräiset, tarpeettomat että-sanat.

Jos olen oikein ymmärtänyt, semmoinen oli muinoin kustannustoimittajan tehtävä. Minulta se olisi käynyt luontevasti, sillä sehän on työtäni. Jos kässärivaiheessa kirjailija jää vatvomaan kongruenssia ja relatiivisia sivulauseita, ei työ tule koskaan valmiiksi.

Hampsimiskerran jälkeen kävin kässärin lävitse toistamiseen. Kirjoitin kässäristä esseentapaisen. Ja kävi taas tutusti. Sotkeuduin Neitsyt Marian immenkalvoon, kuten eilisessä merkinnässänikin.

Tarkoituksenani eilen oli äristä siitä, että Nikean uskontunnustukseen on ujutettu piiloviestejä aikansa harhaoppisille ja kilpaileville käsityksille esimerkiksi Kristuksen kahdesta luonnosta. Mielestäni sellainen on kansan harhauttamista.

Sitä paitsi Peter Frankopanin Silkkitie myös alleviivasi kirkolliskokousten poliittista luonnetta. Oli kyse ihan puhtaasti maallisesta valtataistelusta, joka puettiin teologisten kysymysten kaapuun. Sen vuoksi Apostolinen uskontunnustus on tähän astisista paras versio.

Se on niin yksinkertainen kuin voi olla. Ei sentään mallia Matti Valkonen: "Usko Jeesukseen riittää." Ei nyt sentään, ei, ei, ei. Kyllä sitä nyt jotain älyllistä painia tulee olla. Matti on osoittanut, että kykenee älylliseen painiin, pakko tunnustaa se. Hän vain on kyllästynyt vatvomiseeni ja on huutanut korvaani, että eri teologit ovat ihmisten keksimiä teoreettisia kiekuroita (ja sikäli hänen mielestään turhia.)

Eivätkä saatana ole turhia. Ihmisten rakentamia ja kaiken muun lisäksi paljolti umpisepaluksisten miesten, joille esimerkiksi naisen seksuaalisuus on ihan kauhistus. Ptruuu, tähän en mene. Pitää kirjoittaa työyhteisösovittelukoulutuksen harjoitustehtävä.

Torstaina on opintopäivä ja siihen mennessä pitää olla isohko osa lopputyöstä kirjoitettuna. Pidän ensi viikolla opiskelupäivän sitä varten. Ehkä puolitoista, sillä palkanlasku oli viime viikolla ja olen saanut jonkin verran luettua Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmanin Todellisuuden sosiaalista rakentumista.

Gaudeamuksen kirja, jonka olin löytänyt vuosia sitten kirjakierrätyksestä ja olin edellisessä puhdistuksessa vähällä heittää hemmettiin, ei ole ihan niin tajunnanräjäyttävä kuin odotin.

Jotkut kohdat haukotuttavat ja sitten yht´äkkiä on jotain tällaista: ".... Tästä seuraa, että tieto on yhteiskunnallisesti jakautunutta. Yhteiskunnan tietovaranto rakentuu sen mukaisesti, mikä on yleisesti relevanttia ja mikä on relevanttia vain tietyille rooleille. Tämä pitää paikkansa jopa hyvin yksinkertaisesista sosiaalisista tilanteista, kunte aiemmassa esimerkissä esittämästämme miehen ja, biseksuaalisen naisen ja lesbon kolmiodraamasta...." (Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmanin Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen s. 91)

Olin nukkunut monta sivua ja kun avasin aukeaman s. 90 - 91, oikeanpuolisella sivulla hohtivat sanat: mies, biseksuaalinen nainen ja lesbo. Silmäni poimivat sanat. Ei auta kuin kelata taaksepäin, missä kohtaa kolmiodraama oli. Ei herrajukara tätä lukutapaani!

Sama ilmiö oli eilen ja toissapäivänä, kun kuuntelin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni VI:n Hitler-esseetä. Olen aiemmin lukenut esseen alun printatusta perinteisestä pahvikantisesta kirjasta useamman kerran.

Kiinnostavaa on ollut Hitlerin lapsuus, nuoruus ja ystävyys itse asiassa ainoan läheisen ystävän August Kubizekin kanssa. Kun tulee kuvaus, jossa Kubizek käy Hitlerin luona, kun Hitler on jo valtakunnankansleri, jaksoin vielä sen yli, mutta lukemiseni on juuri kyseisen kohdan jälkeen tyssähtänyt.

Kuvaukset Hitlerin elämästä köyhänä pummina Wienissä eivät vain elä. Knausgård sanookin, että Hitlerin Taistelussani ajanjakso on niukasti kuvattu ja aneeminenkin ehkä. Siinä kohtaa nukahdin ja heräsin, kun Hitler-esseen sisällä oli taide-essee,jossa Knausgård pakottaa pohtimaan pikku porvarillista taidemakua.

Piut paut välitän siitä, onko jokin maalaus tai muu taideteos pikku porvarillinen tai kitchiä. Noudatan Paula-siskoni kuvanveistäjämiehen, Vilikki Mäkisen, äärisubjektivismia: "Maalaus tai taideteos on hyvä silloin, kun itse haluaa teoksen olohuoneensa seinälle." Toki Villen lausuma on kärjistys ja tajuan sen, että Kiasmassa koskettavimpia tai mieleenjäävimpiä teoksia en välttämättä haluaisi edes taloni etupihalle, mutta voin vallan mainiosti käydä niitä museossa tai galleriassa katsomassa.

Paulan Ville antoi luvan tykätä tai olla tykkäämättä.

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Lapinlahden taidemuseo voisi joskus vähän irrotella. En ole käynyt taidemuseossa kovinkaan hanakasti sen jälkeen, kun näin museolla pari huoneellista aneemisia mekkoja paperille painettuna.

Samanlaisia mekkoja, mekkoja, mekkoja, mekkoja, haaleat mitään sanomattomat värit ja siinä kaikki. Eivät aiuenneet mekkograafikon aivoitukset yhtään. Ehkä näyttely oli jokin Andy Warhol -mukaelma taiteen monistettavuudesta. En tiedä, mutta moisen flopin jälkeen kiersin Lapinlahden taidemuseon monta vuotta kaukaa.

Tänään olisi ehkä kannattanut käydä Lapinlahden taidemuseolla. Tilaisuuteen olisi pitänyt ilmoittautua ennalta. Ja ilmoittautumiset olisi pitänyt tehdä Hannu Heikkilälle. Mistä pääsin tsekkaamaan taidemuseon sivuilta, mitä ihmettä, naapurin poika Alapitkältä on taidemuseon leivissä! Amanuenssi! Jestas ja hyvä juttu!

Odotan innolla Hannu Heikkilän väitöskirjaa. Olen lukenut hänen gradunsa "Hänen ammattiloil ei juuri helpol piä elä" : evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944 - 1974".

Gradu oli hyvä ja avasi paljon Alapitkän ja koko Lapinlahden hieman oudohkoa henkistä ilmapiiriä. Itse asiassa remellys siitä, että tääl´ kantaväestön ja karjalaisten suhteet ovat olleet aina lämpimät ja rakastavat, ei pidä gradunkaan valossa yhtään paikkansa.

Paljon muukin, kuten henkseleiden paukuttelu Lapinlahden taidepitäjyydestä, on tyhjää hölinää. Kulttuurielämä pitäjässä on ahdasta ja tukahtunutta. Kuin muinoin näkemäni erään arkkitehdin näyttely tämän suunnittelemista omakotitaloista. Voi jekara, pieniä tikistyneitä ja jotenkin kutistuneita A3:sia näyttelyhuoneen seinällä.

Ihan kuin joku olisi pidätellyt ja sitten peräsuolesta olisi päässyt pikkarainen piuuuh, kireä pieru.

....

Lapinlahden taidemuseossa voisi olla jotain nii ku spermaa, verta ja virtsaa tehosekoittimessa á la Plenge Jakobsenin Valkea rakkaus. Semmoinen muistui mieleeni ARS95-näyttelystä. En tietenkään silloin liikkunut Helsinkiin taiteen perässä, mutta muistan toivoneeni, että olisin Valkean rakkauden nähnyt.

Tai Joseph Beysin Rasva ja villa. Voisin vaikka vannoa, että olen nähnyt nähnyt Joseph Beysin taidetta Tampereella Sara HIldénin taidemuseossa, mutta arvelen, että olen vain lukenut siitä.

Googlasin ja wikipediasta löytyi tämä: "Beuys palveli toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisena natsi-Saksan ilmavoimissa Luftwaffessa. Krimin taistelun aikana hänen koneensa törmäsi maahan huonossa säässä talvipakkasilla. Beuysin myöhemmän kertoman mukaan hänet löytäneet tataarit yrittivät suojata Beuysiä paleltumiselta käärimällä hänet rasvaan ja huopiin. Nämä materiaalit esiintyivät myöhemmin hänen taiteessaan keskeisissä rooleissa."

Tataarit, villa ja rasva on legenda. Beysin löysi tavallinen etsintäpartio.

Joseph Beysillä oli vuonna 1986 näyttely Sara Hildénin taidemuseossa ja olin tuolloin Tampereella ensimmäistä vuottani opiskelemassa. Olisi mahdollista, että olisin käynyt näyttelyssä, mutta toisaalta en usko.

Kiidin toimittajatutkintolaisten perässä kapakasta kapakkaan ja olisin myynyt vaikka mummoni, jos se olisi taannut pääsyni piireihin. Pääsin minä ihan sisäpiiriin, mutta eipä siitä paljoa iloa ollut. Sisäpiiristä ei löytynyt ketään, kenen kanssa olisin voinut käydä Sara Hildénin taidemuseossa miettimässä Joseph Beysin töitä.

Oikeastaan! Huimimmat taide-elämykset Lapinlahdella olen saanut Eemil Halosen museon navetasta. Kahtena kesänä kävin monta kertaa Iisalmen taideyhdistyksen kokoomanäyttelyssä. Osa teoksista tulee virallisen taideinstituution ulkopuolelta ja voi mikä virta, mikä ilo ja ilmaisun halu sekä voima.

Iisalmen taideyhdistyksen yhteisnäyttelyssä oli muun muassa arjen absurdismin ja surrealismin taitajan Juha Kuosmasen tauluja. Hänen maalauksensa rehevästä ruusunkukasta roikkui navetan vintin portaiden yläpäässä hyökkäävänä ja aggressiivisena.

Olisi kiinnostavaa tietää, millä keinolla Kuosmanen saa tavallisista asioista ja esineistä uhkaavia. Voisi pitää asiasta alustuksen.

....

Ihan pakko kirjoittaa Knausgårdin Hitler-esseestä kohta tähän: "Kun Hitler pyrki Wienin kuvataideakatemiaan vuosina 1907 ja 1908, maalaustaide haki ilmaisuaan ennenkuulumattomilla tavoilla Munchin, Kurschnerin ja Nolden eksepressionismista, Matissen, Derainin ja Vlaminickin fauvismista, Braguen ja Picasson kubismista, Kleen, Burluikin ja Kandinskin radikaalista yksinkertaistamisesta ja orastavista abstraktioista ja Jawlenskyn primitivismistä. Tässä vain muutama esimerkki siitä, millaisia valtavia radikaaleja virtauksia tuohon aikaan liikkui eurooppalaisessa kulttuurissa jonka tärkeimpiä kaupunkeja nimenomaan Wien oli." (Karl Ove Knausgård Taisteluni VI s. 620)

Hitler kirjoittaa omassa Taistelussaan silloisesta nykytaiteesta: "... jos Perikleen aikakauden ruumiillistuma on Athenan Parthenon, silloin on kubistinen irvinaama bolshevistisen nykyajan ruumiillistuma." (Karl Ove Knausgård Taisteluni VI s. 619)

Tosiaan kun termi bolshevistinen nykyaika tunki punaisista kuulokkeistani korviini, heräsin. Päätin kaivaa kirjan printtiversion esiin ja lukea kuuntelemani osion perinnekirjasta. Kaivan eteisen kirjahyllystä esille myös Teemu Mäen esseekokoelma Taiteen tehtävä.

Sivulla 273 on luku Taiteellis-poliittisesta formalismista ja Theodor Adornon ajatuksia. Vidu, en saa mennä siihen tai en saa tehtyä työyhteisösovittelukoulupäivään mennessä työyhteisöpelisääntökirjoitusta.

Teemu Mäen näyttely olisi 19. joulukuuta asti Kuopiossa Ars Liberassa. Savon Sanomien näyttelyjutun otsikko oli: "Teemu Mäki toi Kuopioon taidetta, joka syntyi ilman rahaa, koska hän haluaa muistuttaa, että taiteen tekemiseen ei tarvita kuin aikaa ja intoa" (SS, 19.11.2021)

....

Kopioinkin soveltuvin osin kirjailija Raili Miettisen Saaren naisesta kirjoittamani esseentapaisen tähän. Olen ilmeisesti ajatellut, että julkaisen esseehköni sitten, kun kirja on julkaistu. Unohdin kuitenkin kirjoittaneeni kirjasta mitään, sillä onnistuin paria kuukautta ennen kirjan julkaisua ensin itse suuttumaan ja sitten suututtamaan kirjailijan.

Koin, että kirjailja oli ymmärtänyt minua matkan varrella pääosin väärin ja kokoomuksesta tai persuista minulle meuhkaamalla koetti kummallisesti rajata sitä, kenen kanssa olen tekemisissä. Itse asiassa Claes Anderssonin muistelmissa ja Kaikissa sydämeni lyönneissä olleista pätkistä, jossa Andersson kertoo Suvi-Anne Siimeksestä, tuli mieleen, että Vasemmistoliitosta ei lähdetä eikä etäännytä tuosta noin vain.

Lahko mikä lahko.

Toki oma lähtöni liittyy siihen, että kun erosin Vasemmistoliitosta syksyllä 2019, oli aviomieheni penis jo sangen syvällä ihan väärässä kurkussa, ja vaikka miehestä ei näkynyt mitään päälle päin, aavistin jotain ja kirjoitin seuraavanlaisen merkinnän:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2017-09-1075733829

Mutta en nyt mene siihen, sillä julmana ihmisenä otin käyttööni julman ihmisen keinot haavoittaa toista ihmistä ja silpaisin bestistäni syvälle. Olen siitä pahoillani ja teemasta pitää jutella vielä.

Tässä tekstini, olen välistä ottanut pois omaa pulipuliani:

Kirja, joka valaisee ja lohduttaa ja pakottaa huutamaan: Nauti, nauti! MURRA JÄÄ!

Raili Miettisen Saaren naisessa todentuu kirjallisuuden tehtävä kokemuksellisen tiedon jäsentämisen keinona. Se on eräänlainen avioliittotarina.

Kognitiivisiin narratologeihin kuuluva David Herman esittää, että kertomus on ihmisen perustavanlaatuinen keino käsitellä ajan, tapahtumisen ja muutoksen ilmiöitä (Mäkikalli, Steinby, 203 s. 60).

Avioliittotarinan lisäksi Saaren naisessa on lukuisia muita tasoja ja motiiveja. Romaani kertoo naisen vapautumisesta. Kirjan loppupuolella minäkertoja, Lilja nimeltään, panee suosiolla Dostojevskin Karamazovin veljekset hyllyyn. Hyllyosaston nimi on valheellisesti luetut kirjat.

Oman uskonnollisuutensa kanssa minäkertoja ei ihan saa tehdyksi sinunkauppoja. Jokin hiertää. Ehkä hierrin on se, että minäkertojan elämänpiiri koostuu paljolti kiihkeistä, taistelevista ja tunnustuksellisista ateisteista. He kohtelevat Jumalaa huonosti, pilkkaavat Facebookissa.

Valamon joulun kuvauksessa paha hiipii mukaan ateistin muodossa, työntää joulun lapsen hankeen eikä anna minäkertojan nukkua. (s. 40)

Keskellä Saaren naista on akateemisia uskonnollisia pohdintoja. Jostain syystä aistivoimainen kuvaus pysähtyy luostarin kynnykselle. Joulukuvauksessa kuuluu vain nolo lattialautojen narahdus yöllisellä pissakäynnillä. Ei tuoksuja, ei Valamon pääkirkon tummaa lämpöä, ei tuohusten valopisteitä eikä sulavan mehiläisvahan pikkuista pistoa iholla, kun tuohuksesta roiskahtaa kuumia pisaroita kämmenselälle.

Olisin päästänyt teologiset tekstiosuudet läpi huomautuksitta sillä perusteella, että ne muodostavat oikeastaan esseen romaanin sisälle. Jotain olisin kuitenkin kaivannut lisää itse esseeseen enkä nyt tarkoita tuohusten valokehää.

TÄSSÄ KOHTAA VEDIN TEKSTIIN NEITSYT MARIAN IMMEKALVOT. Otan ne pois ja kopioin tähän pykelmäni, vaikka loppupuolella kirjoituksen rakenne hajoaa:

Kirjan minäkertoja tuntuu armottomalta itseään kohtaan. Hän tottelee viimeiseen asti. Koettaa kuuliaisesti muuttua hyväksi ihmiseksi eikä anna itselleen armoa siinä, että on vain meneillään kausi, jolloin pitää ottaa aikaa itselle, tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja kirjoittaa vaikka eristyksissä saarella.

Onko minäkertojan körttitausta syynä siihen, että elämä ei saa tuntua nautinnolliselta?

Saari on taivaallinen paikka. Minäkertoja tuntuu miettivän, voiko tuntua hyvältä, saako tuntua hyvältä, eikö ihmisenä olo muovaudu vuorovaikutuksessa toisten kanssa, eikö voida ajatella, että minäkertoja on jo muotoutunut.

Hänhän huomautti, että ei kaipaa lapsuutensa körttiseurojen päällekäyvää yhteisöllisyyttä. Hänelle kelpaa mainiosti yhteiseen rukoukseen syventyminen omassa rauhassa, kuten ortodoksisessa palveluksessa syvennytään. Erikseen, mutta salaperäisellä tavalla yhdessä. Se on osa ortodoksista mysteeriä, kielen tuolla puolen.

…

Pelkääkö minäkertoja läheisyyttä?

Hän kysyy sähköpostiviestissään, onko Rebekan ja Pekan suhteessa kyse läheisriippuvuudesta. Läheisriippuvaisuus on käsite, jota, minä Rebekka, inhoan melkein yhtä paljon kuin termiä neitsyt.

Läheisriippuvaisuus on mielestäni hokema, joka Tommy Hellsténin ajatuksia papukaijamaisesti toistelevat alkoholistiperheiden aikuiset lapset tai muita virtahepoja olohuoneissaan konservoineet keskiluokkalaiset, käyttävät kilpenään läheisyyttä vastaan.

Psykoterapeuttinikaan ei halunnut käyttää termiä läheisriippuvainen. Sen taakse pääsee helposti piiloon; olen tällainen, sillä olen läheisriippuvainen tai puolisoni on läheisriippuvainen. Siitä ei keskustelu sitten etene. Tässä ollaan ja maailman tappiin. Psykologista determinisointia, sanon minä.

Determinismin mukaan kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Asioiden sellaisenaan hyväksymisen ja terveen irtipäästämisen sekä psykologiseen determinismiin jysähtämisen välillä täytyy olla jokin ero.

Sen sijaan että lukitsisin Rebekan ja Pekan läheisriippuvuuden ansaan, puhuisin mieluummin, että Rebekka ja Pekka, kaksi vaurioitunutta ja jossain määrin narsistisesti toisiinsa kiinnittynyttä ihmistä kieppuivat kummallisesti läheisyyden, kietoutumisen ja erillisyyden tanssissa.

Tanssi piti panna poikki!

Kummatkin, Pekka ja Rebekka, koettivat tehdä lopun pahan kierteeseen yhteen mennessään. Kummatkin jollain tasolla tunnustivat epäonnistuneensa aikaisemmissa ihmissuhteissaan juuri haavoittuneisuuden ja suojausten vuoksi, mutta sitten tuli kaikkea liikaa. Keskenmenot, konkurssinuhat, vaikeavammainen lapsi, hautaan saatettava entinen kumppani. Kumpikin vain koetti selviytyä yksin ja toiselle tuli esittää kovanaamaa.

…

Raili Miettinen oli kuvannut minäkertojan, Liljan, aviomiehen Uolevin ohueksi. Lisäksi Uolevi vain jotenkin pahaenteisesti vaanii kirjan lävitse sanomalehden takana. Liljahan kirjan alussa kertoi, että luuli menneensä naimisiin Hesarin kanssa. Kun Lilja jää kiinni kirjelappuskirjeenvaihdosta Otson kanssa, Uolevi nousee yhtä litteänä kuin aikaisemminkin, mutta kammottavana kuin jokin laakamato Hesarinsa takaa ja uhkaa pientä piipittävää Liljaa. Kerrassaan hyvä kuvaus. Uolevissa on jotain alati uhkaavaa ja Lilja tuntee huonoa omatuntoa siitä, että ei tunne huonoa omatuntoa suhteestaan Otsoon. Otson kanssa hän tuli kosketetuksi, fyysisesti ja henkisesti.

Liljan ja Uolevin tarina ansaitsee oman romaaninsa. Onhan heillä pakko olla ollut jotain läheisyyttä, kun kerta ovat niin kauan yhdessä olleet. Kait he ovat edes suhteensa alussa olleet toisiaan lähellä, ihan rakasteluksi asti?

Missä kohtaa tapahtui käänne? Missä kohtaa Uolevi aloitti vähättelevät kommentit tai ynähdykset? Missä vaiheessa Lilja sai tarpeekseen niistä? Kun he olivat nuoria, opiskelupiireissä oli pula pojista, ja Uolevi kiinnitti Liljaan huomiota. Lilja kelpuutti Uolevin, jos oikein ymmärsin. Nimenomaan niin päin.

 

Mihin huonommuuteen Uolevi pääsi iskemään vähättelyllään? Aivan kuin hän olisi kostanut ynähtelyillään sitä, että Lilja oli se, joka valitsi.

….

TÄSSÄ VÄLISSÄ ON PÖLINÄÄ. OTAN PÖLINÄN POIS.

....

Saaren nainen haluaa saarensa, vaikka välillä sataisi niskaan räntälämpäreitä. Kuvaus hyhmäisestä sateesta saa ranteet vihlomaan. Alkaa vapautuminen. Saaren asukas on jo hylännyt kirjallisuustieteen teokset. Hän alkaa hiljalleen tuntea riemua irtautumisestaan.

Paljoa nainen ei tarvitse onneen. Jokainen kippo saa itse luvan perustella pääsemistään saarelle naisen kanssa. Vain Myrnat eivät tarvitse perustella mitään. Ne nainen kelpuuttaa oitis.

Hän aikoo olla puusohvan nurkassa maatuskanuken pienin tyllerö läppärin kera. Hän aikoo elää oman elämänsä. Ehkä ensimmäistä kertaa - käymällä lävitse sen, mikä oli Otson kanssa. Jotenkin riipaisee kohta, jossa minäkertoja kertoo, kuinka ystävätär Ilona kasvattaa miesgalleriaansa ja minäkertoja elää ystävättären kokemuksia kuin ominaan.

Mikä tämä juttu on? Miksi näin? Onko minäkertojan lapsuudessa ollut jotenkin niin niukkaa, että kokemuksetkin on ollut pakko pitää yhteisinä?

Miksi minäkertoja ei kasvattanut omaa miesgalleriaansa? Miksi hän niin pitkään kesti vähättelevää Uolevia, miksei hän sanonut aiemmin, että nyt kuule riittää; ulos tästä talosta, minä toteutan haaveeni ja nussin jonkin aikaa kaikkea, mikä liikkuu kahdella jalalla ja jolla on penis jalkojen välissä?

Otso oli hänen oma kokemuksensa. Vain hänen silloin, kun he kohtasivat ja tapasivat salaa retkeilymajoissa, hotelleissa ja taloyhtiön uumenissa.

Miksi minäkertoja jäi Otso-kokemuksensa jälkeen Uolevin luokse? Jotainhan Uolevissa täytyi olla, kun kerta lapsiakaan ei ollut. Saaren nainen ei kerro, miten ero tapahtui. Ei tarvitsekaan, mutta olisi kiva saada lukea siitäkin. Jospa siitä tulisi erillinen romaaninsa tai novellinsa: Eräs pitkä ero. Tai oikeastaan Eräät pitkät erot, sillä Liljahan erosi Otsostakin, kun suhde hiipui.

Kirjaan on tallentunut kuin ohimennen Otso-suhteen hiipuminen. Hurma haihtui. Liljasta tuli lyhytsanainen, välttelevä, arkinen. Hän erosi lopulta myös Uolevista. Pääsi Otson avulla irti huonosta suhteesta.

Pitkät erot molemmista. Voisiko tästä saada jo Saaren naiseen lisää vai pitääkö odottaa eroista omia romaaneja? (Tiedän, mitä Raili Miettinen sanoo: kaikki oli nyt tässä, ei halua palata enää teemaan. Harmi.)

….

Saarellaan nainen saa leikkiä. Hän antaa itselleen luvan olla pieni tyttö. Tekee peikolle pesän. Sitten tulevat pakkaset ja peikon pesän katto jäätyy. Tekstissä on paljon jään ääniä. Ohuen rapisevan jääriitteen ääniä. Jäällä on merkityksensä läpi koko kirjan. Jään koostumuksella….

…

Saaren naisessa oli kohdassa, jossa karhu tai karhun vierailu herätti runon, jännittävä leikkaus. Runo putosi kuin tyhjästä. Ja yht´äkkiä: Sillä oli ruudullinen flanellipaita. Sydänalassa jysähti. Herrajumala karhulla oli flanellipaita, mitä helv…..? Tuli nopea takauma ja melkein sydänkohtaus.

Otso auttoi minäkertojaa synnyttämään itsensä. Otso tuli ja kosketti. Aivan ihastuttava oli kuvaus pyllynpyöräytyksistä matkalla taloyhtiön roskiksille. Pieniä vaivihkaisia eroottisia yksityiskohtia. Ei mitään lätinää ja litinää. Kaunista, kaunista, viatonta.

(Myöhemmin juuri kyseinen pyllynpyörityskohta sai minut ärtymään. Saaren naisen minäkertoja oli Valamossa synnintunnustuksella eikä puhunut igumenille mitään pettämisestään. Mitä naisen olisikaan pitänyt katua - peppuaan roskismatkalla?)

….

Miten minäkertoja olikin onnistunut elämään sivussa itsestään, kuten hän itse elämäänsä kuvasi? Koulussa oli tullut kirjoittamispalkintoja ja muuta tunnustusta, mutta silti? Mikä latisti? Synnyinseutuko? (Tiedän, minä-Rebekka, toisen samalla tavalla latistuneen, Pekan.)

Itsensä synnyttämisen riehakkuuden jälkeen iskee epätoivo. Poltan talon, jätän saaren, vuokraan ainakin talon pois, häivyn.

…

Saaren nainen on myös hieno kirja ystävyydestä. Minäkertoja päästää ystävättären lähelle – miksei miehiään? Ilona tekee kuolemaa, kuolee, kun saaren nainen on saarellaan. Ilonan tytär soittaa suru-uutisen.

…

Mistä löytyy sellainen päätoimittaja, joka antaa palautetta pakinasta? Onko tämä tottakaan vai mukana Saaren naisessa sen takia, että tapaus tuo esille mielialojen ailahtelun. Lilja loukkaantuu, vetäytyy ja päättää, että ei kirjoita ikinä mitään, ei varsinkaan pakinaa. Naurattaa. Tällaista tämä kirjoittajan elämä on.

Arvelen, että minäkertoja ottaa palautetta vastaan vain harvoilta ja valituilta. Ymmärrän. Niin minäkin.

…

Minäkertoja antaa parisuhdeneuvoja Rebekalle sähköpostilla. Kirjeenvaihto oli Rebekan pelastus. Rebekka tosin olisi halunnut päästää Pekan oman päänsä sisään jo vuosia sitten, mutta koki, että tämä ei ollut kiinnostunut. Rebekka valitettavasti koki myös niin, että Pekan pään sisällys teknisine yksityiskohtineen ja autonasennuksineen ei ollut kovin kiinnostava.

Surullista, mutta nyt se on sanottu. Onneksi Pekka-aviomiehen päästä lopulta alkoi löytyä muutakin. Kovan työn takana se oli. Syvään oli mennyt.

Oikeastaan neuvo, jossa Lilja sanoo, että ketään ei tarvitse päästää päänsä sisään, kuvastaa enemmän sitä, että Lilja haluaa pitää Otsonsa vastapainona ja hengähdyksenä, keitaana alistuneessa suhteessaan Uoleviin. Miksi Lilja antoi painaa itsensä niin alas? Miksei hän repinyt Hesaria Uolevin kädestä ja huutanut: "Katso minua?"

Antakaa, kun arvaan. Ei Liljaa kiinnostanut enää koko Uolevi. Miksi hän ei sitten lähtenyt aikaisemmin? Se on julmuutta, jos mikä. Julmuudesta oli puhe Liljan ja Rebekan kirjeenvaihdossa. Miksi sitä joskus on julma? Siksikö, että pitää kohdata omat pimeät puolensa?

…

Penkkiin liimatut papin lapset körttiseuroissa naurattavat. Hyvä kuvaus. Pikku Lilja haluaa olla esillä, mutta jännittää kovasti. Laulaa Mustan Saaran. Minusta Liljan nimi olisi pitänyt olla Saara. Saarassa on seksikkyyttä ja vähän pahuuttakin. Ripaus sellaista. Mausteena.

Pakko kirjoittaa tämä vielä. Pienessä aviorikosromaanissani Lilja on Saara. Saara on syntisempi. Lilith on liian vaikea kirjoittaa ja lausua. Ei sovi suomalaiseen suuhun.

(Ei muuten ole Saara.)

…

Kun minäkertoja saa junassa päälleen vieraan naisen elämän yhtenä ryöppynä, minäkertoja työlääntyy ja melkein musertuu. Sen sijaan tarkkaillessaan linja-autossa sivullisena kanssamatkustajien tarinointia, kieltä ja sanomisia, rukkasten hukkaamisia ja löytymisiä, hän pysyy hyväntuulisena.

Onko kyse siitä, että minäkertoja joutuessaan ottamaan vastaan kiihkeätä kertomaa, jotenkin ajattelee, että hänen pitää ratkaista tilittäjän ongelmat ja ahdistuu siksi? Onhan Saaren naisessa kohta, jossa minäkertoja väsyy Rebekkaan.

Ikään kuin minäkertoja ei osaisi pitää omia rajojaan? Hän kyllä osaa piirtää ne, mutta ei jotenkin itse huolehdi siitä, että rajat pitäisivät. Ei toisen ongelmia tarvitse ratkaista. Riittää, että kuuntelee ja antaa toisen jäsentää niitä ja sopivassa kohdassa antaa rohkaisevat aplodit.

…

Rebekka olisi halunnut, että Lilja olisi sanonut Pekkaa ällöksi flirtiksi, sillä sitähän Pekka oli paljolti ollut. Nimenomaan sitä ei olisi pitänyt sanoa, että sukat pyörivät jalassa, kun Pekkaa katsoo. Tästä pitää vielä kirjoittaa vaikka Pienessä aviorikosromaanissani. Pekka ei todellakaan ole mikään tavallisen mukava suomalainen mies. Vai onko se tavallista mukavuutta, mitä Pekka teki? Veikkaan, että melkoisesti kuitenkin aika outoa. :D Noh, siinä kohtaa kirjeenvaihtoa ei ollut tiedossa ...... jne jne....

Pekalla menee usein päälle – vähän menee vieläkin – maneristinen flirttaileva käytös. Pekka vannoo silmät pyöreänä, että ei tiedä, mitä flirtti on. Ja siksi häntä on naisten helppo viedä – kuin pässiä narussa tai kuin litran mittaa.

…

Pitää muistaa lukea Reino Rinnekankaan Mestarin viimeinen toivomus.

…

AHAA! Lilja on koko ajan anteeksipyytävä. Pekka on koko ajan anteeksipyytävä. Tällä on tekemistä synnyinseudun mielenmaiseman kanssa. Lakatkaa pyytämästä koko ajan anteeksi sitä, että haluatte nauttia joskus!

Lakatkaa raatamasta ja pitäkää hauskaa! Antakaa mennä (mutta ei ihan niin täysillä kuin Rebekka tekee. Liika on liikaa, hedonismi on kuolemansynti. Saa pötköttää ja löllöttää. Ei aina tarvitse jotain. Oikeasti! Ottakaa oppia slaaveista yläsavolaiset körtit.

”Hyvähän se keisarin elellä, kun saunan lauteilla makojaa ja voisulaa syö!”

…

Kuka on se, joka oli naama norsun vitulla, kun Lilja liittyi HÄNEN KIRKKOONSA?

…

Riitelysunnuntai, hih!

…

Kipu roikkui selässä, saatanan apina, hyvin kuvattu.

…

Hyvä huomio on se, että ortodoksikanttoriksi pääsevät naiset ja kanttorit ovat teologeja, eivät ensi sijassa muusikkoja, kuten luterilaisessa kirkossa.

….

Lilith lähti tylsän Aatamin alta. Ei suostunut makaamaan tylsän miehen kanssa. Jes.

…

Saaren nainen sukeltaa lopussa. Hän etenee lapsiveden lämpöisessä vedessä kohti järven tummaa kehtoa. Jää murtui, se on tärkeintä. ONKO SE SITTENKIN UUDELLEENSYNTYMINEN?

Lapinlahdella sunnuntaina illalla 21. helmikuuta 2021 Rebekka Pia Maria Valkonen

PS. Saaren naisen alkuperäinen loppu oli kamala ja katala. Onneksi Raili Miettinen kuunteli, ei tosin minua, ja muutti lopun.