Alf Rehn ja johtamisen paradoksit sekä piioista

to 27.1.2022

Istun Nilsiän Pöllissä, Vanhassa Postissa, jossa ilmeisesti on ihan eri yrittäjät kuin viimeksi täällä käydessä. Kello on 9.55 ja kello 10.30 olisi lounas. Listalla on naudan maksaa, makaronilaatikkoa ja punajuuripaistos. Söin juuri tonnikalapiirakan ja otan kinkku-aurajuustomuffinsin evääksi, sillä tänään en tiedä, milloin pääsen Lapinlahdelle.

Edessä on monimutkainen logistinen kuvio ja nyt mietin, että olisi kiva lounastaa Paula-siskon kanssa Pöllissä. Paula on samanlainen herkkusuu kuin minä - ja meidän iskä oli. Olen miettinyt monta vuotta, olenko ollenkaan Sorjonen vai onko isäni Imatran Immolan kartanon navettatyönjohtaja, mutta mitä ilmeisemmin olen Sorjonen. Minulla on pyöreä iso pää, iso ego, vahvat miinuslinssit ja suuri syömisen tarve.

Lisäksi hiljattain löytämäni hengenheimolaisserkku tuumasi nähtyään valokuvani, että olen ollut paikalla, kun rintoja jaettiin. Niin. Mutta kun Sorjosten suvun naisten värejä jaettiin, en ollut. Hiukseni olivat ihanan kullanväriset, kun olin pieni ja nuori. En mennyt edes punatukkaisena, vaikka oikeasti - minulla on punatukkaisen naisen sielu.

Punatukkaiset eivät pääse taivaaseen tai no, minä olen sitä lajia punatukkaisia, jotka menevät, minne haluavat. Vaikka taivaaseen. Menen taivaaseen ja se on voi, voi sille, joka muuta väittää. Vaikka perse edellä, kuten olen kuullut sanottavan.

Katsoin serkkukirjasta iskän siskojen, Aunen, Annikin ja Anjan, nuoruuden kuvia. Sorjosen kauniit Lotta-työssä meritoituneet siskot olivat pieniä, siroja ja heillä oli tummat ripset syvänsinisissä Elisabeth Taylor -silmissään.

En yhtään ihmettele, että Aune, Annikki ja Anja ovat olleet äidilleni ilkeitä. Äiti tuli rutiköyhästä talosta. Ei ollut myötäjäisiä, mutta hänellä oli proletariaatin vapaus. Koska äiti miehensä siskoihin verrattuna oli lähinnä vaalean veden värinen ja jotenkin vaatimattoman näköinen, ei edes ehkä sievä, hänen on täytynyt tuntea alemmuutta tummia kevätorvokkeja muistuttaviin kälyihinsä nähden.

Ja! Kun me Tiusas-Haliset olemme alemmuudentuntoisia, astuu esiin kompensaatio. Äiti luuli, että elää elämänsä virkanaisena. Suostuttuaan naimisiin Sorjosten sukutalon Vyyhtilän vanhimman pojan kanssa, joka oli rakastanut hänen pitkiä kullanvärisiä lettejään jo kansakoulussa, hänen sosiaalinen statuksensa itse asiassa laski, vaikka muuta voisi luulla.

Äiti oli tuolloin kansahuollon varajohtaja Puumalassa. Nii ku johtavasta sosiaaliämmästä seuraava ja kohta hän olikin anelemassa omaan käyttöönsä palkkarahojaan äreältä appiukoltaan, Kalle Sorjoselta. Kalle Sorjonen oli ehdoton patriarkka, mutta ilmeisesti Vieno-miniä oli hänen mieleensä; äiti sai käyttää palkkansa, kuten halusi.

Se lienee ottanut Aunea, Anjaa ja Annikkia aivoon. Aivan oikein, olisi ottanut minuakin. Tämä kirkastui minulle lopullisesti, kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta jutun piioista. Piiat olivatkin kummallisella tavalla itsenäisempiä kuin talon tyttäret. Piioilla ei ollut kiire naimisiin.

He saattoivat elää itsenäistä elämää ja koota vaikka pientä omaisuutta ennen kuin perustivat perheen. Olinkin tuntenut kummaa kuplivaa iloa siitä, kun löysin Sulkavan kirkonkirjoista merkintöjä äitini mummosta Sofia Halosesta (alunperin Halinen, s. Mikkelin maalaiskunta). Pig eli piika Sofia Halinen oli pian ripille pääsynsä jälkeen muuttanut Mikkelin maalaiskunnasta Sulkavalle.

Kun johtamisen teorioiden opettajani Petri Ruotsalainen Ysaosta ja YRIJETistä kehotti meitä miettimään, mitä isämme ja äitimme sekä isovanhempamme ovat olleet. Minä mietin, että Sorjoset ovat olleet Puumalassa ja osin Juvalla 1540-luvusta lähtien talollisia, itsenäisiä talonpoikia, mutta minä en heidän identiteettiään koe omakseni.

Maalainenhan olen kiireestä kantapäähän ja sitä koetin peitellä toimittajaopiskelijapiireissä 1980-luvun loppupuolella. Mutta että olisin talollinen. Ei tuntunut siltä. Vasta kun näin, että Sofia Halinen oli piika, ilo läikähteli minussa kuin hopeinen öööö kevätlähde ja solisin kuin puro.

Onneksi Anna on perinyt Unto-ukkinsa silmät.

Häntä luullaan Matin tyttäreksi, sillä Matti on saanut jaossa appiukkonsa silmät. Marian silmät ovat hieman viirut biologisen isänsä julmat inuiitin silmät. Hänen ripsensä ovat myös tummat, Luojan Kiitos, en ole elämässäni muuta niin vihannut kuin värittömiä ripisiäni - ja tietenkin isoa päätäni.

Maria sai keskoskehdossa Nefertitin kallonmuodon ja hänen hiuksensa ovat kiharat ja paksut. Kuin piikkilankaa. Minun kaikki hiukseni kasvavat pyörteenä takaraivollani enkä tiedä sittenkään, raaskinko luopua paksusta palmikostani, josta sain kerran kehuja Lapinlahden S-marketin hyllyjen välissä.

Elän niillä kehuilla syömättä vaikka viikon.

Sen sijaan pyöreästä masustani ja isoista rinnoistani olen aina pitänyt. Enkä niistä luovu. Opettelen kuitenkin säännöllistä syömistä ja sen vuoksi varustaudun tänään suurta Pohjois-Karjala-Savo -turnettani varten kinkku-aurajuustomuffinsilla.

Tästä ei olisi kuin tunnin matka Jukaan. Ja Juuasta tänne. Kuuntelen Alf Rehnin kirjaa Johtajuuden ristiriidat. Olen kohdassa assertiivinen ja epäassertiivinen puhetapa. Jos jotain Matissa inhoan, on juuri epäassertiivinen puhetapa.

Eilen oli taas tilanne, jolloin epäassertiivinen puhujani muuttui passiivis-aggressiiviseksi leivinuunin takana murahtelijaksi. Vittu, että vitutti, ja yhtä aikaa rakastin miestäni. Hän sentään yrittää.