"Kun Sinä luet Minun kirjoittamani lauseen, syntyy Me."

Rakastan, rakastan minäpölinää!

ti 18.1.2022

Siivosin Facebookin kavereistani melkein kaikki vassarit, jotka tulivat vastaan. Huvittavaa oli, että välittömästi ja kesken siivouksen algorytmit vai ovatko ne algoritmit alkoivat työntää minulle Kokoomuksen aluevaaliehdokkaiden sponsoroituja mainoksia.

Ilmaisia lounaita ei näköjään ole. Tykkäilin niistä, sillä jonkunhan pitää Facebook maksaa. Olkoot sitten kokoomuslaiset. Vassarit mainostavat kavereilleen maksutta. En tiedä, onko sellaisessa järkeä.

Miksi pyörittää hyvää sanaa jo valmiiksi voideltujen joukossa? Jäin jumiin valmiiksi voideltuihin aivan liian kauaksi aikaa. Jo vuonna 2008 kirjoitin esi-Ärräpäihin, Pentti Straniuksen Strannarit-listalle, että uudet ajatukset on vietävä Hankkijalle, Agrimarketiin, Taka-Hikiän sonniyhdistykseen sekä Panelian kylän varhaiskasvatuskerhoon.

Kun olin saanut ajatukseni muotoiltua, otin perääni kammottavan reen. Kivireen nimeltä Lapinlahden Vasemmisto. Ai prkl, ja reen päällä istui kiusaajani.

Kiinnostavaa on, että Matti sanoi kiusaajansa, kummankin, halunneen nimenomaan vahingoittaa minua hänen kauttaan. Kylläpä olen merkittävä ihminen! Niin olen. Uskon todella, että kummankin naisen tähtäimessä olin minä. Minä, joka olin vienyt heiltä Matin.

Shit happens, muijat. Tässä sitä ollaan edelleen. Näytän teille pitkää nenää.

...

En muuten vieläkään tajua Facebook-tarinaa. Sekö on sellainen teksti, joka näkyy vain vähän aikaa? Onko Tarinan tarkoitus saada Facebookin käyttäjän koukuttumaan entistä enemmän? Jotta näkisi jonkun itselleen tärkeän ihmisen tarinan, pitääkö Facebookia vilkuilla joka käänteessä?

Tajusin Tinderistäkin sen, että ohjelman tarkoitus ei ole saada ihmiset pariutumaan, vaan käyttämään Tinderiä. Niinhän se on, että kun ihmisellä on hyvä parisuhde, ei hän enää Tinderiä tarvitse.

Niinpä Tinder pitää huolta siitä, että siihen koukuttunut ajattelee jossain vielä piilevän vielä ja vielä ja vieläkin paremman matchin. Vai mikä on nykyajan termi tähän? Match - kuulostanko naurettavalta? Kävisikö mätsi?

Poistin Juha Halosenkin kavereistani. Hän olisi kyllä terävä vassari, mutta valitettavasti en kestä, jos hänen päivityksistään tykkäilee Lapinlahden vasemmiston taloudenhoitajatar.

Jos haluan tietää, mitä Juha Halonen ajattelee, ei ole ongelma. Hänellä varmaankin kaikki aineisto toimittajana on julkista. Myös minulla on ja minulla on kaikille vapaa kommentoinitoikeus päivityksiini.

Kommarit ja KTP-läiset jätän kavereihini, sillä heistä pidän. Oivan Hevosen säästän myös, vaikka olisikin muuten vassarilistilistallani.

Yhdessä asiassa Facebookin algot ovat osuneet oikeaan. Ne pyörittävät seinälläni Järvelän-luokkakaverini Pekka Kämpin päivityksiä. Kämpin Pekan kanssa olemme olleet aina yhteiskunnallisista käsityksistämme valovuosien päässä toisistamme; muistan, että hän oli vähällä repiä toppatakistani Maukka Perusjätkän rintanapin.

Olin ilmeisesti Järvelän ainoa punkkari. Ja minäkin olin sovinnaista mallia. En vielä silloin ajellut kaljuksi pääni sivustoja. Muut ikäiseni nuoret olivat oikeistolaisia. Minä olin alkeisvasemmistopunkkari.

Pekka Saurin Facebook-päivityksessä on käsin kirjoitettu lappu, jossa lukee merkintäni otsikko. Kokeilin ensin kirjoittaa lauseen niin, että en käytä pronomineja Sinä ja Minä. Kun tulin kohtaan, jossa me muodostuu, tajusin, että me muodostuu Sinusta ja Minusta. Toki myös Hentun Liisasta.

Sekä Puntun Paavo ja Juortanan Jussista.

Tulj´ voan mieleen, että Leena Sharman kirja persuista on nimeltään Ne. Vieläköhän Leena Sharma ja Jussi Niinistö ovat naimisissa? Jos ovat edelleen aviossa, onko Leena Sharma muuttanut Kannukseen kaupunginjohtajaksi valitun miehensä työn takia?

Jos on, voisiko Avun Nilsiän kirjeenvaihtaja Antti Heikkinen tehdä Kannuksen kaupunginjohtajapariskunnasta juttua? Kannushan on ihan Nilsiän vieressä Helsingistä katsoen.

Viimeisimmän Pitäjäläisen kävin onkimassa Kaivokosken postilaatikostamme perjantaina. Sunnuntaina kävimme talolla myös ja tulin siihen tulokseen, että kun vähän vielä valostuu, asetun Kaivokoskelle asumaan. Toki pakkasten tulee olla alle miinus kymmenen tai jopa kuusi.

Pitäjäläisen paras uutinen oli pikkuruinen yhden palstan pätkä Antti Heikkisen nimityksestä Avun kirjeenvaihtajaksi. Tosin olen ainakin kymmenen kertaa torpannut Apu-lehden myyjän aikeet. Olen sanonut, että vaikka kuinka lukisin Avun näytenumeroita, en innostu lehdestä.

Sama ilmiö kuin Rakennuslehden kanssa. Ei kiinnosta, ei kiinnosta, ei, ei ja vielä kerran ei!

Pitäjäläisen pikku uutisesta kävin äsken lukemassa, että Apu on nimennyt eri puolille Suomea 13 kirjeenvaihtajaa. Eilen jaksoin pikku uutisesta ensimmäisen kappaleen ja luulin, että Antti Heikkinen on ainoa maalaiskirjeenvaihtaja.

Ei tässä auta muuta kuin ostaa pari irtonumeroa. Avulla on toimittaja Ivalossakin. Oi, kuinka rakastinkaan Lapin Kansan kesääni, jolloin pääsin tuuraamaan Ivalon aluetoimittajaa.

Minulle ei annettu mukaan valokuvaajaa, mikä oli ihana asia myös, sillä Lapin Kansan valokuvaajat eivät voineet sietää minua. Puhuin liikaa juttukeikoilla. Ivalossa sain asua hienossa hotellissa viikkosotalla ja pääsin käymään työkeikalla Norjassa.

Ajelin yksin toimituksen hienoimmalla autolla, mistä valokuvaajamafiosot minut haukkuivat myös. Sitä ennen he - isä ja poika - olivat haukkuneet minut siitä, että olin ottanut käyttööni pojan lempiauton, pikkuruisen kaupunkiauton.

Kun sain Ivalon-komennukseni päälliköiltä, laskin, että ai niin, pikku autonen, taisi olla Suzuki, on Pyhän Valokuvaajakaksikon pojan lempiauto, otanpa toimituksen isoimman auton. Oikeasti tykkäsin Suzukista eniten, sillä se oli mielestäni näppärä, ja pelkäsin ajaa isoa autoa.

Kokemus myrtyneistä valokuvaajista johti siihen, että tein koko urani ajan pääosin juttukeikat itsekseni. En oikeastaan haluakaan miettiä askelkuvioita kenenkään kanssa. En ole yhteistyöihminen. Olen yksintyöskentelijä ja huomenna olen menossa Vesannon-työmaalle harjoittelemaan sitä, mitä on olla osa ryhmää.

Lapin Kansan valokuvaajat opettivat minua tajuamaan - en sitä tajunnut silloin ihan loppuun asti - että joku ei pidä minusta, vaikka tekisin mitä. Lopputulos valokuvaajaisän ja -pojan kanssa olisi ollut sama, vaikka olisin seissyt päälläni takakontissa tai ollut sikiöasennossa apukuskin istuimen edessä lattialla tai apukuskin istuimen selkänojan ja takapenkin välisessä tilassa.

Terapian tarpeessa -kirja vahvisti sitä, mitä olen ollut tiedostamalisillani jo jonkin aikaa. Aion vastaisuudessa viedä juuri niin ison tilan kuin tarvitsen. Jos se ei jollekulle käy, voi, voi, ei voi mitään.

Nauratti, kun piirsin eilen Ison Ympyrän, kuten Terapian tarpeessa -kirjan tehtävä käski. Ympyrän keskelle piti piirtää oma itse. Piirsin itseni ja sitten ympyrän sisään tuli kirjoittaa asioita, jotka ovat lähellä.

Minä olen niin iso, että lähelläni ei mahdu paljoa olemaan. Vain Matti, tytöt, Paula-sisko ja siskon vanavedessä muut Sorjossisarukset. Rakennusliike tuli aivan sisäympyräni ulkoviivalle ja vähän lähemmäs Isoa Minua kirjoittaminen sekä kirjeet.

Pyry ja Halla olivat ympyrän sisällä. Birgitta ei, sillä Birgitta ei ota paljoakaan ihmiskontaktia nykyään.

....

Jahas, kukahan Avussa kirjoittaa Kannuksen asioista? Kirjeenvaihtajaverkostossa Jenni Räinän asemapaikka on Oulussa ja Kirsi Haapamatin Seinäjoella.

Oulusta Kannukseen on suorinta tietä 169 kilometriä ja Seinäjoelta 168 kilometriä. Nilsiästä 262 kilometriä. Avun kirjeenvaihtajaverkosto on ihan mahtava juttu.

Ja nimenomaan se, että Pohjois-Savon kirjeenvaihtajan asemapaikka on Nilsiä. Vielä parempi tosin olisi, jos olisi Kaavi tai jopa Rautavaara. Antti Heikkisen perheellä on maaseutupaikka Kaavilla. Minä vieläkin ärisen siitä, miksi ei Rautavaaralla.

Nilsiäläiseksi profiloituva kirjeenvaihtaja on kuitenkin satatsiljoonaa kertaa parempi kuin kuopiolaiseksi profiloituva.

...

Koko eilisen päivän odottelin, että Joel Haahtelan Jaakobin portaat olisi tullut Storyteliin äänikirjana. Illalla myöhähköön äänikirjan ilmestymispäivämäärä vaihtui 24:nneksi päiväksi tammikuuta.

Samalla tavalla jahtasin Knausgårdin Taisteluni VI:tta osaa pitkin syksyä.

Joel Haahtelan haastattelu oli Savon Sanomissa (la 15.1.2022). Hyvä on. Ilman sanomalehtiyhteistyötä haastattelu ei olisi ollut ollenkaan ulottuvillani enkä olisi eilen osannut haroa Storyteliä odottaakseni kirjaa.

Mutta silti. On mälsää, että jutut monistuvat. Toivottavasti haastattelu edes on ollut ensimmäisenä Suonna Konosen työnantajassa Karjalaisessa.

Luin Matille jutusta kohtia ääneen. Miksi kokenut kulttuuritoimittaja kirjoittaa näin: "Joel Haahtela on kirjan liepeen mukaan syntynyt 1972. Se merkitsee sitä, että tänä vuonna ovat edessä viisikymppiset."

Kiinnostavaa. Mikäli kirjailijan syntymävuotta ei olisi mainittu kirjan liepeessä lainkaan, kirjailijallako ei olisikaa tänä vuonna edessä viisikymppiset? Miksi Konon poijjan piti kikkailla turhaan.

Muutenkin vaikuttaa kummalta koukertamiselta. Miksei toimittaja olisi voinut vain kirjoittaa, että tänä vuonna kirjailijalla on edessään viisikymppiset?

Savon Sanomilla on samat ääliötaittopalikat käytössään kuin Töllöttimelläkin. Merkkimääräraja on Pyhempi kuin Jouluevankeliumiteksti. Miksi Suonna Kononen on saanut tuhlata konsernin kalliita merkkejä tyhjään?

....

Ärgh.

...

Oli jutussa jotain muutakin juosten kustun tuntuista, josta naputin Matille keittiön pöydän ääressä lauantaina ennen kuin läksimme työmaalle maalamaan muudaan tuvan lattiaa.

Niin. Juttuun sisältyi todella surulliseksi ja pettyneeksi tekevä lause: "Onhan tämä korona-aika ollut sellaista, että tässä on eletty säkissä kaksi vuotta."

Eivätkö toimitussihteerit enää lue taittamiaan juttuja lävitse? Keneltä jummalaut´ on päässyt lävitse moinen lause? Jos olisin taittanut Savon Sanomien kulttuurisivut - vai läiskäistäänkö juttu sellaisenaan samassa muodossa pakettina kuin Karjalaiseen tai Keski-Syöpäläiseen? - olisin tiivistänyt lauseen näin lyhyeen:

"Kaksi vuotta on eletty säkissä."

Vittujoo, korona oli mainittu väliotsikon korvaajaksi tulleen palstalihavoinnin jälkeen kolme kertaa. On aivan päivän selvää, että kahdessa säkkivuodessa on kyse korona-ajasta. Voi hyvää päivää sentään!

Miksi vakitoimittajat saavat kirjoittaa löysästi? Miksi toimitussihteeritkään eivät enää tee työtään?

...

Joka tapauksessa Jaakobin portaissa päähenkilö rakastuu oppilaaseensa. Haastattelun yhteyteen Suonna Kononen on ujuttanut mielipiteitään, vaikka kokonaisuuteen liittyy ihan oikea kriitikon perinteinen kritiikki. Jämsénin kritiikki sisältää ihastuttavasti kirjallisuustermejä, kuten sisällön ja teeman tekstuuri.

Minulla ei vielä ole harmainta haisua siitä, mikä on tekstuuri, mutta aion ottaa siitä selvää, sillä haluan harjoitella omassa romaanissani "sisällön ja teeman tekstuurin hallintaa". Joo-o, oikeasti, en vittuile.

Suonna Kononen nurisee, että kirjailijat virittelevät aina kirjoihinsa rakkauskuvioita, jotta saavat uitettua teemojaan lukijoihinsa. Muuten! Miten teemoja uitetaan lukijoihin? Nyt vituttaa ennen kaikkea kaikki, mutta eikö pitäisi olla, että teemoja uitetaan lukijoiden ajatuksiin?

Joka tapauksessa olisin juuri ilman juonnetta yliopisto-opettajan ihastumisesta oppilaaseensa jättänyt kirjan huomiotta. Olen joitakuita Joel Haahtelan laihahkoja romaaneita koettanut lukea. Tuloksetta! Ne ovat aivan liian teoreettisia ja jotenkin viitteellisiä.

Haahtelan teksteistä on puuttunut ruumillisuus! Vaikka en suorista sukupuoliyhdyntäkuvauksista pidä, mielestäni tekstissä pitäisi olla aisteja, tuntoaistia, hajuelämyksiä ja laulua sekä tanssia.

Ehkä Jaakobin portaiden jälkeen jaksan kuunnella Haahtelan edellisen ortodoksikirjan Hengittämisen taidon.

Kun olin pettynyt siihen, että en päässyt kuuntelemaan Jaakobin portaita, googlailin, joko Saara Turuselta olisi tulossa jotain. Pidän hänen henkilökohtaisuudestaan. Hänen henkilökohtaisuutensa on yhtä aikaa pidättyväistä. Pidättyvyydessään äärimmäisen latautunutta.

Saara Turuselta haluaisin oppia sen, miten kirjailija ei löyhyttele käytettyjä alushousujaan lukijan nenän edessä. En tunnu oppivan sitä koskaan. Tänäänkin merkintääni tunki Lapinlahden vasemmisto ry:n taloudenhoitajatar!

Googlauksella osuin Suurteoksia esseekokoelmaan. Sen Saara Turunen on koonnut yhdessä Petra Maisosen kanssa.

Herman Raivio nyreilee Kiiltomato-kritiikissään sitä, että Aino Vähäpesola pohtii esseessään, luovuttaisiko omia munasolujaan.

"Minäpölinä on yksi ajan hengen ilmentymistä ja kun siihen annetaan tilaisuus, se käytetään tietenkin vailla estoja. Antologian tasoa tämä laskee. Jos halutaan oikeasti esittää vaihtoehtoja tunkkaisille miehisille tavoille puhua kirjallisuudesta, vastauksena ei voi olla nainen jaarittelemassa kehollisista kokemuksistaan."

https://kiiltomato.net/critic/saara-turunen-petra-maisonen-toim-suurteoksia/

Juuri sen vuoksi, että Suurteoksessa naiset jakavat kehollisia kokemuksiaan, haluan kokoelman kuunnella. Olen oppinut lukemaan kirjallisuuskritiikkejä käänteisesti!

Onneksi kulttuuritoimittaja Suonna Kononen unohti, että oli tekemässä neutraalia kirjailijan henkilökuvaa ja nillitti Haahtelan haastattelussa romaanien rakkausvirityksistä. En olisi ilman Konosen narinaa koskenut Jaakobin portaisiin kolmen metrin kepilläkään.

Aino Vähäpesolan Onnenkissaan rakastuin, mutten saanut siitä blogiini muistaakseni riviäkään, sillä kirjan lukemisen aikaan oli elämäni riisi (vrt. elämäni biisi, katsoimme sitä Matin kanssa yhdessä Kaivokosken älytelkkarista useasti viime syksynä, ei huono ollenkaan se.).

Kirjoitin Onnenkissasta näin (16.2.2021): "Koska en tiennyt Onnenkissaa lukiessani, kirjoitanko itse pian erokirjani tai avioerohakemukseni, jäi Onnenkissa blogissani käsittelemättä."

...

Herman Raivio kirjoittaa, että Milja Sarkolan kirjoitus on Suurteoksia-kokoelman ajatelluin ja tyylikkäin sarkolamaisessa viileydessään. Päätin jo etukäteen, että en pidä Sarkolan tyylikkään viileästä kirjoituksesta.

Vihaan kaikkea tyylikkään viileää. Hoikkaa, pitkää, pienirintaista ja yhtä aikaa hyvin kuivaa.

...

Sen sijaan somalialaisen Nura Farahin takia päätin aloittaa Suurteoksia välittömästi, kunhan saan Terapian tarpeessa loppuun. Unohdin aamulla, että Terapian tarpeessa -kirjasta oli vielä kymmenen ihanata minuuttia jäljellä.

Herman Raivio mainitsee, että Nura Farah luki Laila Hirvisaaren Hiljaisuuden (2018) samaistuen karjalaisiin evakoihin. Melkein itketti, kun luin Hirvisaaresta coolin kriitikon kritiikissä.

Herman Raivio, Laila Hirvisaari, karjalaiset evakot - siinäpä vasta ristiriita. Jotain polkupyörän ja lihapullahajuveden kaltaista. Ja Nura Farah. Rakastin hänen Aavikon tyttäriäään.

Kirjassa tuli kipeästi esille vanhenevan vaimon tuska. Mies otti rinnalle nuoren vaimon, koska vanheneva ei kyennyt enää samaan lapsia. Samaistuin vanhenevaan vaimoon täysin!

Vuonna 2019 Farahilta on ilmestynyt Aurinkotyttö. Se on mennyt minulta aivan ohitse. Kiiltomadossa on Aurinkotytön arvostelu. Hannele Puhtimäki kirjoittaa näin: "Khadija ja Luul ovat kasvaneet toinen toisensa parhaiksi ystäviksi ja luotetuiksi tukipilareiksi, mikä ei ole ollenkaan tavallista vaimojen kesken."

Jotain tämänsuuntaista olin Aavikon tyttärien loppupuolella vaistoavinani.

En myöskään ole tiennyt, että Laila Hirvisaarelta on vuonna 2018 tullut mitään. Hiljaisuus? Kiinnostavaa on, että Hesarin kriitikkoa Arla Kanervaa nyppii Hiljaisuuden uskonnollinen terminologia:

"Kristinuskolla kyllästetty opettavaisuus nöyryydestä ja anteeksiannosta on ohitettavissa 1940-luvulla kirjoitetussa nuortenkirjassa, mutta 2010-luvulla se tuntuu ainakin aikuislukijasta kiusalliselta – huolimatta siitä tiedosta, että seitsemänkymmentä vuotta sitten uskonto todellakin oli osa ihmisten arkea."

https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002924576.html

Arla Kanervan mielestä on vaikea kuvitella nykyisen teinin tai esiteinin innostuvan Ingan maailmasta, ellei tätä ole kasvatettu vanhojen hyvien aikojen tynnyrissä.

Kiinnostavaa on, että Nura Farah on löytänyt Hiljaisuudesta samaistumispinnan. Arvelen, että Farah on elänyt eri todellisuudessa kuin Arla Kanerva.

Minulla on kirjastossani pitkä rivi Laila Hietamiehiä. Olen Hietamieheni lukenut ja myös samasta teemasta Annikki Sankaria. Isä osti minulle kummankin kirjailijan kirjoja.

Juuri 1940-luvun puhetyylin vuoksi en tohdi kirjoittaa äidistäni Vieno os. Tiusasesta. Tiedän, että äitini on ollut uskonnollinen ja uskonnollissävytteinen puhe ei minulta luonnu.

Pitää lähestyä äitiä jotenkin toisin. Hänen elämänkäänteitään haluan pohtia, mutta ilman tätä: "Olisin voinut kuolla ja olisin päässyt äidin ja isän luokse ja he olisivat olleet minua vastassa siellä taivaassa. Sillä siellä he ovat, sanoo isoisä Abraham. Voi minua lapsi raukkaa.”

Kieltämättä kiusallista, mutta noinhan sitä saatoin itsekin ajatella lapsena, kun olin uskovaisen äidin kasvattama.

...

Kylläpäs taas teksti vei. Huomiseksi pitää kirjoittaa työmaan työntekijäluettelo enkä ole kuin ajatuksen asteella. Tuli näin pitkä minäpölinäinen merkintä.

En voi kirjoittaa moneen päivään nyt, joten tähän tulkoon kaikki.

...

Alunperin piti kirjoittamani siitä, että eilinen työpäivä oli oikeastaan aika ihana. Päätin, että tulen toimeen Jydacomin kanssa ja otin niska-perseotteen palkanlaskentaohjelmistoneuvojan kirjallisista ohjeista.

Vanha koira oppii istumaan, jos haluaa. Minä päätin, että kerran elämässä osaan jotain kirjallisten ohjeiden perusteella ja vain nauroin itselleni, kun olin kirjoittanut euromäärä, kun piti kirjoittaa euromäärä numeroin (25 euroa.)

Sain jotain kirjanpitojuttujakin tallennettua. Tästä ansaitsisin Lapinlahden Tili Oy:ltä taputuksen: "Hyvä tyttö! Ahkera tyttö! Kiltti tyttö!"

...

Pekka Saurin Facebook-sivujen me-lauseesta piti päästä demokratiaan. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja, emeritusko hän nyt jo on?, Pekka Sauri on aina suhtautunut vakavasti kaupunkidemokratiaan.

Suomen Kuvalehdessä (1/2022, 7.1.2022) oli aivan mainio Tommi Laition haastattelu. Laitio on Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja ja tekee kahden vuoden keikan Baltimoreen Amerikkaan työskentelemään kaupunkien ongelmanratkaisun parissa.

Tämä oli aivan erinomaista: "Laitio sanoo, että demokratia ei ole järjestelmä, vaan fyysinen kokemus siitä, että on osa porukkaa. Julkisten palveluiden tulee olla hyviä kaikille: toimia erityisen hyvin heikoimmille, mutta olla houkuttelevia myös keskiluokalle."

Laition kestoteemoja jutun mukaan on aina ollut osallisuuden kehittäminen. Erinomaista Laition ajattelussa on se, että hän tajuaa sudenkuopat. He, jotka ovat tottuneet siihen, että heidän näkemyksillään on merkitystä, saavat kyllä äänensä kuuluville.

"Kaupungin tehtävä on huolehtia, että kaupungista tehdään parempi reilusti ja tasavertaisesti, ei vahvimpien ehdoilla!"

PS. Terapian tarpeessa -kirjan ohjeistuksen mukainen sisäpiiriympyrä sisälsi eilen Marian ja Annan, mutta oikeastaan he ovat jo hyvällä matkalla ympyrän ulkopuolelle. Piirsin heidät kuvaani, mutta nuolien kera. Nuolet osoittivat poispäin minusta, ulos Matin ja minun piiristäni.