Lisa Taddeon Eläin - ihan huippua

Haluan (sarkazó) repiä lihaa kirjoituksissani

ti 4.1.2022

Lisa Taddeon Eläimessä on niin viisas ajatus, että on pakko kirjoittaa se tähän alkuun.

Kirjan minäkertojan Gosha- tai Kosha-täti - kirjaa ei ole e-kirjana, joten en voi tarkistaa kirjoitusasua - sanoo, että trauman jälkeen paljon korjaantuu jo sillä, että ihminen käy nukkumaan ja näkee seuraavan päivän koiton.

"Seuraavasta päivästä tulee merkittävästi siedettävämpi tai siltä ainakin vaikuttaisi."

Uskon tähän. Olenhan nähnyt asian omassa elämässänikin monta kertaa, mutten ole sitä pystynyt pukemaan sanoiksi.

Eilen illalla kolasin lunta lukion parkkipaikan sivussa. Kilpailutettu linkoaja ei ollut rakentanut parkkipaikan sivuun samanlaisia valleja kuin käsityöläisaukion auraaja, mutta silti Linnansalmentien töyrään alareunaan oli pakkautunut betoninkova lumikansi.

Matti on käynyt taistoon pihamme lunta vastaan Valmetillamme. Mies körötteli Valmetin Lapinlahdelle uuden vuoden päivänä, kun me muut, minä, Maria ja Paula-tätinsä, nautiskentelimme rapean rutisevista Juuan ABC-muikuista ja maalaissalaateista.

Valmetista puuttuu vielä hydraulinen nostin, mutta uskon, että Matti keksii sellaisen omasta päästään, kunhan intoutuu purkamaan yhden peräkärryn päältä telinekuorman. Telinekuormaamisia vartenhan me Valmetin ostimme.

Telineistä tehdään nättejä nippuja ja ne sitten nostellaan näpsäkästi trailerille. Hirret seuraavalle työmaalle menivät joulukuun alussa ja se oli taatusti viimeinen kuorma, jonka Matti teki kipeällä selällään ilman hydrauliikan apua!

Valmetilla Matti teki huiman väylän käsityöläisaukiolta lukion parkkipaikalle. Se on kuin lumitunneli. Tunneli on niin leveä, että sen aukipitäminen kolan avulla on iso homma ja pitää löytää jokin paksu kirja, jonka avulla saan kolattua sen. Paksu kirja = pitkään kestävä äänikirja.

Juhlallista tunnelia pitkin kuljemme Hallan kanssa parkkipaikalle ja lukiolaisten tupakkipaikan kautta Linnansalmentien töyrään alalaitaa pitkin takaisin meidän pihaamme.

....

Linkoaja, joka on ilmeisesti eri urakoitsija kuin käsityöläisaukiolla, oli heittänyt lumen kahden metrin päähän lukion parkkipaikan sivuvallista. Osan reittiä lukiolaisten tupakkapaikalle jaksoin avata, mutta osa jäi tälle illalle. Pitää varmaan ottaa illalla lumitöihin perinteinen pistolapio.

Lumikansi koirankusetuspolun päällä on niin kova, ettei se varmaan lähde edes lumilapiolla. Kirjoitan samalla päässäni työyhteisösovittelulopputyötä. Kirjoitan sitä eteenpäin nytkin jossain aivopoimussani.

Tympii avata tähänastista versiota, sillä työssä on sivukaupalla tyhjää löpinää. Voi kunpa olisi kustannustoimittaja, joka vain kylmästi silpaisisi tekstiä välistä pois. Ikävöin mehiläisvahataiton aikaa.

Meille vielä opetettiin, että taittajan puukko oli pyhä. Taittaja, joka oli ylpeä ammatti-ihminen tuotannon puolella, liimasi jutun mehiläisvahalla taittopohjaan ja me, toimittajat, olimme opetetut rakentamaan juttumme niin, että jutun kappaleita saattoi siipaloida jutun peräpäästä pois, jos juttu ei suostunut mahtumaan toimitussihteerin skeemapiirroksen sallimaan tilaan.

Tekstille  puukkoa ja sillä sipuli. Ilman mitään drmatisointeja tai itkuja toimituksen vessassa. Toki olen myöhemmässä elämässä itkenyt Sanoma Aikakauslehtitalon (hirveä hirvityshökötys Pitäjänmäellä) vessassa, kun päätoimittaja, välipäällikkö ja art direktor listivät rakkaimpiani.

Olin päässyt arvostettuun aikakauslehteen töihin. Ja minun täytyi olla niin ylimaallisen hyvä, että jokainen kirjoitukseni oli ainutlaatuinen taideteos. Jutustani ei saanut ottaa sanaakaan ilman, että olisin painunut vessaan pillittämään.

...

En päässyt Me Naisiin. Pitää ihan tutkiskella sydäntäni, kaiveleeko työhaastattelu vielä. Ratkaisukeskeinen psykoterapeutti kehottaisi ajattelemaan lehtiä, joihin sitten pääsin. Pääsin Kodin Kuvalehteen ja Pirkkaankin olisin päässyt.

Naurattaa, kun äsken siirtelin kirjoja uuden printterin alta. Hyvä joskus pyöräyttää sisustus toiseen asentoon. Markku Soikkelin esseekokoelma Hyvästä on helppo pitää on nyt nenäni edessä.

Soikkelin ajatus siitä, että satiirin tulee olla jopa raatelevaa, ei jätä minua rauhaan. Koska en ole merkinnyt kohtaa kirjaan, joudun lukemaan koko esseekokoelman vielä joskus uudestaan. Ensin kuitenkin luen Martti Anhavan Siperia opettaa -tekstit.

Löysin nekin kirjapinosta, joka tämänaamuisessa rymsteerauksessa joutui väistymään keittiössä. Ei kun löytyi! Sivulla 91 kirjallisuustohtori Markku Soikkeli kirjoittaa, että sarkasmi pohjautuu kreikankieliseen verbiin sarkazó. Sillä kuvataan lihan repimistä.

"Sarkastinen tyyli jättää lukijan parhaimmillaan haavoitetuksi, pahimmillaan raadelluksi." (Markku Soikkeli Hyvästä on helppo pitää s. 91)

Arvaatte varmaan, kenet Lapinlahdella haluaisin raadella teksteilläni kappaleiksi? Tarkkaavainen lukija lisäksi huomaa, miten massiivista kipua tunnen sellaista tekstiä kirjoittaessani.

Lisa Taddeo panee Eläimen minäkertojan toistelemaan toistelemisensa jälkeenkin: "Haluan tappaa hänet!" Lause syntyy kivusta. Minullakin oikeasti on sisällä niin iso möykky, oikea klöndien klöndä, että sen koskeminen musertaisi. Siksi peitän surun vihaisuudella.

Vihassa on voimaa. Se puhdistaa.

...

Kirjoitin tarkoituksella. että peitän surun vihaisuudella. En käyttänyt possessiivisuffiksia. Jos olisin kirjoittanut, että peitän suruni, olisi se ollut ihan että blääh. Liian imelää. Piti myös korvata suru sanalla möykky, klöndien klöndä. Suru on liian dundeellinen.

...

Jussi Kalevan kirjassa Puolukkaparonit on paikallislehti Jussi ja Tilly sekä kunnanjohtaja Kuttusen Villi. Luin kirjaa netistä jonkin matkaa. Löysin jonkun alustan, jossa on katkelmia kirjasta.

Kirja on veijariromaani ja lupaan lukea sen, vaikka se tosiaan veijariromaani onkin, siis miesmiesmies kirjoittaa miehelle - kunhan posti kulkee ja päätyy Kaivokoskentien postilaatikkoon tai asioimispostipisteeseen. Puolukkaparonien paikallislehti Jussi ja Tilly oli ihan hauska, mutta Kuttusen Villi vähän liikaa, vaikka veijariromaanin kirjoittaja olisikin tekopitäjänsä entisestä kunnanjohtajasta sitä mieltä.

Minäkin muuten olin tästä samaisesta hepusta sitä mieltä. Mutta jos osaisin kirjoittaa kokemuksistani Matti ja Liisa -lehdessä veijariromaanin, en käyttäisi sananmuunnoksia. En tosin kirjoittaisi veijariromaania, sillä sellaiset eivät kiinnosta minua. Veijariromaanissa istutaan nuotiolla ja naukkaillaan Koskenkorvaa.

Kohtauksilla tavoitellaan mieslukijoita. Antti Heikkisen Kehvelin arvelen olevan laskelmoitu mieskirja. No, tämä on kyllä hyvä kustantajan sivuilta napattuna: " "Saastamoinen halusi puhua rakkaudesta. Se kysyi, olenko koskaan rakastanut oikein todella. Kerroinpa kerran rakastaneeni niin kovasti, että sitä en mielelläni muistele vieläkään."

Oho. Kehvelin alussa on sukupuoliyhdyntäkuvaus. Hm. Pitäisikö hankkia romaani itselle kerronnallisten keinojen opetteluun?

...

Hm. Jussi Kalevin Puolukkaparonin munansaannokset ja Kehvelin irvokas alkukuvaus. Hm. "Nainen honkii ja vinkuu, naisen löysä vatsanahka läiskähtelee ja häpykarvat hankaavat toisiaan." (mukaeltu Antti Heikkisen Kehvelistä s. 8)

Paitsi, että kuvauksessa, jonka haluaisin kirjoittaa veijariromaaniini, joka kertoisi fiktion verhoon käärittynä kokemuksistani paikallislehti Jussi ja Tillyn pitäjässä, ei olisi löysän vatsanahkan läiskähtelyä. Siinä olisi pinkeä tynnyri.

...

Kävin tsekkaamassa kansiosta muudatta kirjeenvaihtoani toissa iltana. Olin kirjoittanut miehestäni haaveilevalle nuorelle älykkönaiselle kesällä 2016, että Sarja Mavolainen soittaa Matille joka päivä ja kujertelee kuin pulu.

...

Kipu, kipu, kipu. Älä tunge sieltä tähän.

...

Onneksi oli sentään nuori älykkönainen, joka kirjoitteli runoja. Ettei avioliittomme hajottaminen jäänyt pelkästään apukoulutason nuoren naisen varaan. Tai uskovaisen kahelin. Tai hirveän peniksensyöjäkasviksen.

...

En tarttunut Lisa Taddeon romaaniin Eläin kuunneltuani hänen mainion tietokirjansa Kolme naista. Kolme naista kertoi naisen himosta, mutta vaikka keisit olivat ilmeisesti tosia, häiritsi se, että tietokirjan naiset eivät olleet oikein toimijoita.

Jos he olivatkin toimijoita, he liikkuivat niin kuin joku mies heitä liikutti. Pompotti.

Kun olin Kolmen naisen hurmiossa, luin analyysin Eläimestä. Kirjailijan esikoisromaania oli verrattu Albert Camus´n Sivulliseen ja siinä on kirja, jota inhoan. En halua sitä edes kirjahyllyyni.

Kirjallisuustieteen perusteita opiskellessa taisin lainata Sivullisen kirjastosta. Vihasin sitä jo etukäteen, sillä kaikki herkät ja neuroottiset mustiin pukeutuvat ihanat pojat Tampereen yliopiston käytävillä kärsivät eksistentiaaliahdistuksesta ja ihailivat Camus´ta sekä Sartrea, joka mielestäni jo tuolloin oli vastenmielinen ja ruma kurppa.

Enkä ollut edes lukenut Simone de Beauvoirin Kutsuvierasta.

....

Tietenkin Lisa Taddeon Eläimessä on viitteitä Camus´n Sivulliseen, mutta Lisa Taddeo on saanut Eläimen minäkertojaan kummallista lämpöä. Kirjassa on välittämistäkin. Ja aivan riipaiseva on kohta, jossa minäkertoja sanoo, että antaisi, vaikka molemmat käsivartensa, jos hän saisi kokea äidin käsivarret ympärillään.

....

Maria haluaa herätä. Iltapäivällä otan työyhteisösovittelulopputyösököstykseni esille. Jätän palkkajärjestelmän uudet sotu- ja muut piperryspöperrysprosenttien vaihtamiset ensi viikolle.