Oikeakielisyydestä ja aikakauslehtitason valokuvista

Kilkut, kalkut, kelkut, kelkuttimet, kilkuttimet ja helkuttimet sekä ihan hirrrrveä lonttero

la 29.1.2022

En ota romaanikässäriä esiin ennen kuin saan järjestettyä työyhteisösovitteluopintojen opintoaineiston. Moodle on meillä käytettävissä puolen vuoden ajan ja sieltä imuroin opintopäivien aineiston tietokoneelle ja laminoin kysymyspatteristoja.

Tänään ei ehkä ole inspispäivä siihen. Alfa-TV:ssä on Sielunrauhassa jyväskyläläinen taiteilija Eeva Kouvalainen. Haastettelu on rohkaiseva ja innoittava. Eeva Kouvalaisesta oli juttua Savon Sanomissa. Tänään kulttuurisivuilla oli runoilija Harry Salmenniemestä. Annoin Marialle viimeksi vintin portaiden alaisesta hyllystä runokirjan, jonka muistin Salmenniemen runokirjaksi, muttei se hänen ollutkaan.

Runokirja, jonka Maria halusi mukaansa, oli esineenäkin kaunis. Siksi muistin, että se olisi ollut Salmenniemen.

Marian pitäisi vain alkaa itsepintaisesti kuvata ja käsitellä niitä sekä liittää kuviin runojaan. Ihan miettimättä ketään tai yhtään mitään. Tekisi vain niin kuin huvittaa, kuten Varpaisjärven romurinsessa Marjut Kauppinen.

Eilen kirjoitin Töllöttimen juttujen kielikukkasista. Tarkoitukseni oli sanoa, että kun uudella päätoimittajalla on hyvä verkosto maallikkokirjoittajista, konsernin tulisi massiivisilla resursseilla ensin huolehtia siitä, että sivutoimikirjoittajien teksti on lehtikieltä.

Ensi alkuun riittäisi, että taittavalle toimittajalle annettaisiin aikaa käsitellä jutut. Oikoluvussa on kyse kielen muustakin tarkistuksesta kuin kirjoitusvirheiden eliminoimisesta. Toisessa vaiheessa sivutoimikirjoittajat pitäisi panna kielenhuoltokouluun.

Kirjoittajen tulisi opettaa tunnistamaan muun muassa substantiivitautiset rakenteet. Edempänä merkinnässäni käytän substantiivitautista ilmausta: "....minulla on meininki käyttää inhokkiani..." Kohta on puhekielinen ja oikeakielisesti pitäisi kirjoittaa näin: "Aion käyttää inhokkiani tänään..."

Käsittääkseni Kotus (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, entinen Kielitoimisto) on höllentänyt joitain kirjakielisyyksiä. Suomen kielen lautakunta hyväksyi miltei tasan seitsemän vuotta sitten, että voi sanoa alkaa tekemään. Edelleen alkaa tekemään riipii korviani, kirskuu aivoissani ja ärsyttää silmiäni. Kaiken lisäksi alkaa tehdä on itäinen ilmaus ja Suomen kielen lautakunnanpahus alkoi liikkumaan läntiseen suuntaan. Eikö riitä, että alunperinkin koko perkeleen suomen kieli on luotu etupäässä läntisten standardien mukaisesti.

Nyt kun jokin asia olisi ollut itämurreperusteella, se piti muuttaa! Tosi raivostuttavaa. Vielä hirveämpää on verbi ruveta ja saan näppylöitä, jos joku kirjoittaa: ruveta tekemään. On sellainen tunne, että ruveta-verbi tulee sanasta rupi. Ei se niin ole, mutta emäntä kyllä muistuttaa liikaa emätintä ja nainen naida-verbiä.

Emäntä juontuu käsitteestä nisäkkäiden emo, se on vanha uralilainen sana, ja on vissiin kait ihan neutraali. Sana emätin tulee verbistä emättää ja google alkoi varoitella äsken, että osa hakutuloksista saattaa olla seksuaalissävytteisiä.

Vauva.fi -keskustelussa on johdettu logiikkaa, että siitin siittää ja emätin emättää. Näinhän saattaa hyvinkin olla. Mitä emättämisestä sanoo Kotus? Googlaanpa.

Ei sano mitään nopealla googlauksella, mutta löysin Kotuksen sivuilta tekstin kiertoilmauksista. Esimerkiksi sanan panna moni korvaa vaistomaisesti sanalla laittaa. Laittaa ei oikeastaan voi muuta kuin ruokaa, mutta nyt jopa laittaa on saanut seksuaalissävyä.

On se ihan laitettavan näköinen tyyppi. Niin. Pantavan.

Voisin jäädä näihin koukkuun ikuisiksi ajoiksi, mutta tyydyn vain kopioimaan tähän Kotuksen artikkelista löytämäni runon hauesta:

"Minull' on se aika hauki
Ja kahet pienet kauskut
Jotka sukkelasti suilaa
Pitkin piikoin reisii
Likk' oli maassa liirillään
Avant' oli auki
Poika oli päällä polvillaan
Avannoss oli hauki"

Loru on vuodelta 1837 ja sen oli ottanut talteen Lönnrot.

Ilomantsista Lönnrot on löytänyt vuonna 1841 tällaisen:

"Naipi mies, pahankin naisen,
viikon ilman oltuahan,
syöpi hauki sammakonkin,
selän suuren uituahan."

Minä olen paha nainen, jonka Matti pani. Jo menivät pasmat sekaisin Lapinlahdella. Tuli suuri tyrmistys ja monta Matin varaan laskenutta hassakkaa, hässäkkää, hämpsyä, hömmeröä, horveloa, häpytintä, höpötintä, lipotinta, lintteroa, lontteroa ja losseroa jäi ilman.

...

Ai jaa joo, ihmiset ovat alkaneet karttelemaan ruveta-verbiä ja ovat yhdistäneet rakenteet: "Yksi syy yleistymiseen saattaa olla se, että murteissa tavallista ruveta-verbiä on jostain syystä ryhdytty karttelemaan, ja ruvetaan tekemään -rakenteen tilalle on vaihtunut alkaa tekemään."

Kiinnostavaa on oma reaktioni. Nämä ovat minulle sydämen asioita! En kirjoita, että kieli on sydäntäni lähellä, sillä kieli minulla on suussa ja pelkään eniten maailmassa, että kieleni on jonkun perseessä. Tosin! Tarkkaavainen lukija osaa erottaa, kenen perseessä kieleni tätä kirjoittaessa on. Se on! Jossain, kyllä, poseeraan niin, että pahaa tekee. Auts.

Nimittäin: "Osa ei ole opetuksesta huolimatta omaksunut kirjoitetun kielen normia – ehkä juuri siksi, että kielen järjestelmän kannalta alkaa tekemään -rakenne on neutraali."

https://www.kotus.fi/ohjeet/suomen_kielen_lautakunnan_suosituksia/suositukset/alkaa_tehda_ja_alkaa_tekemaan_rinnakkain_yleiskielessa

Tapanani on silpoa mieheni itsetuntoa yhdys sanoilla. Olen julma ja nostan metelin, kun hän kirjoittaa sanoja erikseen kysymättä minulta neuvoa. Yhdys sanoissa täytyy olla jotain kielen vastaista, sillä kansa kirjoittaa ne voittopuolisesti väärin.

Yhdys sanat ovat yleensä uudissanoja, jotkut vanhoiksi käyneitä uudissanoja, kuten pesuaine, ja onko taustalla ehkä saksan kielen malli? Windschutscheibe? Suomen kielen lautakunta on ammoin ehdottanut, että pesuaine olisi pese.

Miksei minusta tullutkaan äidinkielen opettajaa? Kielen tutkija kyllä olisi voinut tulla! En minä opettaa jaksa. Jaksan arvostella ja haukkua, mutta opettaminen, ei kiitos, sen huomasin Portaanpään opistossa syksyllä 1991, jolloin sijaistin Anja Smolanderia.

Vieläkin hävettää, kun panin peruskoululinjalaiset jäsentämään lauseita Hanif Kureishin Mustan albumin ensimmäiseltä sivulta. Lapinlahden 1990-luvun alun nuoret eivät vielä olleet mitenkään kohdanneet maahanmuuttoa tai globaaleja kansainvaelluksia. Minä olin.

Sen vuoksi Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha oli jotain ylimaallisen ihanata. Mustasta albumista en pitänyt niin paljon, sillä se oli liikaahkoa päihdekeskeinen. Esikaupunkien Buddha oli Kureishin esikoisromaani ja raikkaampi. Kureishin kakkosen otin opetuskirjakseni, sillä sen olin ostanut itselleni. Portaanpään oppilaat eivät varmaan tajunneet lauseenjäsennyksistäni tuon taivaallista eivätkä pakistanilaistaustaisen Kureishin maailmastakaan.

Moskovassa asuessani ihaninta maailmassa oli istua metrossa ja katsoa Patrice Lumumban yliopiston afrikkalaistaustaisten nuorten miesten erisävyisiä kasvoja tai miettiä, kuka Gubkinille nimetyssä kaasu- ja öljyinstituutissa oli Syyriasta, kuka Intiasta ja kuka Bahrainista tai Arabiemiraateista.

(Bahrainista että Arabiemiraateista pakeni pinnanalaisia kommunisteja instituutillemme, kun syttyi Persianlahden sota. En ehdi tähän miettiä, mikä korvaisi sanan pinnanalaiset. Tarkoitan illegaaleja. No tämähän se vasta selvitti asiaa. Prkl, en pysähdy tänään, sillä hampaat on pesemättä, tukka letittämättä ja yökkäri päällä, istun keittiön pöydän ääressä ja nautin, nautin, nautin. Ihanata on kirjoittaa kirjoittamisesta. Googlatkaa illegaalit. Bahrainin ja Arabiemiraattien kommunistit eivät varmaan olleet vakoilijoita sanan romanttisessa merkityksessä, mutta Moskovan lähettiläitä jollain lailla kuitenkin.)

Lauseessa, jossa kerroin Hanif Kureishin Mustasta albumista, tutkiskelin, miten voi välttää pitkää määritemöllyköitä ja sitten kirjoitin melkoisen epäonnistuneen teema-reema -kimaran. Pakistanilaisesta Kureishista kirjoittaessani jouduin turvautumaan ajatuksen pilkkomiseen, mikä tekee välillä kipeää. Ihan kuin silpoisi omaa lastaan.

Mieluummin olisin kirjoittanut .... kun panin peruskoululinjalaiset jäsentämään Hanif Kureishin romaanin Mustan albumin lauseita. Määritteitä objektille lauseita oli normiin mahtuvat viisi, mutta silti. Kun minä nyt kerta olen arvostelemassa substantiivinorsuja.

Muuten! Tervehdin ilolla uusimman Eevan Koko Hubara -haastattelua. Kirjailija Koko Hubara lausuu, että masennuksen kanssa voi elää. Välillä on päiviä, jolloin ei pääse ylös sängystä ja seuraavana päivänä sitten pääsen.

Minunkin elämäni on sellaista. On hyväksyttävä, että on matalan energian päiviä. Tänään ei ole inspistä järjestellä työyhteisösovitteluopintoaineistoja, mutta huomenna ehkä on. Romaaniani en jatka ennen kuin ikävät tehtävät on hoidettu alta pois.

Lisäksi Koko Hubara on leivosleidi! Hänestä ikääntyminen on ainoastaan ihana ajatus. Niin on! Olen niin samaa mieltä! Ja ihmettelen, miksi samaisen Eeva-lehden kanteen näyttelijä Outi Mäenpäästä on meikattu ihan tuntematon ihminen.

Ylen nettisivuilla on Outi Mäenpäästä (5.9.2021) Pia Parkkisen erinomainen juttu ja Antti Haanpään vielä paremmat kuvat. Jutussa Outi Mäenpää puhuu siitä, kuinka vanheneville naisille ei löydy enää rooleja ja kuvat, ou boi, ne ovat upeita.

Etenkin kuva Outi Mäenpäästä hiukset hajallaan seisomassa keskellä hevosten juottokaukaloita pysähdyttää. Seuraava kuva jutussa oli puolilähikuva Mäenpäästä rinnuksillaan kuivia heinänpätkiä. Näyttelijätär oli kyllä Ylen jutussakin vahvasti meikattu, mutta ikä sai näkyä.

Miksi Eeva-lehden juttukuvituksissa ei saanut? Kuvissa Outi Mäenpään uljaudesta ja upeudesta oli suurin osa tipotiessään. Lisäksi kuvat oli sävytetty vaaleiksi. Sama keinotekoinen vaalennus on alkanut tympiä sisustusbloggareiden blogikuvissa.

Mäenpään jutun piti käsitellä suhdetta Ankkalinna-kirjailija Juha Ruusuvuoren kanssa, mutta kärkiasia tulee vasta haastattelun loppupuolella. Vähän pliisua, vaikka kahden voimakkaan ihmisen suhteesta olisi takuuvarmasti saanut irti muutakin kuin diibadaabaa:

"Pari tapsi ensi kerran jo vuonna 1991 yhteisessä musikaaliproduktiossa. Nyt aika kuulema vasta oli kypsä rakkaudelle." Voi tsiisöss. Ja luontoa taas kummatkin rakastavat niin, että roihuaa. Lehtiyhtiö oli näköjään hankkinut Mäenpäälle kuvausvermeet. Takki näytti superkalliilta eikä se yllä kuvattava ollut hevosenpaskaa luonut eikä lähtökuvan heinätukkoa lukuun ottamatta heinää hepoilleen ammentanut.

Miksi ihmeessä Jouni Harala, erinomainen pitkän linjan ammattilainen, on suostunut tällaiseen ja miten ihmeessä Ylen juttuun sai ottaa niin hyvät reportaasinomaiset kuvat? Savon Sanomien jutussa Kristiina Koposesta oli yhtä taidokkaat ja koskettavat kuvat syksyllä. Hetkonen! Googlaan.

Ei kun. Juttu oli Kristiinan, Marian ja Annan maailman parhaan päivähoitajan, vävystä, Joonas Keijosesta ja tämän sekä Kristiinan tyttären Reetan perheestä. Juttu oli hyvä; kirjoittaja oli Kristiina Poutanen ja kuvat olivat ylimaallisen ihanoita, kuvaaja oli Tuire Punkki.

(Perseus sentään, tosiaan, Mäenpään Eeva-kuvat on ottanut Kodin Kuvalehden entinen valokuvaaja Jouni Harala, joksi vuonna 2002 luulin täkäläistä Jarmo Tikkasta ja hymyilin hänelle. En olisi hymyillyt, jos olisin tiennyt, millaista feikkiä tavaraa Harala joutuu vähän ennen eläkeikäänsä suoltamaan.)

Eevasta vielä, että niin huono juttu siloteltuine kuvineen kuin Outi Mäenpään juttu oli, olivat saman numeron Koko Hubara -juttu ja kuvat hyviä. Haastattelussaan Hubara lausuu, että fuck it! Hänellä on sosiaalialan koulutus ja vaikka polttaisi kulttuurialalla kaikki sillat takanaan, hänelle riittää töitä.

Sama täällä. Toimittajan koulutuksellani olen saanut pyyhkiä lähinnä betoniraudoittajapäätoimittajien ja muiden tyhjäpäiden perseitä. Siksi olen vihamielinen. Kun kerta pää- tai muuksi toimittajaksi voi päästä millä koulutuksella ja taustalla tahansa - tai vaikka ylioppilaspohjalta, on jonkun pidettävä meteliä siitä, että jäljen Savon Mediat Oyj:n julkaisuissa tulee olla vaikka vain pikkiriikkisen ammattimaista.

Pitkäkestoinen vitutukseni alkoi pari viikkoa sitten. Pani vihaksi, että kulttuuritoimittaja sai kirjailija Joel Haahtelan haastattelussa kirjoittaa huonoa kieltä. Kulttuuritoimittajalla on eläkekertymänsä, kesälomansa ja työterveyshuoltonsa, joten hän kyllä voisi vaivautua vaatimaan konsernilta kielikoulutusta.

Ja! Nyt en arvostele Töllöttimen uutta päätoimittajaa siitä, että on koulutukseltaan opettaja ja hän on hankkinut avustajakseen toisia opettajia. Hyvä juttu! Töllöttimestä tosiaan voi sukeutua vaikka millainen kansalaisjournalistinen luomus, oikeasti Ylä-Savon ihmisille tärkeä lehti, joka murskaisi Yläsavolaisen ja Iisalmelaisen - viheliäiset ilmoitusten polkumyyjät. Kaiken kukkuraksi Yläsavolaisessa ja Iisalmelaisessa ei ole ollut pitkilleen yhden yhtykäistäkään toimitettua juttua.

Vaikka konserni pitää Töllötintä vain ilmoituseurojen takia, työnantaja voisi huolehtia siitä, että maallikkokirjoittajien teksti olisi lukukelpoista.

Kuten olen montaa kertaa kirjoittanut; lehtikieleen eivät kuulu pitkät määritemöllit tai määräiset artikkelit. Määräiset artikkelit eivät kuulu suomen kieleenkään - saati sitten kirkkaaseen lehtikieleen, mutta niin vain oli Puumala-lehdessä jopa kirjailija Ulla-Maija Paavilaisen, Puumala-seuran puheenjohtajan, kolumnissa määräinen artikkeli: "Kun tämä koronakausi on ohitse, olisi korkea aika aktivoitua..."

Jos ette minua usko, uskokaa nyt edes wikidebiaa, kiitos Matti termistä Wikipedialle: "Suomen kielessä ei ole epämääräisiä tai määräisiä artikkeleita, vaan määräisyyden aste ilmaistaan laittamalla tutut asiat lauseen alkuun ja uudet loppuun."

https://fi.wiktionary.org/wiki/m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4inen_artikkeli

Määräisyyden asteen ilmaisu on ihanata teema-reemaa. Rakastan teema-reemaa. Ahh. Intohimoni. Eilen taisin kertoa, että lempi-inhokki-ilmaisuni on intohimo ja minulla on meininki käyttää inhokkiani tänään ainakin kaksi kertaa. (En käyttänyt, vain kerran käytin näköjään, sillä en päässyt tekstissäni siihen, mistä alunperin piti kirjoittamani.)

Tämä-sana koronakauden yhteydessä Ulla-Maija Paavilaisen kolumnissa on tarpeeton, ellei kirjoittaja halunnut korostaa sitä, että on tulossa vielä koronakausia lisää. Tosin oikeakielisesti sekin olisi pitänyt ilmaista jollain muulla tavalla.

Muuten Paavilaisen kolumni Lukutaito on turvapaikka oli hyvä. Kotiseutuseuran puheenjohtaja välttää lukutaitokampanjointiin usein liittyvän (määreessä viisi sanaa, pysyy rajoissa!) moraalipaatoksen ja tekee mitä mainioimman ehdotuksen: "Mitä jos lukupiirissä luettaisiinkin ääneen?"

Asuapa Puumalassa, jos Ulla-Maija Paavilainen sinne ääneenlukupiirin perustaa! Jos piirin Puumalaan perustaa, lupaan antaa Paavilaiselle anteeksi, että kirjassaan Sinulle luotu panee hoikan päähenkilön analysoimaan 20-vuotiasta ihanalla tavalla naisellisen pulleaa naista varoittaen, että 50-vuotiaana tällä on inha niskaihrapoimu.

En ole ihan varma siitä, oliko kohta Paavilaisen esikoisromaanissa vai jokanaisen voimakirjassaan Hanki elämä! Pidin voimakirjasta, mutta havaitsin tekstissä muuallakin kuin rivien välissä happamuutta siitä, että jotkut ovat röyhkeästi lihavia. Pitää hakea kirja kirjastosta ja tsekata kohta.

(Minä olen iloluontoinen ja ihana pyknikko. Mieheni raiskannut isoäiti on aggressiivinen l.....llllll..... leski. Lisäksi hän on elukka. En toivo hänelle mitään hyvää loppuelämässään. Mieheni sanoi, että kummankin seksuaalisen ahdistelijansa perimmäinen kohde olin minä. Minut piti tuhota, sillä vein heiltä Matin. Tuhouduinkin ja nousin lentoon kuin pihavaris. Terveisiä vain tietokoneen ääreen.)

Nyt silvon osalta-ilmauksen. Töllöttimen uusimmassa numerossa oli Yrittäjän kulmasta -palstalla kirjoittaja, joka uskalsi ujuttaa tekstiinsä osalta-ilmauksen, se on kielletty, se on nitistettävä, se on kitkettävä, vaikka olen kuullut itsensä ministeri Li Anderssoninkin käyttävän sitä! "Iisalmen yrittäjäyhdistyksen osalta vuosi on käynnistynyt kuitenkin aktiivisesti ja tämän vuoden ohjelmassa on useita tapahtumia."

En olisi kirjoittanut koko mokomaa lausetta, mutta se olisi voinut kuulua näin: "Iisalmen yrittäjäyhdistyksen vuosi käynnistyi aktiivisesti ja odotettavissa on esimerkiksi asiaa hallitusammattilaisilta."

Äh, olisin aloittanut kolumnin suoraan uutisella yritysten hallitusasiasta. Lisäksi olisin taittajana otsikoinut kolumin jotenkin muuten. 2022 - juhlavuosi iisalmelaisille yrittäjille. Juhlavuosiko on uutinen? Ei ole. Tällainen on mahdollista konsernissa, jossa paikallislehden päätoimittajaksi ammoin istutettiin nätti betoniraudoittaja, jonka elämän pääasia vaikuttaa edelleenkin olevan, onko tukka hyvin ja näkyykö kello. Hän debytoi journalismin saralla uutiskärjellä: peruspalvelulautakunta päätti kokouksessaan...

Töllöttimen kolumnin uutinen on, millaisia juhlavuoden tilaisuuksia Iisalmen yrittäjät on ideoinut. Minusta hallitusammattilaisten jutska on tärkeämpi kuin Lohipilkki, mutta jos kirjoittajasta Lohipilkki on parasta, mitä yhdistys on kuunaan keksinyt, sen olisi voinut yllätyksellisesti panna otsikkoon.

"Iisalmen yrittäjät pilkkii juhlavuotenaan!"

Välihuudahduksena tähän; aukeaman ampumahiihtojutussa on aivan ihana otsikko: Yksi napsu lisää. Vaikka olen raittiuden karjuva jalopeuratar, oli pakko lukea, mikä ihmeen napsu. (Yhdellä silmäilyluvulla en tosin saanut selvää napsusta, mutta otsikko pakotti ylipäätänsä jutun lukemaan. Napsu ilmeisesti liittyy ampumahiihtoon, googlasin.)

Puhekielelle annan kirjoituksissani välillä mahdollisuuden. Kirjoitin ...hallitusammattilaisten jutska, koska halusin riisua Iisalmen yrittäjien tilaisuudesta juhlallisuutta ja tärkeilyä. Hitsi, että olen innostunut Itä-Suomen hallitusammattilaisten jutskasta ja haluan jotenkin diminuteerata innostustani.

Samalla tavalla kirjailija Ulla-Maija Paavilainen Puumala-lehden lukutaitokolumnissaan kirjoittaa lainausmerkeissä puhekielisesti: "juoksepas nuoremmakseks´ hakemaan vintiltä villatöppöset". Seuraavassa lauseessa on napakka aikaan sitova ilmaus villatöppösten vastapainoksi: "´Boring´, sanoisi nykylapsi."

Lisäsin äskeiseen yhden heittomerkin. Ilman sitä sana nuoremmakses´ näyttää minun taittajansilmääni leipätekstin rivin loppussa siltä, että sanalopusta on vain unohtunut kirjain.

Tänään piti kirjoittaa ihan muusta. Harhauduin paasaamaan oikeakielisyydestä sen vuoksi, että edessäni on loppuelämä, jolloin en harjoita alkuperäistä koulutusammattiani.

Ihanta! Auts, siis... ihanata, ihanata! Olen vapaa! Vapaa! Vapaa!

En oikeasti tapa ketään krjoitusvihreiden tai epäoikeakielisyyksien takia. Suikaloin ainoastaan mieheni raiskaajan virtuaalisesti, sillä hän kirjoitti minulle näin: "Eilen ton sinun bogi kirjoituksen takia, en enää suojele Mattia. Kerta Matti valheltelee paljon..."

Analfabeetin tekstari tuli 18. huhtikuuta 2020, kun ajoin syyllisiä ulos loukostaan. Tyhmä kun on, meni ansaani ja ruuttasi yhden puhelimen täyteen kuvia ja videoita. Sen jälkeen uhkaili minua poliisilla, mikä on kyllä melkoinen ajatuskiemura. Aina silloin tällöin huvittelen kaivamalla esille tekstiviestejä: "Minuun luona alotetiin sitten torstaina työväentalolla kun oltiin menossa Lampiinsalmeen." "Opi uskomaan että matti valehtelemaan, niin kuin poliisi sanoi minulle."

Aika lonttero naiseksi.