Alf Rehnin Johtajuuden ristiriidat ei ollut ihan niin hyvä kuin luulin - paras johtamisen filosofia löytyi työnohjaajaopiskelijakollegan Tuulan lopputyöstä

Toivun Jonathan Franzenin Crossroadsista kuuntelemalla Michelle Obaman elämäkertaa, sitten Barack Obaman elämäkerta

su 6.2.2022

Tuskastuin Alf Rehnin Johtajuuden ristiriitojen alkuun. Kävelin ihastuttavan henkeäsalpaavassa ja kultaisessa tammikuun auringonpaisteessa Onkiveden jäällä ja olin vähällä vaihtaa kirjaa. Rehn vyörytti esille vuoroin Abraham Lincolnia ja Winston Churchillia.

Mälsää ajattelin, vaikka kirjoittaja toikin esille kummankin ristiriitaisuuksia. Onneksi jaksoin jatkaa kirjan kuuntelemista ja lopulta tajusin idean; johtaja voi olla persoonallisuudeltaan sellainen ja tällainen - oikeastaan vaikka minkälainen - paitsi, että ei saa olla vätys - pääasia on, että on sellainen mikä on. Ei teeskentele eikä yritä muuuttaa itseään jokaisen lukemansa johtajuuskirjan perusteella.

Kirja opetti minulle, että saan olla välillä niin eristäytyvä kuin oikeasti olen. Jos on pakko olla sosiaalinen kaksi päivää viikossa, tarvitsen tietokoneen äärellä tehtäviä hallintotöitä ainakin kolme päivää ja sitten täysin vapaata lauantain ja sunnuntain.

Eilen oli latautumispäivä. Peseskentelin pyykkiä, kuuntelin Hannu Lauerman Kiehtovaa mieltä. Tosin hieman hajamielisesti, sillä kirja oli kooste julkkispsykiatrin Apu-lehtikolumneista. Eivät ne oikein syventyneet. Odottelin, että Maria haluaa nousta sängystä ja paistoin tälle aamiaiseksi kanasuikaleita, kirsikkatomaatteja ja sipulinvarsia.

Etsin myös firman nuorta työmiestä Karjalan lennoston sotilasvalatilaisuudesta. Mietin edelleen, että onneksi minulla ei ole poikaa. Olen aivan kuutamolla armeijan, jääkiekkojen ja autojen maailmasta. Riittävä sukellus nuorten miesten elämään on Mariani ja Annani kautta.

Metsästystä harrastava biologinen poika olisi voinut olla kiva. Sen olisin niellyt. Erä-Jorma-pojan.

Tänä aamuna lupasin itselleni, että kirjoitan siitä, mitä otsikossa lupasin. Vähän kuitekin poikkean. Aamulla seurasin televisiosta toisella korvalla Lapuan piispan Matti Salomäen vihkimystä. Matti Salomäki oli Pielaveden luterilaisen seurakunnan pastorina, kun kävin eläkkeelle jäävälle kirkkoherralle kertomassa, että eroan luterilaisesta seurakunnasta liittyäkseni ortodoksiseen

Vaihdoin kirkkoa. En missään nimessä lennosta, kun Railli Miettinen Saaren naisessa Rebekka-minua paheksui; "Noin vain. Toisilta se käy kuin lennosta."  Olin luimuillut ortodoksikirkon takaosassa ulko-oven vasemmalla puolella melkein kymmenen vuotta.

Olin tehnyt Venäjän ortodoksin kanssa kaksi syntymäortodoksia ja olimme kirkkoaktiiveja. Leonid toimi Petrun kirkossa ja muissakin Pielaveden ortodoksisen seurakunnan pyhäköissä ponomarina, kirkkoherran apulaisena.

Koska Leonid oli palveluksessa ikään kuin töissä, minä kannoin Marian ja Annan ehtoolliselle. Jäin itse ilman. Kyselin isä Jyrki Ojapellolta asioita ja olin tulossa siihen, että oikeastaan taidan olla panteisti. Isä Jyrki selosti minulle ymmärrettävällä tavalla - tai näin ymmärsin -, että ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala on jotain kaiken ulkopuolella olevaa.

Minä edelleen taidan ajatella, että me olemme osa Jumalaa. Maailmankaikkeus on Jumala. Jumala on yksi. Ja kaikki pääsevät taivaaseen. Ihan totta. Toki emme tiedä, mitä tapahtuu Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä. Voi olla, että sittenkin, herätyksen ja ratkaisevan Kristuksen pelottavan tuomioistuimen edessä joku paukapää ei vieläkään usko ja hän liuetkoon unohdukseen, kuten Ilmestyskirjassa sanotaan.

Armollistahan sellainen on. Paluu uneen. Tajunnan sammuminen, tietoisuuden sammuminen lopullisesti, kun tietoisuus yhden kerran on kuolemassa jo sammunut.

Joka tapauksessa isä Jyrki mielestäni vähän kiirehti. Toisaalta hän tiesi, että olimme muuttamassa Iisalmen ortodoksisen seurakunnan alueelle ja arvasi, että yhteytemme ortodoksiseen kirkkoon hiipuu. Iisalmen ortodoksinen seurakunta oli, on ehkä edelleen, en tiedä, etnisten karjalaisten seurakunta.

Isä Jyrki tajusi, että nomenklatuura-kirkkoruhtinas, kirkkoherra-isä Elias ei iki kuuna päivänä hyväksy venäläistä entistä heroinistia ponomarikseen, ja suihki minut suuremmitta mutinoitta ortodoksisen seurakunnan jäseneksi.

Olisin halunnut puhua tästä ja kaikesta muustakin luterilaisen kirkkoherran kanssa. Hänen sukunimensä oli muuten Makkonen. Tein eroilmoituksen henkilökohtaisesti seurakunnan kansliassa. Eroa kirkosta -sivuja ei tuolloin ollut.

Kirkkoherra kuitenkin oli jäämässä eläkkeelle ja hämmentyi, kun poukkasin hänen työhuoneen ovestaan sisään. Ei selvästikään halunnut enää muuta kuin pois palliltaan ja vaikutti lähinnä jotekin järkyttyneeltä, torjuvaltakin. Oli marraskuu 2001 ja taivas roikkui yllämme uhkaavana ja harmaana. Oliko näin? Juu, sää oli varmaankin huono.

Tai sitten kuvaan sen huonona korostaakseni apeaa tunnelmaa.

Pielaveden pastorina oli Matti Salomäki ja hänet tiesin lestadiolaistaustaiseksi. Vaikka Salomäen vaimo oli supermukava pienten lasten äiti ja me hänen, pastorin rouvan, kanssa pungersimme synnytysten jälkeisiä tomumajojamme eri asentoihin rauhallisessa venytysjoogassa, ajattelin, että lestadiolainen - tsiissös.

Niin minusta tuli ortodoksi ja olo ortodoksina oli koko ajan kumman epämukava. En kuulu tänne, en kuulu sinne enkä kuulu minnekään. Jehovan todistajien kanssa on ihana tutkiskella, mutta en varmaankaan ole porukkaan tarpeeksi kuuliainen.

Minulla on omat teologiset käsitykseni ja on ihan fine, jos muut ajattelevat jotenkin muuten, mutta olen hemmetin koditon. Jos joku tulee sanomaan, että täytyy ajatella näin ja näin, ei semmoinen minulle vain sovi.

Nyt lempeä Tampereen piispa joku Repo puhui lempeästi vihkiessään Salomäen Lapuan piispaksi. Lapualla olimme koko perhe kevättalvella Oulun ortodoksisen hiippakunnan tiistaiseurapäivillä ja ihastuin Lapuaan taas.

Olimme menneet toisen suomalaisen aviomieheni kanssa naimisiin Seinäjoen Lakeuden Ristissä ja häitä juhlimme Lapualla Kustaa Tiitun kotitalossa. Niin. Kustaa Tiitun. Googlatkaapas. Kirjoitin nimeni ensimmäisen kerran rouva Matti Valkosena Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen muistolle omistetun museon vieraskirjaan.

Lapuan patruunatehtaan räjähdys liittyy lapsuuteeni. Olin neljännellä luokalla Järvelän ala-asteella ja joka aamu kokoonnuimme aamunavaukseen koulun aulaan. Muistan painavat koulun ovet. Muistan siksi, että sormeni jäivät oven saranapuolen väliin, mutta koska luuni ovat aina olleet pehmeät, ei tullut murtumia.

Kuten ei silloinkaan, kun Satu-niminen suomenhevonen astui kämmeneni päälle, kun putosin esteellä hevosen jalkoihin.

14. huhtikuuta vai oliko jo 13. huhtikuuta aamun avauksen piti viidennen ja kuudennen luokan opettajamme, ihan paras ope ala-asteella ja lukiossa paras oli venäjän ope Tarja Koski. Voi olla, että muistikuvani valehtelee ja Lapualta kotoisin ollut opettaja Simo Nurminen ei pitänyt juuri tuolloin aamun avausta, mutta muistan hänet seisomassa aamunavausurkuharmonin vieressä harmaanruskeassa puvussaan ja puvun rintamuksessa iso musta surunappi.

Harmonia polki joka aamu Simo Nurmisen kollega Aulikki Vuolle. Hän ei osunut opettamaan meille mitään, mutta hänen tyttärensä Riina Vuolteen kanssa pidimme yhteyttä jollain lailla jokusen vuotta lukion jälkeenkin.

Olkoonkin historian vääristelyä, mutta muistikuvieni mukaan Simo Nurminen surunappeineen piti meille aamun avauksen Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen jälkeen. Ala-asteen aamun avauksista muistan myös Sylvi Kekkosen kuoleman.

Kuolemasta kerrottiin varmaan aamunavauksessa ja olin kolmannella luokalla. Muistan katselleeni puolitangossa olevia lippuja koulun isoista ikkunoita. Aulan ikkunoiden edessä oli jotain metallitankoja ja valtavia viherkasveja.

Muistan myös aamun, jolloin menimme kouluun, ja meille kerrottiin, että luokkakaverin vanhemmat olivat molemmat jääneet samana aamuna junan alle, kun he olivat menneet Koskisen sahalle aamuvuoroon.

Matti puhisee ja on vihainen. Hän ei pidä siitä, että kirjoitan. En oikein ole pystynyt keskittymään mihinkään Jonathan Franzenin Crossroadsin jälkeen. Tommi Melender kirjoitti jossain, että Franzen on Crossroadsin jokaisen henkilöhahmon puolella.

Ja Hesarin Suvi Ahola kirjoittaa näin: "Franzen tuntuu rakastavan jokaista henkilöään ja näkee vaivaa rakentaakseen kaikille elämänhistorian."

Koska Melender kirjoitti Crossroadsista vähän happamasti, ajattelin, että romaanijärkäle on ehdottomasti luettava. Luin ja ihana se oli. Aloitin sen jälkeen pienen kuuntelutauon jälkeen Michelle Obaman elämäkerran.

Sen jälkeen kuuntelen Michelle Obaman miehen Barack O:n elämäkerran. Jonathan Franzenin Vapaudesta kuulin, että romaani on Barack Obaman lempikirja. Jostain syystä tallensin Matin ja minun yhteiseen aarrekarttaan Yhdysvaltojen kartan.

USA kiinnostaa. On kiinnostanut siitä lähtien, kun luin Barack Obaman lempikirjasta. Olisin silloin halunnut kirjoittaa kirjallisuusartikkelin Tiedonantajaan, mutta päätoimittaja Marko Korvela torppasi ajatukseni. Olisinhan minä voinut siitä kolumnin rykäistä, mutta jostain syystä se jäi.

Ärräpäissä törmäsin siihen, että kun sanoin jotain maailmanmenestysmainstreamleffaa niin vasemmistolaiseksi kuin jenkeissä vasemmistolainen elokuva voi olla, ääriärräpäät huusivat kuorossa, että Amerikassa eeeeeei voooooi olla mitään vasemmistolaista.

Sen jälkeen kirjoitin CPU:n (USA:n kommunistipuolue) sivuilta löytämälleni ei ihan toinen jalka haudassa olevalle kommunistille sähköpostia ja kuulostin juuri siltä. Juu. Matti ärisee, että pitää nostaa Maria pesuille ja aamupalalounaalle.