Amerikka

ma 21.2.2022

Uskalsin eilen kauppaan Lapinlahdella. Kaupassa käynti täällä on asia, josta pitäisi itseä altistaa. Se, että käyn kaupassa muualla, on välttelykäyttäytymistä.

Viikonloppu oli hedelmällinen. Moni asia on nyt mapissa. Oppimispäiväkirja pitää vielä kaivaa esille. Sen päällä sinisessä korissa on pari tekemätöntä asiaa.

Tänään teen uusiksi palkka-ajoja ja koetan rauhoittua lukemaan kirjallisia ohjeita.

Kaivoin hyllystä John Irvingin Viimeisen yön Twisted Riverillä. Se alkaa Twisted River -joen rannan tukkilaisista ja muistin, että Richard Powersin Ikipuissa on vielä kahdeksan tuntia kuuntelemista jäljellä.

Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken jääköön tauolle. Samoin Meg Masonin Murhe ja autuus. Michelle Obaman elämäkerrassa olen kohdassa, jossa Michelle ja Barack Obama tustustuvat.

Michelle Obaman elämäkerta on hieno kuvaus siitä, miten identiteettipolitiikalla on saatu aikaan luokkanousua. Identiteettipolitiikka ei enää riitä. Tarvitaan ihan luokkapolitiikkaakin.

Suomen Kuvalehden kulttuuriosastolla oli lyhyt juttu ranskalaisen Édouard Louisin kirjasta Kuka tappoi isäni? Kustantajan sivuilla on tällainen teksti: "Kuka tappoi isäni osoittaa suoraan sormella ja nimeää ranskalaisen yhteiskunnan tekijät – sosiaaliturvaa ja työntekijän oikeuksia leikkaavat päätökset, lait ja uudistukset – jotka ovat ihan konkreettisesti vaikuttaneet hänen isänsä maailman romahtamiseen."

Louisin romaani ei pelkää olla yhteiskunnallinen pamfletti. Kirjoittaisipa Markku Soikkeli kuopiolaiselle isävainaalle kirjeen ja laventaisi sen omakohtaiseksi romaaniksi, kuten Édouard Louis.

Nyt Soikkeli pakenee lapsi- ja parisuhdekysymyksessä tietokirjailijuuden taakse. Mielestäni Pakollisesti lapsellisissa hän lymyilee ja leikkii kuurupiiloa.

Pitääpä kaivaa tähän esille Soikkelin scifi Läpinäkyvä kuolema. Ensimmäisellä sivulla päähenkilö Jordan taluttaa polkupyöräänsä toripöytien välissä ja etsii leipää, joka ilahduttaisi Carmenia. Olen ympyröinyt nimen Carmen ja kirjoittanut marginaaliin: "HIh!"

Scifin takakansi kertoo, että kaupungissa tehdyn murhan yhteydessä katoaa seitsenvuotias lapsi, arvokkain omaisuus, mitä hedelmällisyytensä menettäneessä maailmassa on jäljellä.

Hm. En päässyt kirjaa kahta sivua pidemmälle. Olin kirjoittanut etulehdelle tekstin, jossa kerroin, että ostin kirjan Kuopiosta (11.6.2015) , kun Maria oli CP-liton leirillä Moijalassa ja teimme Annan kanssa äiti ja tytär -retken Kuopioon. Söimme nepalilaisessa ravintolassa ja Anna huomasi, että tykkääkin nepalilaisesta.

Sen jälkeen kun olin Kuopiossa kirjallisuus- tai kirjoittamisopinnoissa tai muuten iltaisin, kävin viime töikseni ostamassa Annalle nepalilaisesta take awayta.

Olin kirjoittanut kirjan etulehteen myös, että suhtaudun Läpinäkyvään kuolemaan epäilyksellä. Scifi ei ole kirjallisuuslajini. Kirjailijat, jotka lymyävät fiktion tai peräti scifin takana, ärsyttävät suunnattomasti.

Olen ehdottomasti Karl Ove Knausgårdilainen ja Taisteluni VI:n lopussa Knausgård kävi lävitse kirjojensa julkaisun jälkikuvioita.

Amerikastahan minun piti. HS-Viikko 4/2022 oli herättävä juttu Unelmien loppu. Jutussa Elina Väntönen haastatteli Wichitassa Kansasissa asuvan Danielle Forbesin perhettä. Danielle oli opiskellut teologiaa ja kerännyt kohtalaisen opintolainan. Koska päivähoitomaksut olivat korkeita, Danielle oli jäänyt vastentahtoisesti kotiäidiksi.

Nyt perhe oli ylivelkaantunut, sillä taloustieteitä opiskellut isä oli ollut vain hanttihommissa ja hänen kirjanpidon opinnoistaan oli velkaa kertynyt lisää. Danielle opiskeli psykologiksi kotoaan ja siihenkin perhe oli investoinut dollarikaupalla.

Juttu oli erinomainen ja kertoi juuri siitä, minkä arvelen jenkkien kyllä pystyvän ratkaisemaan. Ei tarvita kuin hieman Marxia ja hoivataloutta (Image 14.2.2022: sosiologi Hanna Ylöstalo; ensin tsekattaisiin, mikä on yhteiskunnassa hoivan tarve ja sitten laadittaisiin budjetti ja rahat otettaisiin vaikka perustamalla oma hoivaraha pyörimään kansantalouden sisällä.).

Arin Yoonin ottamat kuvat reportaasissa sen sijaan kummastuttivat. Ikään kuin hän olisi sanonut kuvattaville, että heidän tulee väännellä naamaansa, jotta kuviin saataisiin ankea tunnelma. Arin Yoon on nähnyt perheen jotenkin vastenmielisenä.

Kuvat eivät voimauta, vaan alleviivaavat: tällaista on köyhyys. Se on kammottavaa. Eihän se nyt sillä tavalla mene, prkl. Voi kun pääsisin kuvaamaan perhettä uudelleen. Esittäisin asiat ihan toisin. Ei sitä tarvitse pilvilinnoja rakennella kuvilla, mutta köyhän perheen olisi voinut nähdä toisin. Kauniimmin.