"Fake it until You make it!"

Vähäsen Alf Rehnin Johtajuuden ristiriidoista ja Jonathan Franzenin Crossroadsista

Vietnamin sodasta ja navahojen reservaatista

ma 7.2.2022

Tänään tein ensimmäiset verottajan työntekijäilmoitukset Vesannon-työmaasta. Kerrankin sivu-urakoitsijana on tyyppi, jolta ei tarvitse nyhtää työntekijätietoja. Aloin saada niitä tunnollisesti sähköpostiini ennen kuin meille oli muodostunut velvoitetta tehdä yhteisilmoitusta.

Työmaasta tuli yhteistyömaa vasta tammikuussa. Minusta on mukava käsitellä ihmisten tietoja: nimiä ja syntymäaikoja. Alf Rehnin kirjasta Johtajuuden ristiriidat opin esimerkiksi sen, että pieniäkään töitä ei saa ylenkatsoa. Rehnin kirjasta ammensin myös sen, että jos jokin johtamiseen liittyvä pakollinen asia ei tunnu omalta, tulee vain hinkata, kunnes se luonnistuu.

Vielä minä tulostusasetukset haltuuni otan, mutten tänään. Tällä viikolla en sitten meinaa tulostaa, sillä sekä keskustietokoneen tulostus että läppärin tulostus on onnistunut putoamaan verkosta. Pitää vielä kokeilla Surfacea.

Jonathan Franzenin Crossroads on paras kuuntelemani kirja - sanotaan nyt vaikka kahteen viime vuoteen. Se kertoo köyhän pastori Russ Hildebrandtin perheestä tarkkanäköisesti ja yhtä aikaa ymmärtävästi, rakastavasti. Kaikki perheen jäsenet kuvataan inhimillisiksi.

Sympatiani kohdistuvat ehkä vähiten isoveli Clemiin. En tohdi kirjoittaa, että pidin Clemistä vähiten. Joo, joo, myönnettäköön se, että pidin vähiten, mutta se ei ollut Clemin itsensä vika, vaan kirjailija kuvasi hänet kovin ohuelti. Clem jäi vaisuksi ja valjuksi.

Sen sijaan Clemin isänmurha tekee lukijassa kipeää. Hän oli nähnyt isänsä jo pitkään erittelevässä valossa - kuin suurennuslasin alla; isä oli sivuuttanut pulleaksi käyneen vaimonsa Marionin aina kirkonmenojen jälkeisissä societeseurusteluissa ja jutellut antaumuksella - kirjailija oli pannut Clemin suuhun sanan flirttailla - seurakunnan miesten vaimojen kanssa.

Lisäksi Clem huomasi, miten hänen isällään ja hehkeällä leskellä syntyi vähitellen suhde ja kuinka isä kävi yhä naurettavammaksi pukeutuessaan lammasnahkatakkiin kuin tavoitellaakseen jotain nuoruuden glamouria. Clem havaitsi, että isä oli heikko mies. Äiti, Marion, oli vahva ja älykäs, jokunen vuotta miestään vanhempi ja ennen avioliittoa monia asioita kokenut; Russ Hildebrandt oli paljolti vaimonsa luomus. Marion kätilöi miehensä saarnat, pesi tämän paidat ja piti huolta kodista.

Russ Hildebrandt joutui myöntämään, että ei olisi juuri mitään ilman vaimoaan.

Jokaisen perheenjäsenen elämä ja ajatukset valotetaan vuorotellen ja jokainen on äärimmäisen kiinnostava ihmisenä. Clemkin sitten, kun matkustaa päivätyöläiseksi Etelä-Amerikkaan. Hän oli keskeyttänyt opintonsa ja ilmoittautunut Vietnamin rintamalle, mutta jenkkiarmeija oli jo vetäytymässä Vietnamista ja Clemin kantaa ottava ele jäi tyhjäksi.

En olisi tullut ajatelleeksi, että Vietnamin sodan vastustajat olivat etuoikeutettuja. He olivat yliopisto-opiskelijoita eivätkä heitä kutsunnat koskeneet. Clemin tyttöystävä, Susan, avasi silmät. Vietnamiin joutuivat köyhät ja mustat.

Crossroadsissa tuli esille monia muitakin amerikkalaisen yhteiskunnan yksityiskohtia, mutta valkoisen pastorinperheen näkökulmasta eikä Franzenia voi syyttää kulttuurisesta omimisesta. Ja hyvä niin. Romaanin asettelu oli tiukka. Esimerkiksi navaho-reservaattia Franzen kuvasi ensin nuoren Russ Hildebrandtin näkökulmasta ja sitten seurakunnan nuorisoryhmän, joka kävi joka kesä Arizonassa avustustalkooleirillä.

Mieleeni kumpusivat Kuopion kaupungin kansainväliset nuorison talkooleirit 1990-luvulla.

Crossroadsissa on kymmeniä kohtia, joita haluaisin kommentoida. Esimerkiksi romaanissa oli niiiiin osuvasti avustustyön vaikeudesta ja siitä, kuka loppujen lopuksi on saava osapuoli. Me suomalaiset olimme Konevitsan leireillä eniten saava osapuoli, se on selvä eikä se missään nimessä vähennä talkooleirien merkitystä.

Perheen ylivoimainen tytär Becky tekee romaanin lopussa aivan toisenlaisen elämänvalinnan kuin olisi voinut arvella. Hän huomaa, että ei oikeastaan pidä vanhemmistaan. En usko, että päätös olla pitämättä kestää ikuisesti. Nauratti, miten purevasti, mutta yhtä aikaa lämpimästi, Becky kirjoittaa isoveljelleen Clemille isästä ja äidistä.

Isä oli saanut miltei potkut seurakunnasta, sillä meni naiiviuksissaan liian pitkälle nuorisoryhmänsä hemaisevimman pimatsun kanssa ja lopulta iski seurakunnan diakoniaryhmästä timmin nuoren lesken. Tajusin, että Russ Hildebrandtissa on samaa naiivia lapsenomaisuutta kuin Matissa.

Kun avio- ja työelämämyllerrys on selvitetty, Becky huomaa isänsä kasvattaneen ällöttävän pukinparran ja äiti aviokriisin jälkeen kävelee ympäriinsä itseään täynnä kuin olisi Jumalan lahja. Perheeseen on jäänyt huumekauppiasveli Barry. Becky joutuu maksamaan monella tavalla veljen hoitojaksoista psykiatrisissa sairaaloissa. Barry vajosi huumepsykoosiin ja romaanin lopussa vaikuttaisi olevan toipumisen tiellä. Ehkä hän jää psyykepotilaaksi, mutta eloon kuitenkin, mikä on pääasia.

Kohta, jossa Barry olisi saattanut kuolla, ja jossa Russ päättää, että ei kadu sekuntiakaan (kun pani leskirouvaa), oli pysäyttävä. Luulin, että kummatkin kuolevat. Tapahtumat tapahtuvat suurin piirtein yhtä aikaa, mutta eivät liity toisiinsa. Hieno kerronnallinen kikka!

Lisäksi Crossroadsissa on kiinnostava juonne pastori Russ Hildebrandtin kilpailijasta nuorisoryhmässä. Hänet syrjäyttää ryhmän johdosta nuori karismaattinen Rick Ambrose. Pastori tyrii nuorisoryhmän kanssa muutenkin kuin mussuttamalla viattomuuksissaan alaikäiselle tytölle omista seksivaikeuksistaan pitkässä avioliitossa - hänen uskonnollinen retoriikkansa Jumalan mainitsemisineen ei enää 1970-luvun nuoriin pure.

Rick Ambrose vetoaa nuoriin muuta kautta. Hän toimii jonkinlaisena psykologisena käärmeenlumoajana ja kuvaukset pastori Hildebrandtin alennustilasta jumal´puheineen, tuo mieleen esseisti Antti Hurskaisen tekstin Jumalaton saari kokoelmassa Välinpitämättömyys.

Amborose vetoaa Crossroads-nuorisoryhmässä juuri koviksiin ja koulun mielipidejohtajiin. Ryhmädynamiikasta tulee jollain lailla sairas, vaikka toisaalta Ambrosen metodit ovat menestyksekkäät psykologisesti. Silti. Suosituista tulee entistäkin suositumpia ja vanhenevalle urokselle, Russ Hildebrandtille, jää nuorisoranking-listan looserit.

Jonathan Franzen varmaan kuuluu Antti Hurskaisen dissauslistalle. Jokin kirjallisuusblogisti listasi Hurskaisen dissaamat ja ihannoimat kirjailijat. Hurskainen hyväksyy muun muassa Paavo Haavikon, Antti Hyryn, Christer Kihlmanin, Paavo Rintalan, Juha Seppälän ja Jouko Turkan. Jahas.

Hurskaisen dissauslistan kärjessä oli Johannes Ekholm Rakkaus niikun kirjoittaja. Tykkäsin Rakkaus niikusta, sillä se on ollut Marialle tärkeä kirja. No niin nyt löysin blogimerkinnän ja dissauslistan: "Hurskainen ei hyväksy Johannes Ekholmia, Joel Haahtelaa, Antti Heikkistä, Elina Hirvosta, Karo Hämäläistä, Juha Itkosta, Tommi Kinnusta, JP Koskista, Tuomas Kyröä, Reijo Mäkeä, Miika Nousiaista, Sofi Oksasta, Pontus Purokurua, Sisko Savonlahtea, Essi Tammimaata, Antti Tuomaista eikä Kjell Westöä."

https://hyvariippuvuus.home.blog/blog/

Melkein kaikki ovat lemppareitani. Blogisti, joka rakensi Hurskaisen listan, on Pietari Akujärvi Joensuusta. Hänen bloginsa nimi on Hyvä riippuvuus. Harmi, että en ehdi kopistella nyt tarkemmin Pietari Akujärven blogimerkintää. Pitää mennä tekemään Marian aamutyöt ja keksiä tytölle aamiainen sekä alkaa tehdä myöhäislounaaksi Jaakko Heinimäen Paimenpiirasta. Se on kyllä jouluruoka, mutta Maria tilasi sitä Lapinlahden-keikalleen.