Lisa Taddeon Kolme naista ja Kirsi Hytösen Naisen kolmas elämä

"Ei ole vielä aamutonta yötä ollut..."

Soveltavaa kielitiedettä avioliitossa

ti 8.2.2022

Lisäsin verottajan rakentamisilmoitusten työntekijäilmoituksiin yhden tyypin tunnit. Häneltä työmaatunnit tulee nyhtää, mutta juuri häneltä nyhtäminen on ilo. Saatan kysyä, miten menee. Tyyppi on yrittämisen murroskohdassa ja haluaisin kertoa hänelle, että hyvin se menee ja vaikka ei ihan joka päivä hyvin menisikään, ei ole vielä aamutonta yötä ollut.

Näin sanoi Alma Koskela miniälleen Elinalle, kun tuli tieto, että hänen toinenkin pojan poikansa oli kaatunut. Alma Koskelan kaksi nuorinta poikaa Aleksis ja Akusti oli teloitettu sisällissodassa.

Tuli samalla opeteltua jo lähetetyn ilmoituksen korjaaminen. Vähän oli kankeahkoa, mutta kun koetin eilisen ilmoituksen korjaamista rauhallisesti, järjestelmä antautui lopulta. Olin vähällä paiskata koko sivuston kiinni, kun luin, että tänään tiistaina kello 8 - 10 saattaa Ilmoitin-järjestelmän kautta kirjautumisessa olla häiriöitä huoltokatkon takia.

Luin kellonajan ja sanan häiriö. Pulssi lähti tuttuun tapaan laukkaamaan. Vilkaisin läppärin kelloa. Kymmeneen oli viisi minuuttia aikaa. Ennen kuin kursori ehti ruksiin sivun oikeassa ylälaidassa, pysäytin itseni. Hetkonen. Enhän minä järjestelmään ole mennyt ilmoittimella vuosikausiin.

Ryömin verottajan järjestelmään sisään ja näin, että eilen maksamani veropompsi oli mennyt perille. Kyllä tästäkin selviydymme. Askel kerrallaan, velkaerä kerrallaan. Jännä juttu on, että jo hetken iloitsin samaan tapaan kuin kesällä 2008.

Olin tutustunut Ylä-Savon subcomandante Marcosiin ja kävelin iloisena hänen kanssaan Iisalmessa torin eteläsivulta lähtevän suojatien ylitse. En muista, mihin olimme menossa. Kai jotain poliittista kampanjointia suunnittelimme. Suojatien alkunpäässä hyppelin kuin talitiainen. Firmamme on velaton, firmamme on velaton.

Matin toiminimen aikaan palkkaamasta rakennusmestarittaresta oli päästy lopullisesti eroon ja hänen myötävaikutuksellaan kasautunut Finnveran laina oli maksettu. Toki Matti oli tehnyt muitakin virhearviointeja. Palkannut ihmisiä Finnveran lainalla eivätkä hänen palkkaamansa eksentriset tyypit olleet kyenneet ansaitsemaan palkkojaan.

Minä tulin ja saneerasin rakennusmestarittaren yläkerrastamme, tämä oli sinne pesiytynyt irtisanomisensa jälkeen kotisivuja päivittämään, erilaisia kotisivuja toiminimen tietokoneella, toki hän viilasi loputtomiiin myös toiminimen kotisivuja. Nainen jo siinä vaiheessa käytti aviomiestäni hyväksi istuessaan konttorissa kuin tatti, sillä ei ollut halunnut irtisanomisajan palkkaa. Hän itse ei sitä halunnut. Irtisanomisajan palkan maksamatta jättäminen oli Matilta hirvittävä virhe.

Toimin avioliittomme alussa myös perintätoimistona. Löysin rakennusliikkeen konttorin työpöytien laatikostosta laskuja, joiden maksujen perään kukaan ei ollut kysellyt. Minä aloin kysellä. Painoin toimittajan töitä niska limassa ja lopputulos oli melkein aivoinfarkti. Transient Ischemic Attack (TIA) pysäytti ja kutsuin ambulanssin. Olin taittamassa Solea-lehteä ja Mikkelin ortodoksisen seurakunnan sivu repesi keskeltä kahtia kuin temppelin esirippu.

Luulin, että verkkokalvoni oli irronnut. Kävin sairaalassa, muistaakseni olin Kysissä yötäkin ja pääni kuvattiin. Palasin takaisin tietokoneen ääreen ja jatkoin Solean loppuun. Lehti ei saanut myöhästyä painosta. Näin toimin Salmettaressa kesällä 2006.

Taitoin lehden, lähetin sivut kirjapainoon ja sanoin, että lähden Kysille. On keskenmeno käynnissä. Palaan maanantaina taas toimitukseen, ellei tule komplikaatioita. Deadline on toimittajalle pyhän asia. Oikeastaan ihana huomata, että tarvittaessa toimin kylmähermoisesti.

Aivan kuin Anna syöttäessään tyttöjen lentisottelussa SM-kisoissa Kuortaneella. Matti aina muistelee, miten hallitusti, viileästi ja määrätietoisesti Anna syötti pisteitä. Lapinlahden veto nousi takamatkalta ja voitti ottelun.

Finnveran lainan saimme maksettua ja siinä olin Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa Iisalmessa suojatiellä. Kun olin loikkinut talitintti-västäräkkiaskelin suojatien toiseen päähän ja nousimme jalkakäytävälle, olimme vastaperustetun osakeyhtön kanssa jo kusessa.

Sen jälkeen me molemmat Matin kanssa jouduimme raatamaan kuin eläimet. Vuosi 2009 oli ehkä pahin. Perheemme pelastus oli Suomen ortodoksinen kirkko ja Logosmedia-firma. Minut pyysivät valtakunnllisen Aamun Koitto -lehden päätoimittajaksi, sillä kukaan muu ei enää suostunut.

Vuosi oli paha, mutta opettavainen. Taitoin joskus yöllä Solea-lehteä, jonka päätoimittaja myös olin. Ylivääpeli Jyrki Hirmuinen-Härski-Hartikainen-Härkönen sanoi henkilöstönsä irti heinäkuuksi hymyillen kuin hyeena; koska lehti ei ilmesty, en maksa meille palkkaakaan.

En sanonut, että haista vain iso ja pitkä vittu. Olin jo sopinut juttukeikkoja vaikka minne, sillä halusin tehdä syksyn numeroita etukäteen. En sanonut mitään. Toimitussihteerikään ei sanonut, mutta kertoi vähän ajan päästä sähköpostilla, että tekee alkusyksystä yhden lehden ja sanoutuu sen jälkeen irti.

Kävelin turtana ulos Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen toimitalosta. Ajattelin hämärästi, että heinäkuussa perheemme ei syö mitään, sillä tulojakaan ei ole. Samassa kännykkäni soi. Matti ja Liisa -lehden päätoimittaja, joka oli myös Miilu-lehden päätoimittaja, soitti, tulenko kesätöihin heinäkuuksi Milluun.

Miilu-heinäkuu (vuonna 2009) on ehkä elämäni ihanimpia, vaikka en silloin edes tiennyt, että sonkajärveläinen kommunistijohtaja asuu suurin piirtein toimitustalon takapihalla. Sain tehdä makkaran mieleisekseni. Toimittajana minulla oli fiksu nainen, joka toimi miehensä omaishoitajana. Emme kumpikaan häirinneet toisiamme.

Kukaan ei suuttunut jutuistani eikä Miilun levikkialueen kepulaiset asetelleet kapuloita kesäpäätoimittajan rattaisiin. Tuskin kukaan edes huomasi, kuka lehteä teki. Olin vapaa. Kukaan ei hengittänyt niskaan ja kaikki oli aivan ihanata. Jopa urheilutulosten näpyttely oli rentouttavaa tietokoneelle pieniltä liikuttavilta ruutupaperiarkeilta, joita Sonkajärven urheiluaktiivit toimitukseen kantoivat.

Järjestin Matille ja minulle reportaasiviikonlopun Volokin polulla. Hommasin tytöille hoidon, varasin yöpaikan ja suunnittelin reitin. Matin kiitos yhteisestä viikonlopusta oli päättymätön marina; sää oli helteinen, Volokin polun majan lammessa oli suoruskeaa vettä, majapaikka Sukevan Nesteen yhteydessä - en muista yrityksen nimeä - oli sottainen, kun siirsimme kaksi erillistä sänkyä huoneesta aviovuoteeksi, sängyn alta paljastui pari ujoa villakoiraa.

Päätin, että Matin kaltaiseen hapattajaan en pysähdy. Avioliittomme oli loppu. Päätin aktiivisesti etsiä uuden kumppanin. Muuta keinoa en keksinyt. Niinhän olin toiminut siihenkin asti. Jos jokin suhde ei toimi, mitä sitä miettimään, uutta putkeen vain.

Persuke, kirjoitan nyt avioliittoromaaniani tähän. Stoppp!

Sen jälkeiset tapahtumat kilpistyvät kesään 2010. Olin löytänyt sorkkaraudan, jolla kammeta itseni irti Matti Valkosesta ja hänen firmastaan. Matti ei halunnut sitä enkä minäkään oikeasti, me olimme vain niin hukassa firman velan kanssa, Matti lopulta sanoi, että on tässä ainoastaan tyttöjen takia; ei sanonut edes sitä, että välitti tytöistä, vaan sanoi, että ilman häntä Maria ja Anna joutuisivat hunningolle, sanoin, että lähden joka tapauksessa (työnnä firma vain anusaukkoosi) ja Matti sanoi, että hänpä ajaa firman alas.

Mietin, että kuusi rakennustyöläistä joutuisi työttömäksi. En lähtenyt. Jäin, mutta silloin iski firman entinen rakennusmestaritar.

....

Kirsi Hytösen Naisen kolmas elämä - nautinnon vuodet tuli kuunneltua melkein yhdessä illassa. Jäljellä on vielä vähän yli tunti. Kirja alkaa siitä, kun Kirsi Hytösen toinen aviomies, ilmoittaa, että taitaa olla rakastunut. Kirsi Hytönen oli kompuroinut kirjahyllyjä asentaessaan ja kärsi lievästä aivotärähdyksestä. Mies kertoi uutisensa kello kuusi aamulla.

Hytösen toinen aviomies oli kokeellisen runouden Leevi Lehto. Lehto on kääntänyt myös James Joycen Ulysseksen. Leonid luki Ulysseksen venäjäksi. Hän luki kirjaa uudelleen ja uudelleen.

Tekisi mieleni kirjoittaa Naisen kolmannesta elämästä vaikka mitä. Kävin kuitenkin panemassa Marian puseron ja sukat pyykkikoneeseen ja tiputan mukillisen kenialaista kahvia. Juon sen Marian hylkäämästä Taika-mukista. Maria oli kasvattanut kahden mukin sisällä kiinnostavaa sinervää kasvustoa. Varmaankin antibioottihometta ja meidän perheen resepti kokeilulle oli, että mami kuljetti mukit Lapinlahdelle ja tsekkasi, saako kasvuston astianpesukoneessa pois.

Sai. Nyt minulla on kaapissa kaksi Taika-mukia. En taida antaa niitä takaisin Marialle Helsinkiin. Ostin tytölle Juuan työttömien kirpparilta Kiroileva siili -sarjan mukin, jossa siili ärisee, kiroilee ja haluaa nukkua. Ihan kuin Maria. Jos menemme ylihuomenna Juukaan, käyn kirpparilla ehkä tsekkaamassa, onko Ruska-sarjan kapea teemukisto jo mennyt.

Minulla on Ruska-sarjaa Kaivokoskella. Tiedän, että Matti ei tykkää Ruska-kupeista, sillä niistä ei voi päätellä, mihin asti kuppeja on kaatanut kahvia. Sama ongelma on Kerman Saven nimikupeissa. Sekä Ruskat että Kerman Savet ovat sisältä tumman ruskeita.

Ehkä vielä jollain kirpparilla tulee vastaan Ruska-teepannu. Sellainen oli äidillä ja isällä. Iltaisin joimme pannussa haudutettua teetä. Teekuppiin lapioin kilon sokeria ja voitelin oikeata voita näkkärin päälle. Ihana herkku iltaisin oli kastaa näkkäriä sokeriteehen, antaa voin sulaa ja näkkärin pehmentyä. Ei kuitenkaan liikaa - ei niin, että näkkäristä olisi puolet pudonnut kupin pohjalle.

Olen aina osannut nauttia. Sen vuoksi kuuntelin into pinkeänä Kirsi Hytösen Naisen kolmannesta elämästä ja ajattelin, että hip, hip hip, hurraa, minun ei tarvitse enää tässä iässä roikkua kapakoissa valomerkkiin asti saadakseni nautintoa. Kirsi Hytönen teki esikoisensa ylioppilaskirjoitusvuonnaan ja kun sai toisen tyttärensä, oli ensimmäinen Hesarin taloustoimituksesta, joka oli siihen mennessä kuunaan jäänyt äitiyslomalle.

Minun elämäni on mennyt eri järjestyksessä, mutta nautintoa on ollut! Oi boi, on ollut - ja vaikka huomenna elämässäni lakkaisi tapahtumasta, olisin vain tyytyväinen. Voisin asettua läppärin kera isän tekemän pitkän pöydän ääreen Kaivokosken tuvassa ja kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Pitää hakea lisää täysjyväkorppua. Kenialaista kahvia on vielä Taika-mukini pohjalla. Pyykkikone linkoaa. Kohta Marian pyykkien ensimmäinen erä on pesty. Pitäisikö ladata kone uudelleen? Olisi pestävänä sinisävyisiä keittiöpyyhkeitä ja joitain beigejä Matin isoja pyykeitä. Hm.

Kun meillä oli avioliitto ihan kuralla, aloin pestä Matin valkoisia aluspaitoja iloisella mielellä. Olin toki siihenkin asti pessyt hänen paitansa, mutta hervottoman vitutuksen vallassa. Avioliitto Matti Valkosen kanssa merkitsi oman sosiaalisen statukseni laskua. En ollut Lapinlahdella enää kuin Suuren Matti Valkosen vaimo.

Rakennusmestarin rouva, voi herrajumala.

"Minulla on vittu akateeminen loppututkinto ja täällä minä saatana pesen jonkun vittu pipopäisen rakennusmestarin, tosin Matilla oli musta kipparinlakki ja hän näytti Tom of Finland -homoikoinilta, vittu kattiloita, huusin ja paukutin teräskattiloita tiskipöydän reunaan niin, että jokaisessa teräsastiassamme on pohjassa lommo."

Olin pannut siipeni suppuun ja varonut sitä, että en kotona astu mieheni varpaille. Astuin mieheni varpaille Lapinlahden Vasemmistossa, koska en herrajumala sentään suostunut sihteeriksi puheenjohtaja-aviomiehelleni. Tätä ei järjestömonsteri antanut minulle anteeksi ja avasi mieheni vyön. En tiedä, ilmeisesti minun, jolla oli sekä akateeminen loppututkinto että johtamiskoulutus olisi pitänyt panna nenäliina päähän, essu eteen ja liimata käteni kahvipannun ripaan.

Matti olisi saanut patsastella puheenjohtajana ja varapuheenjohtajaksikin järjestömonsteri olisi nostanut rakentajamiehen. Hän tietenkin olisi ollut itse mieheni sihteeri-taloudenhoitaja ja juoksuttanut puheenjohtajia luonaan "neuvomassa kirjanpitoa".

Olen vieläkin vihainen.

Kun Maria oli kerran Matkuksen-reissullamme kampaajalla ja luin Kodin Kuvalehdestä, että teatteriohjaaja Sirkku Peltola lajittelee Miljoonasade-muusikkomiehensä Heikki Salon sukat ihan puhtaasta rakkaudesta, päätin, että minäkin alan tehdä samoin.

Aloin ottaa tasavertaista osaani aviomieheni rinnalla. Olin siihen asti luullut, että Matti ei kestä sitä. Olisihan tuo kestänyt. Aluksi kyllä Matille oli avioliitossamme jonkinlainen yllätys, että kunnianhimoni ei ollut pestä hänen pyyhkeitään. Ja myönnettävä on, että melkein kymmenen vuoden ajan meillä kävi siivooja sen takia, että meistä kumpikaan ei suostunut siivoamaan.

Matin entisvaimo on ammatiltaan kodinhoitaja, joten hän ajatteli, että kotihommat hoituvat uudeltakin vaimolta kuin luonnostaan. Hän oli ensimmäistä kertaa tekemisissä uudenlaisen roolijaotuksen kanssa. Vatsani vääntyi mutkalle, kun suhteemme alkuvaiheessa pettäjä-Matille tuli aina kiire kotiin "potuille". Ajattelin, että pidä vittu sinä pottu-vittu-Riittasi. En voinut sen jälkeen kuulla sanaa pottu ja muutenkin aloin vihata perunaruokia.

(Minä muuten ensimmäisessäkin avioliitossani pesin pyykit. Työskentelin free lancerina kotona, joten pyykkikoneen lataaminen ja tyhjentäminen oli mukavaa meditaatiota.)

Siivosimme yhdessä. Emme liian usein, meillä ei ollut lapsia eikä lemmikkejä, joten siivoaminen ei rasittanut ketään. Ikkunoita emme pesseet ehkä kertaakaan yhteisen historiamme aikana. Tai ehkä yhden kerran Miilurannassa, osoitteessa, jossa oikeasti viihdyin, ja kodissa, jota muistan hyvällä. Minulla oli asunnossa Virginia Woolfilaisittain oma huone, työhuone! Työhuoneestani oli näkymä alas Pitkänlahdenkadulle sekä lammelle VR:n vuokrakerrostaloja vastapäätä.

Jostain syystä en kaipaa nyt omaa huonetta. Rakastan yli kaiken kirjoittaa keittiön pöydän tai tuvan pöydän ääressä.

Nauratti, kun hehkutin Facebookissa, että järjestin mieheni paidat nättiin riviin narulle; luokkakaverini, joka on yhteiskunnallisessa asettelussaan ihan vastapuolella, Kämpin Pekka, vinoili, että et kai sentään silitä niitä. Syksyllä 2019, jolloin Matti teki vaivihkaisia siirtoja minun sitomiseksi avioliittoon, ostin hänelle isänpäivälahjaksi silitysraudan sekä -laudan.

Lupasin silittää Matin valkeat kauluspaidat aina, kun oli tarvis. Matti ei tosin käytä valkeita kauluspaitoja kuin juhlissa. Päätin mielessäni myös pestä punaisen joulupöytäliinan joka joulun jälkeen ja niin olen tehnytkin. Tammikuussa 2020 Matti uskalsi irrottautua kiusaajistaan ja heitti eteeni vanhan kännykän.

Minä viimeistelin hänen irrottautumisensa. Olen siitä ylpeä.

...

Kirsi Hytönen ryhtyi myös taistoon avioliittonsa puolesta. Hän valloitti miehensä takaisin seksillä. Kun mies oli ilmoittanut, että on rakastunut johonkin - Kirsi Hytösen kuvauksen mukaan läskiin, nuoreen ja tyhmään blondiin - nämä tulivat sivulauseessa - Kirsi Hytönen laihdutti viisitoista kiloa, alkoi käydä punttisalilla ja voilá seksiä olikin avioliitossa yht´äkkiä kerran päivässä.

Kello 15 siinä perheessä isukki ja äippyli naivat. Joka päivä. Voi, että oli ihanata kuunnella sitä kohtaa. Minähän olen aina pitänyt varani siinä, että nukumme yläkerrassa. Ilmoitin heti, kun saimme toiminimen mielipuolen heivattua ulos talosta, että talossamme vanhemmilla on sukupuolielämä.

Mielipuoli yläkerrassamme vaikeutti sitä kovasti. Mehän saatoimme kuksia alakerrassa keskellä kirkasta päivää ja aina aktin jälkeen tukahdutin hihitykseni tyynyyn. Tiesin, mikä paikka yläkertamme huopahuppuhullulla kutisi enkä voinut tuntea kuin vahingoniloa.

Tietenkin miehelläni oli naista kohtaan huono omatunto. Myös Matti tiesi, mikä naisen uskoutumisissa oli takana. Iisalmelainen kollega olikin ennen minun tuloani kuvioon sanonut Matille, että nussi sitä, sillä kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miksi nainen työmaalla "törmäsi" mieheni takapuoleen, kun mieheni pysähtyi jonkin lahovaurion kohdalla.

Kirsi Hytönen ei kerro kirjassaan, miten Leevi Lehdolla sujui rakastajattarensa kanssa. Kirjassa oli kyllä, että Lehdon kokeellisissa runoissa oli joitain kryptisiä yrityksiä kertoa suhteen kolminapaisuudesta, mutta ilmeisesti pitää ryhtyä lukemaan Leevi Lehdon kokeellisia runoja ja tarkkaan, jotta erottasi aviosuhdetta miehen näkökulmasta.

Kirsi Hytönen kertoo kirjassaan tulleensa sairaaksi mustasukkaisuudesta. Hän kirjoitti jopa kolmiodraamaromaanin ja lähetti sen miehensä mussulle kirjeen kera. Nainen kuulema repi kirjeen. Toivottavasti romaani joskus julkaistaan. Hieman pisti silmään, että kirjailija-blogisti piti mustasukkaisuuttaan pahana. Eiköhän se ole ihan luonnollista, että tuntee suorastaan vihaa tunkeilijaa kohtaan.

Nimittäin! Kirsi Hytönen oli mieheensä verrattuna aviossa esimerkiksi taloudellisesti ylivertainen. Hänen tulojensa avulla syntyi kokeellista runoutta sekä klassikkokäännöksiä. Kun Hytönen vapautti itsensä nauttimaan seksistä nuorempien miesten kanssa, hän samalla ikään kuin levitti supussa olevat siipensä ja alkoi olla tekemisissä juuri niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä.

En tarkoita nyt ainoastaan nuoria panijoita, vaan ylipäätänsä ystäviä. Ymmärsin niin, että aviomiehen korkeakulttuuriset piirit eivät ottaneet Kirsi Hytöstä vastaan. Ihan kuin Matin vasemmistopiirit Lapinlahdella! Tai oikeastaan - ei voi sanoa, että koko vassupiiri olisi vierastanut minua - vain oikeastaan järjestömonsteri ja hänen ystävättärensä.

Minäkin - tosin aika nopeasti - etsin itselleni oman piirin. Löysin kiinnostavia ihmisiä, joiden kanssa en väsynyt keskustelemaan. Muodostimme myös äitiverkoston, Istukkaryhmän, joka ei kursaile sanoa, että nyt vituttaa, ai vittu, että vituttaa.

....

Kirsi Hytönen meni terapiaan ja löysi itsensä. Hän halusi avoimen suhteen. Ilmeisesti Leevi Lehtokin halusi, mutta jotenkin kummasti kävi niin, että Kirsi Hytönen levitti siipensä ja lähti lentoon ja Leevi Lehto jäi nettideittiensä kanssa vain jupisemaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, väistyikö tyhmä nuori blondi ja kuka oli runolijan kuolinvuoteella pitämässä tätä kädestä kiinni.

Kirsi Hytönen on elänyt elämänsä melko lailla samaan tapaan kuin minä, mutta toisessa järjestyksessä. Kun aloitin lukion, äitini masentui ja kuoli vähittäisesti - se muuten oli armollinen kuolema - äiti hiipui pois viidessätoista vuodessa. Äidin tyttönä pystyin valmistautumaan siihen ja oikeastaan juuri kohta, jolloin äiti masentui, oli sopiva.

Hän meni pois tieltäni! Oikeasti. Äidin tulee mennä pois tieltä. Anna potkaisi äidin syrjään katkaisemalla dominoivalta mudelta pari kylkiluuta, kun ilmoitin tälle, että kannan hänet kouluun, jos saatana, et sinne itse pääse. Potku oli oikein minulle. Maria työntää minua syrjään koko ajan vähäsen kerrallaan.

Nyt kuitenkin on aika aamutöille.

Kun äiti masentui, hain voikukkalapsen tavoin turvan kihlatustani Markusta. Kun olimme lempineet kaksi maagista vuotta, lemmenkemia haihtui päästäni ja iskin itselleni muutaman välikausipoikaystävän. Heitä oli sekä Puumalassa että Järvelässä.

Tärkeitä he olivat ja kiitän heitä siitä, että olivat ja jaksoivat (kuksia).

Michelle Obaman elämäkerrassa oli juuri kyseisestä ilmiöstä pieni pätkä. Nuori Michelle LaVaughn Robinson oli seurustellut vuoden ennen Princetonin yliopiston fuksivuottaan koti-chigagolaisen pojan kanssa, hieman vanhemman tosin ja poika oli tahollaan yliopistossa.

Michelle LaVaughn Robinson Obama kirjoitti elämäkerrassaan rakastaneensa poikaa ja rakkautta vannottiin, mutta vannomiset pätivät vain Chigagossa. Kun rakas poikaystävä ja isä veivät tytön Princetoniin, Michelle jätti pojan saman tien.

En itsekään oikein ymmärrä, miksi halusin roikkua Kuokkalan Teijossa viimeisen lukiovuoteni kynnyksellä. Olihan aivan päivän selvää, että Järvelään en jää ja aion yliopistoon. Toisen lukioluokan keväällä juuri ennen kuin muutin kesäksi Puumalaan ja menin Puumala-lehteen töihin, koetin iskeä tätä Uimosen kiskan lipan alla.

Tuijotin häntä kaihoisasti ja samalla tajusin, kun katsoin Teijon rotantappukenkiin; en tee häneen mitään vaikutusta. Ei se ollut dramaattista lainkaan. Totesin itselleni ihan rauhallisesti, että komean työssä käyvän työläisnuoren silmissä olen rillipäinen ylikiltti pinkotyttö, Teijo näki päässäni varmasti vielä letitkin ala-asteajoilta, vaikka en minä enää lukiossa tukkaani aamuisin letittänyt.

Lukiossa päästin hiukseni valloilleen ja ne olivat ennen lyhyeksi leikkaamistaan kuin elokuisen kultainen viljapelto tai jotain sellaista, mutta oli kuinka vain, ei vaikutusta. Vaikka päässäni olisivat olleet jumalaiset Sonja Tiala -kiehkurat, ei työläisnuoriso olisi minusta perustanut.

Saman panin merkille Lapinlahden luterilaisen kirkon tornissa kesällä 2003, kun katsoin Matti Valkosen silmiin. Totesin, että ei vaikutusta, mutta en lannistunut. Ajattelin, että jos ei ollut vaikutusta vappuna 2002 Työväentalon ovella eikä nyt kirkonrestaurointijutun yhteydessä, ei se tarkoita, ettäkö ei olisi koskaan.

(Matti on nyt sitä mieltä, että hänellä oli vihityn vaimonsa kanssa kesällä 2003 hyvä jakso. Siksi en kiinnostanut häntä. Hyvä, jos olisikin ollut, erinomaista, taputaputap, edelleenkin välillä pelkään pahoin, että kierroksessa oli ihan joku muu kuin vaimo, pitää jotenkin tsekata vuosi tarkemmin.)

Ei ollut vielä Luovan Puun remontinkaan yhteydessä, mutta huhtikuussa 2004 Alapitkän Pumppurannassa oli. Söin kuormasta. Iskin haastateltavani. Loppu on vaiheikasta historiaan - elämää suurempi rakkaustarina! Tirskistä. Nyt kuulen uikutusta kahdestakin kohtaa Lapinlahtea. Niin, voi voi!

....

Pöh Lisa Taddeo jäi miettimättä. Kuuntelin Lisa Taddeon Kolme naista syksyllä Kaivokoskella asuessani. Keskeytin Sirpa Kähkösen Vihreän salin, sillä nuorten ihmisten sielunliikkeet Kähkösen tapaan eivät kiinnostaneet, Kuopio olisi kiinnostanut kyllä ja sitä aikani romaanista ammensin, mutta kun romaanista alkoi hahmottua kolme keskushenkilöä, mielenkiintoni hervahti.

Lisa Taddeon Kolme naista oli lumoava, mutta myös hämmennyin. Yhtenä keiseistä oli nuori nainen, joka haastoi opettajansa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä. Mietin, että minun täytyy olla jotenkin väärässä, sillä mielestäni koulutyttö vei neitsytpillullaan opettajaansa kuin pässiä narussa.

Nuori tyttö oli vallankäyttäjä samalla tavalla kuin mielestäni oli Leilani Ravenin päähenkilö kirjassa Kiilto. En ole sitä vielä kuunnellut loppuun.

Kolmen naisen opettaja kyllä olisi ansainnut rangaistuksen, sillä hänen olisi pitänyt osata pitää itsensä kurissa, mutta oikeasti, aikuisten oikeasti hänen oppilaansa oli vallankäyttäjä! Myös minä olen seitsentoistavuotiaana iskenyt kymmenisen vuotta itseäni vanhemman, naimisissa olevan miehen. Tällä oli vielä kaiken lisäksi pieni lapsi.

Iskin tyypin ihan vain sen takia, että oli jotenkin tylsää ja ajattelin, että naimisissa oleva mies osaa naida. Höh, tällä  oli iso kyrpä kyllä, mutta muuten oli aika mielenkiinnoton nylkyttäjä, poloinen.

Samaan tulokseen tuli Kirsi Hytönen luettuaan Lisa Taddeon haastattelun Iltiksestä. En tiedä, onko hän lukenut Kolme naista muuten. Olisi mielenkiintoista tietää. Pitää tsekata, jos Hytösen blogissa olisi enemmän.

....

Kirsi Hytönen kuvaa kirjassaan Naisen kolmas elämä, kuinka Leevi Lehtoon lopulta sattui, kun vaimo rakastuikin oikeasti ja räpsäytti mennä kihloihin jonkun hyvän panonsa kanssa. Runoilija asettui vuoteelleen viikoksi eikä syönyt eikä nukkunut. Kirsi Hytönen vastaili tämän puolesta sähköposteihin, että runoilijalla on sitkeä flunssa.

En tiedä, mitä ajatella. Ehkä ajattelen niin, että itsestäni ei olisi avoimeen suhteeseen. Olen elänyt itsejulistamassani avoimessa avioliitossa koko 1990-luvun ajan ja Mattikin on tehnyt niin tahollaan vuodesta 1987 vuoteen 2004 eli minuun asti.

Me olemme sellaiset jo nähneet. Minun motiivini oli tulla raskaaksi keinolla millä hyvänsä ja Matin motiivi oli ottaa selvää, kelpaako hän kenellekään "silleen" enää. Muudan viisas nainen kysyi minulta kyllä viime syksyn puhelinkeskustelussamme, haluaisinko kokeilla avointa suhdetta.

Sanoin, että en ja tarkoitin sitä. Olen saanut elämässäni tarpeeksi erilaisia öh siis nii ku munaa on tullut vaikka minkälaista. Se, mitä kaipaan ja mitä olemme Matin kanssa molemmat etsineet, on syvä ja intiimi ihmissuhde. Sellainen meillä nyt on.

Nimittäin olemme alkaneet käydä soveltavan kielitieteen keskusteluita. Mietimme kieltä tieteenä muun muassa Milanon naisten paratiisin avulla. Poimimme sarjasta sanoja ja sanontoja ja ruodimme sekä opettelemme niitä.

Esinerkiksi yhdessä-sanan italialaiset ovat rakentaneet näköjään yhdistämällä sisäpreposition sekä sanat sinä ja minä - insieme. Matin mielestä yhdessä-sanassa on neljä sanaa: in, si, e ja me. Minun mielestäni sisäprepositio in ei ole sana.

Googlasin nopeasti. Prepositio on sana. Olin väärässä ja hävisin kielitieteellisen kiistamme. Ihan mieluusti hävisin. Matista on minulle nykyään vastusta. Ihanata!