Markku Soikkelin Pakollisesti lapselliset

ke 16.2.2022

Palautan Markku Soikkelin Pakollisesti lapselliset tänään Iisalmen kirjastoon. Mietin vielä, ajanko Iisalmesta Rautavaaran kautta ja vien Mitä Tolstoi todella sanoi -kirjan Rautavaaran kirjastoon sekä kirjan uupuneesta äidistä. Hetkonen haen sen tähän. Se on Anna Maria Mäen Äänenkantama.

Äänenkantamaa vielä mietin. Ehkä annan sille mahdollisuuden. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta on vain niin kauan kulunut pikkulapsiajoistani. Jostain syystä Tiina Tuppuraisen Sinä olet perheeni ei myöskään resonoinut minussa. Ei se ole itsensä kirjojen vika, muut jutut ovat nyt tärkeitä.

Toki kiinnostavaa olisi miettiä Sinä olet perheeni kautta itse valittua perhettä, mutta lesbokuvio tuntui päälleliimatulle kirjassa. Tendenssimäistä, kuten Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut -dekkarintapaisessa.

Itse valittua perhettä mietin joka kerta, kun ajan kerran viikossa Juukaan siskon luo tsekkaamaan, että kaikki on hyvin. Se on mukavaa ja menee nyt Markku Soikkelinkin peräänkuuluttaman lähimmäisenrakkauden piikkiin. Markku Soikkelin mukaan ihmiset käyttävät omaa ydinperhettään ja lapsiaan tekosyynä siihen, etteivät pidä huolta lähivanhuksistaan.

Jotenkin puhe lähimmäisen rakkaudesta tai vanhoista ihmisistä ei sovi Soikkelin suuhun. Samalla tavalla outoa, kun Soikkeli sai kauan sitten suurta blogidraamaa irti S-etukortista. Pidän häntä johonkin kulttuurikuplaansa eristäytyneenä kuriositeettina, jota voi lukea mielenkiinnolla - etäältä.

Lähivanhuksesta huolehtiminen sopii minulle nyt hyvin, mutta on tajuttava se, että ihmisvoimat ovat rajalliset. Mietin isä pääsi kuolemaan kuin varkain, sillä Maria ja Anna olivat pieniä enkä kertakaikkiaan revennyt kahden vauvan kanssa Puumalaan isän terveyskeskusvuoteen äärelle. Pyrin kyllä Länsi-Savon Juvan aluetoimitukseen ja työhaastatteluni jälkeisenä yönä isä kuoli.

En olisi päässytkään, sillä kuten tunnettua Juvalla toimittaja ei voi olla poliittisesti sitoutunut, sanoi pömppövatsainen krapulaisen näköinen vastenmielisesti hikoileva Länkkäri-päätoimittaja. Minätyhmeliini vielä vitsailin asialla eikä päätoimittaja kokenut vitsailuani kevennykseksi. Hän julisti paikan uudelleen hakuun.

(Voi Jeesus, olisinpa päässyt silloin kesällä 2002 jo pois Lapinlahdelta. Ehkä olisi pitänyt olla rehellinen ja sanoa, että olen valmis myymään vaikka mummoni, jos saan Länsi-Savosta paikan ja pääsen lähelle heimolaisiani. Niin. Siitä juuri on kyse. Pohjoissavolaiset eivät ole meiläisiä. Viihdyn paremmin pajattavien ja kalkattavien eteläkarjalaisten kanssa. Osaan koodit. Täällä en osaa.)

Asuimme Puumalassa isän luona kesän 1999 ja pääsin vähäsen näkemään, mitä on alkava muistisairaus. Kesä oli tärkeä kokemus. Nyt olen tajunnut, että olen sittenkin aika vahvaa tekoa. En tappanut ketään enkä työntänyt esimerkiksi ärtyisää isäpappaa kaivoon.

Isä kävi muistisairautensa alussa kiukkuiseksi. Hän oli pahempi kuin tuntisotalla kirkuva keskosvauva tai psykoosinsa jälkitilassa kärvistelevä lapseni biologinen isä.

Ajatelkaapa, millainen väkevä aikuinen nainen minusta on kasvanut. Minä, joka olin koko toimittajatutkinnon nuorin ja etupäässä harmiton maskotti. Maskotin osa sopi minulle silloin ja raahasin rooliani varmasti pitkälle yli 30-kymppiseksi, kunnes yht´äkkiä kaikki toiveeni toteutuivat kerralla: ensin tuli venäläinen mies, jolla oli iso nenä, sitten suomenpystykorva sekä kaksi ihanata tytärtä, jotka vain putkahtelivat plumps, plumps.

En päivääkään ajatellut, että tein suomalaiselle yhteiskunnalle palveluksen synnyttämällä tulevia veronmaksajia. Enkä päivääkään vaihtaisi pois ja kohta aika kultaa myös avioliittoni Matin kanssa. Ehkä vielä tulee aika, kun sanon uskottavasti, että en päivääkään vaihtaisi pois ajasta häntä odotellessa.

Kyllä minä alan pian muistaa joitain valoisiakin hetkiä, kun istuin pompöösissä puutalossamme tietokoneen ääressä, kun mies purjehti pitkin Suomea pelastamassa kulttuurihistoriallisia rakennuksia. Olemme monta kertaa sanonneet toisillemme, että firmaa ei olisi, jos ei olisi sinua. Me kummatkin olimme tässä tärkeitä ja jossain vaiheessa lupaan alkaa kestää sitä, että kaikki vitun lehtijutut tehtiin Matista.

Lisäksi minulla oli Ärräpäät. Siitä on vaikea kirjoittaa, koska jätin Matin Venäjä-tutkijoita ja muita huipputyyppejä sisältävän piirin ulkopuolelle. Matti tarjoilee minulle narratiivia, jonka mukaan hän joutui altiiksi kiusaajilleen, sillä minä olin hänet hyljännyt. Minä olin hänet hyljännyt tosiaan - kostoksi siitä, että Matti ei oikein koskaan ottanut minua rinnalleen. Minun olisi pitänyt olla rohkeampi ja vain työntäytyä parin, kolmen, neljän, ehkä viidenkin naisen väliin ja röyhistää rintani: "Matilla on nyt uusi, nuorempi ja älykäs vaimo, pitäkää kyntenne hänestä erossa senkin tunkkaiset nautaeläimet!"

Onneksi lusin Markku Soikkelin Pakollisesti lapsettomat loppuun kirjan kirjoittajan kummallisesta raivosta huolimatta. Niin. Soikkeli on kirjassa raivoissaan. Lopussa kävi ilmi, mistä oikeastaan on kysymys. Asettuessaan aloilleen Soikkeli kokee syöneensä itseltään aivot. Hän ottaa esimerkin meritupin elämästä. Soikkelin mukaan mies on merituppisuinen perheen sisällä - ja kaikestä kirjoittamastaan päätellen elää jotain kriisikautta.

Voi hyvänen aika, voi miespolo. Höpsistä! Eihän hänellä enää ole montaa vuotta, kun lapsi muuttaa pois vanhempiensa luota. Menköön sitten niin, jotta. Googlasin nyt Markku Soikkelin ja hänen kirjailijarouvansa Saara Henrikssonin. Halusin tietää, ovatko antaneet parisuhdehaastatteluja.

Ainakaan ei vielä ole ollut lööppiä: Markku Soikkeli ja Saara Henriksson ERO!

Jossain kohtaa kirjaa Soikkeli visioi pariskunnasta Anita ja Antero. Pariskunta olisi mannermainen, varmaan ranskalaistyyppinen Sartre-Beauvoir - Anita ja Antero olisivat kirjailijoita kumpikin ja he tekisivät töitä yhdessä - sekä tulisivat kutsutuiksi itsenäisyysjuhlaan presidentinlinaan. Anitan ja Anteron omistautumisen mahdollistaa se, että heillä ei ole lasta.

Onkohan Soikkeli lukenut de Beauvoirin Kutsuvierasta? Siinähän on polyamorisen lapsettoman suhteen kääntöpuoli hyvin kuvattuna. Kun olen katsonut dokkareita polyamoorikkojen liitoista, löytyy kaikista näkemistäni suhdekuvioista joku, joka on polyamoriasuhteissa repinyt pallinsa piikkilankaan, kuten jäniksen perässä aivottomana juossut beagle.

Kirsi Hytönen kirjoitti Naisen kolmannessa elämässä siitä, että ilmeisesti Leevi Lehdon sivunainen, nuorempi pullea blondi, tai sivunaiset, en muista, olivatko monikossa, eivät ikään kuin halunneet asettua kuvioon samalla tavalla kuin Hytösen nuoret rakastajat. Nuoret miespuput kunnioittivat kuvion alfaurosta, Leevi Lehtoa, mutta alfauroksen kakkos- vai kolmosnaiset halusivat ykkösnaiseksi.

Varmaan muuten aika moni Matin rakastajattarista ensimmäisessä avioliitossa olisi halunnut Matin vaimoksi vaimon paikalle, mutta heiltä puuttui tarvittava itsetunto sanoa toiveensa ääneen sekä lisäksi he olivat kahlitut tämän viheliäisen paikkakunnan kaksinaismoraaliseen julkisivuun.

Niinpä niin. En tajua Soikkelia oikeastaan ollenkaan. Mikä este lapsi on esimerkiksi kirjailijan työlle omistautumisessa? Penska läppärin viereen omalle läppärilleen ja eespäin! Pakko muistella. Vuonna 2004 ensimmäiset Solea-lehteni piirsin kirjapainoa varten isoille taittopohjille. Levitin lehden sivujen skeemat Pöljän punaisen rintamamiestaloni alakerran pikku kamarin lattialle ja Anna, varmaan oli kuumeeton päivä eikä päässyt päivähoitoon, piirsi omille taittopohjilleen omiaan.

Olemme Annan kanssa myös olleet juttukeikalla piispa Panteleimonin residenssissä. Kummatkin tytöt ovat kuunnelleet erinäisissä seminaareissa vasemmisto- ja vallankumousasiaa ja pelanneet Iisalmen työväentalon kahviossa tietokonepelejä ja viereisessä pöydässä pelasivat omia tietokonepelejään Heikki Hiilamon suurin piirtein samanikäiset pojat.

Poikien isä oli alustamassa Kansantaloutta tasan kaikille -seminaarissa. Minä ja subcomandante Marcos keksimme sempan, kun kävimme Tampereella Suomen sosiaalifoorumissa. Jos tämä on jonkun mielestä poseeraamista, niin sanon, että juu niin on. Tehkääpä perässä!

Keskeytyksiä lapsen kanssa tulee, se on selvä, kokoaikainen keskittyminen ei ole mahdollista, mutta kyllä jotain lapsikin sietää, on siedettävä. Sitä paitsi keskeytyksistä elämässä saa hyvän ja terapeuttisen kirjan, joka helpottaa muiden taidetta tai työtään antaumuksella tekevien vanhempien oloa. Viittaan tässä Cia Kiiskisen romaaniin Äitiyspakkaus.

Erityisesti kosketti, että Cia Kiiskinen arveli lapsensa ensimmäisen sanan olevan Voi vittuuuu, sillä äiti joutui keskeyttämään aina taiteellisen työskentelynsä, kun vauveli parahti itkemään. Mistähän minun Mariani on oppinut sangen käyttökelpoisen ilmaisun: "Mitäää vittuaaa?"

Ai, että kaipaan taas hetkiä, joista sain muistuman viime viikolla. Matti koetti asentaa Marian uuteen tietsikkaan virustorjuntaohjelmaa. Lasterista kuului kummankin kiljuntaa ja Marian tuttuja läheisyyttä ilmentäviä ilmauksia.

Markku Soikkeli kirjoittaa, että leikkiminen on tylsää. Niin on. Olen aina sanonut, että leikkiminen on lapsen työtä ja jos Anna ja Maria pyysivät minua leikkimään kanssani, olin leikissä nukkuva tai kuollut mummo. Lisäksi rajasin itse, mitä kirjoja tytöille luin. Toki jouduin yleisön pyynnöstä lukemaan kammottavaa Puppe-kirjaa, sillä semmoinen oli kirjahyllyymme salaa uiskennellut.

Muistan vieläkin, miten kirjaa luin: "Puppe leikkii pallolla. Uuuh, kamalaa, miten voi olla näin hirvittävän yksinkertainen lastenkirja, pallo pomppii hyvin, me muutumme yksinkertaisiksi, jos vielä joudumme lukemaan tätä yhtään enempää, arghhh."

Onneksi meillä oli vain yksi Pupu Tupuna. Pupu Tupunat ovat Puppe-kirjojen jälkeen maailman toisiksi älykääpiöimpiä lastenkirjoja. Richard Scarryn maailma -sarja on vähän hiinä ja hiinä. Ne menettelivät. Vanhempien tulee voida valita.

Ehkä Soikkeli ja Henriksson ovat koettaneet elää liikaa konventioiden mukaan. Soikkeli huomasi terävästi, että koulun vanhempainilloissa on aina meneillään keskiluokkanäytelmä. Ei ole eroperheitä eikä kipeitä uusioperheitä. Sama ilmiö oli Kaskikuusen kansalaisopiston parisuhdekoulutuksessa. Me olimme Matin kanssa ainoa pariskunta, joka siihen ilmoittautui.

Muillahan tällä viheliäisellä paikkakunnalla ei avio-ongelmia ole.

Ydinperheessä mies Soikkelin mukaan alkaa oirehtia. Tulee alkoholismia, perheväkivaltaa ja seksuaalista turhautumista. En kyllä nyt ymmärrä tätäkään lausetta: "Mies voi vapaammin siirtyä parisuhteesta toiseen ja testata vanhemmuuttaan uudessa perheessä kuin mitä nainen voi."

Niin? Täh?

Olenko minä sittenkin mies?

Seksuaaliseen turhautumiseen pitkässä liitossa olen jo pitkään halunnut kommentoida. Tuttavani erosi riipivällä tavalla. Erosta toipuessaan hän ryhtyi etsimään - ei ehkä uutta kumppania - mutta jotain. Meni jollekin parisuhteenetsintä nettialustalle ja heti tuli viesti joltain aviomiesparalta: "Haluaisin nuolla, sillä vaimo ei anna nuolla."

Ensin pitelin päätäni, että voi hyvää päivää! Mieshän on ihan dorka. Olen pitänyt pösilöinä myös miehiä, jotka ottavat kuvia peniksestään ja lähettävät niitä naisille, mutta nyt olen alkanut ymmärtää heitä. Kirsi Hytönen kirjoitti ihan Naisen kolmannen elämän alussa, että miehen kalua pitää kehua. Se on tärkeätä.

Olen lyönyt aviomiestäni lasteni biologisen isän ... nenällä. Kadunko sitä? En, mutta siitäpä sain. Nyt on eräällä mummelilla komea kokoelma videoita ja valokuvia. Ihan 18 kpl, kuten hän minulle teki tiliä. Odottelen, milloin ne menevät nettiin ja näen naisen turpean naaman kuvissa. Olen nähnyt kuvan, jossa hän imee porkkanaa ja jäätelötötteröä. En sen koommin ole jäätelöä kyennyt syömään.

Porkkanat tosin ovat nykyisin niin herkullisia, että niiden syöntiin kaameat kuvat aivoissani eivät ole vaikuttaneet.

Kirsi Hytösen Naisen kolmas elämä - nautinnon vuodet oli lohdullinen kirja. Jos avioelämä kuihtuu, voi aina ehdottaa avointa liittoa. Tee sinä, mitä haluat, minä teen myös, säilytetään turva ja rakenteet. Olenkin miettinyt sitä, miksi sellaiset ihmiset, jotka eivät ole kovinkaan kiinnostuneita seksistä, mene yhteen. Pariskunnat tekisivät lapset ja keskittyisivät lapsiinsa sekä uraansa ja unohtaisivat huippuelämykset ja eläisivät seesteisesti (haaleassa vedessä lillien, mutta se olkoon heidän asiansa) elämänsä loppuun asti.

Pappi voisi kysyä alttarilla kummaltakin avioon astelevalta, onko mielestäsi seksi ylimainostettu juttu. Jos toinen sanoisi, että ei ole ja toinen sanoisi, että kyllä on, pappi ei suostuisi vihkimään. Toinen lohdullinen seikka näitä miettiessä on se, että netistä löytyy aina lohtua. Miksei voisi olla niin, että aviossa olevat, petetyt, turhautuneet ja pettyneet, lohduttaisivat toisiaan?

Toivon, että näistä puhuttaisiin avoimesti, kuten Kirsi Hytönen teki kirjassaan ja blogissaan. Ettei tarvitsisi käpöstellä jossain vitun koulun vanhempainillassa ja esittää jotain scheißea, jota ei ole olemassakaan.

Ai niin. Koko Markku Soikkelin Pakollisesti lapselliset idea kilpistyi loppupuolen lauseeseen: Lapsi on ympäristörikos. En oikein usko, että Soikkeli on vilpitön. Ehkä kirja on kirjoitettu hänen urbaania viherpunapiiriään varten ja siihen piti liimata tendenssinomaiset väittämät: lapsi kuluttaa eikä kesämökkejä saa olla.

Jospa Markku Soikkeli onkin 2020-luvun Tampereen Jonathan Swift ja Pakollisesti lapselliset ottaakin innoituksensa Vaatimattomasta ehdotuksesta, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen (engl. A Modest Proposal for Preventing the Children of Poor People from Being a Burden to their Parents or Country).

Tulj´voan mieleen.