Antti Hurskaisen äänet johdattivat minut Riikka Suomisen Suhteellisen vapaaseen

ma 28.3.2022

Kylläpä on pöperö pää. Vihaan kellojen siirtelyä. Piti lähteä tänään takaisin Rautavaaralle, mutta ei onnistu. Tuli lunta monta senttiä. Ehkä kymmenen. Olen pienen muuton sijaan pessyt pyykkiä. Menossa on seitsemäs koneellinen. Vielä pitäisi Pyryn oksentama sängynpäällinen pestä ja ehkä raidalliset villasukat.

Piha pitäisi kolata Lapinlahdellakin ja korjata yksi palkka viime perjantailta. Laskin ja maksoin palkat viikkoa etuajassa. Konttorityöt ovat painottuneet loppuviikoksi eikä vieläkään viikko ole oikein muotoutunut.

Sen takia esimerkiksi lääkäriajan sopiminen on vaikeaa. En tiedä, milloin on sisko-Paula-päivä ja milloin käyn Vesannon työmaalla. Ja jos tulee tämmöisiä kellonkäännöksiä, kaikki on sekaisin kuin öh no seinäkello.

Herätys oli tänään kello viisi ja oikeasti se tuntuikin kello neljältä. Keskiviikkona on kiva koulutus. Kuppakamarin kautta löytyi uusasiakas-YOM-kurssi ja niin taas huomasin kopioivani Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston slaideja.

Miten nimetön kirjeenvaihtotoverini minusta sanoikaan. Olen Pee niin kuin perseestä, paksu ja pahanhajuinen, Ii niin kuin ilkeä, inhottava ja itsekäs, Aa niin kuin ahne, arvaamaton ja ailahteleva sekä Vee niin kuin vittumainen ja vaarallinen.

Olen mielelläni vaarallinen! Räyh! Ja olen osallistunut jatkuvasti uusiin ja uusiin koulutuksiin. Voi kauheata sentään!

Antti Hurskaisen triloginen - vai oliko Antti Nylénin kustantama kaunis esine diloginen? - essee Ihmisten äänistä sisälsi kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuinka tekstin tekijää palvotaan. Yliopistossa opetetaan edelleenkin lukemaan tekstiä, kuten Antti Hurskaisen opiskellessa viisitoista vuotta sitten.

Ainakin Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen perusteiden perusteella. Minä tosin siitä viis veisasin ja viis veisaan edelleenkin. Olen sitä mieltä, että ihminen on kiinnostava.

Ihminen on aina kiinnostava! Hurskainen osuu kuitenkin valitettavan oikeaan siinä, että seksielämästään medialle avautuva kirjailija onnistuu vuodesta toiseen luomaan edistysharhan. Hurskainen kirjoittaa, että Emmi-Liia Sjöholm ja Riikka Suominen ovat rohkeimmin sovinnaisia, Suvi Auvinen haluaa mukaan leikkiin.

Kohta esseessä jäi vaivaamaan minua. Visto ilmaus, juu, totta ja olen samaa mieltä enkä yhtä aikaa ole.

Ei minua ihan oikeasti, aikuisten oikeasti kiinnosta sen enempää Riikka Suomisen, Emmi-Liia Sjöholmin tai Suvi Auvisen seksielämä, vaan se, miten elämää eletään. Ryntäsin oitis Hurskaisen esseekohdan luettuani googleen ja sain selville, että Riikka Suomiselta on tullut jo vuonna 2020 - radio-ohjelmasarjansa aikaan - romaani Suhteellisen vapaata.

Koska kirja on luokitettu chick litiksi, sitä ei ollut esitelty Parnassossa. Eikä Suomen Kuvalehdessä eikä varmaan Hesarissakaan. Hesarissa on ollut Riikka Suomisesta juttu 12. helmikuuta 2020, mutta nettiarkistosta nouseva juttu ei tunnu kulttuurijutulta eikä kirjallisuuskritiikiltä. Vaikuttaa pikemminkin featurelta.

Riikka Suomisen painolastina lienevät Vihreän Langan päätoimittajuus ja kokoomusjohtoisä, kuten Jenni Haukiolla virka pressan rouvana. Jenni Haukiota ei ikinä huolita runoilijoiden joukkoon, vaikka Haukio kirjoittaisi enkelien kielillä.

Tätä en keksinyt itse, vaan kirjoittamisen opettajamme Panu Hämeenaho muotoili lauseen ääneen. Eikä Sylvi Kekkosta hyväksytty kirjailijana. Jenni Haukio sitä paitsi kirjoittaa runoja kuin enkeli.

Hänen rakkausrunonsa rakastetun paidasta, joka pujahti rakastuneen päälle, on ehkä paras rakkausruno, jonka olen lukenut. Niinpä lähetin Haukion myöhäistuotantoa ihmiselle, joka muisti minua Anna Ahmatovan rakkausrunokokoelmalla.

Eikä Sylvi Kekkonenkaan Amalioineen huono ollut. Amalia oli imuisaa kerrontaa. Amalian maailma eli ja huokui. Eikös ollut verraton kielikuva? Tarkoitan sitä, että lukijana pääsin Amalian pihapiiriin ikään kuin sisälle.

Antti Hurskaisen pihapiiriin en pääse. Hän on silkkaa ideaa kuin Dostojevski. Hurskaisen teksti ei ruoki aisteja. Hänen tekstinsä kyllä rassaa aivoja, mutta ensilukemalla dipolaarista esseestään ei jäänyt muuta mieleen kuin se, että aijaa, Riikka Suominenko kirjailijakin ja Emmi-Liia Sjöholmiin pitää tutustua - Sjöholmin uusin romaani Virtahevot on kirjoitettu nimenomaan äänikirjaksi ja haluan ehdottomasti ottaa selvää, miten sellainen toimii.

Hannu Laerman äänikirjaset Ihmisen mielestä tehosteineen eivät mielestäni toimineet yhtään. En halunnut kuulla aukeavia ovia ja joitain typeriä kauhuefektejä. Laerman oma monotonis-uhkaava ääni oli riittävän kamala eikä tekstiä olisi tarvinnut alleviivata.

Jätin Laerman kuulokuvan kesken.

Aamulla etsin Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata Storytelistä. Ei Riikka Suominen minusta ainakaan sovinnainen ole, kun ottaa huomioon sen, että hänen isänsä on kokoomuksen Ilkka Suominen ja äitinsä naistenlehtien lemmikki.

Vihreän Langan päätoimittajana Riikka Suominen oli kuivahko, mutta oikeastaan kaikki 1990-luvun alun Timo Harakan jälkeiset Vihreän Langan päätoimittajat olivat. Timo Harakan takia aikoinaan Vihreän Lankani tilasin enkä lakkauttanut tilaustani edes taloudellisesti vaikeina aikoina Marian syntymän tienoille, jolloin vapaan toimittajan työni loppui kuin seinään.

Perjantaina (6.1.1999) aamulla olin haastattelemassa tanssin läänintaiteilijaa ja vatsaani alkoi nipistellä. Tanssitaiteilija puhui omasta Hollannissa syntyneestä pikku pojastaan ja minä kerroin odottavani vauvaa.

Haastattelun jälkeen vein filmin matkahuoltoon. Juttu oli menossa Iisalmen Sanomien kulttuuriosastoon. Kun ryhdyin kirjoittamaan juttua, tuntui kuin joku olisi tökännyt puukolla alavatsaani. Mitään raskauskumpua ei vielä ollut, sillä oli vasta 27. raskausviikko (26 + 4) ja minusta ei huomannut mitään.

Olin alkuviikosta ollut Savon Sanomien uutisvuorossa. Kukaan ei ollut huomannut raskauttani, vaikka teki mieleni tuulettaa, hehkuttaa ja hihkua: täällä on vauva! Katsokaa kaikki minua ja tätä.

Olisin voinut aivan mainiosti vaikka heitellä serpentiinejä maisemauutistoimituksen sermien ylitse, sillä a) ensimmäinen suomalainen aviomieheni istui tiukasti omassa kopissaan kulttuuritoimituksessa - emme onnistuneet koskaan törmäämään, vaikka tulimme samalle työmaalle samaa Pohjolankatua pitkin, b) hänkin odotti jo esikoistaan.

Sen sijaan huomio kiinnittyi käteeni. Se oli paketissa, sillä olin liukastunut juostessani bussiin ja lentänyt Linnanpellonkadulla selälleni. Tärskyn jälkeen neuvolassa minut oli lähetetty ylimääräiseen ultraääneen, sillä sikiö oli ollut liikkumaton.

Lauantaina aamupäivällä soitin Seppo Konoselle Savon Sanomiin, että en tule maanantaina uutisvuoroon, sillä minulla on vauva. Kono kysyi ällistyneenä, mistä se tuli. Nauratti, että mahastahan se. Pieni. Margariinipaketti 895 gramman Mariani.

Heti perään aloin odottaa Annaa. Ennen kuin saimme erityisäitiyspäivärahat ja sen sellaiset haettua, meni jokunen tovi ja piti lakkauttaa lehtitilauksia. Vihreästä Langasta en luopunut enkä varmaan Elonkehästäkään.

Kusari minulle tuli vielä pitkään sen takia, että olin Marian syntymään asti myös Kusarin Pohjois-Savon aluetoimittaja. Kun Kusari helpotuksekseen sai kuulla, että en äitiyslomieni jälkeen halua palata aluetoimittajaksi - ei perääni kevään 1999 eduskuntavaalien jälkeen tosin kysyttykään, mutta kerroin ihan kysymättä, että en palaa Kai Hirvasnorolle puhelimessa joskus alkusyksystä 2000 ja samalla kysyin Hirvasnorolta, mitä kuuluu Jokisen Pepelle (Pertti Jokinen, lempipomoni Kusarissa), Hirvasnoro vastasi, että noo, Pepe sai vauvan.

Ajatttelin, että kuulin varmaankin väärin, sillä Jokisen Pepe ei mielestäni ollut enää synnytysiässä - enkä osannut kysyä lisäkysymyksiä.

Joka tapauksessa Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata on hirmu hyvä. Ei se oikeastaan ole chick litiä. Tai jos naisromaani on chick litiä, olkoon sitten. Hyvä on ja Antti Hurskaisen kannattaisi se lukea.

En ihan ymmärrä Hurskaisen mutustelua Suomisen sovinnaisuudesta. Riikka Suominen kuvasi kuplivan hauskasti Anne Flinkkilän haastattelussa, kuinka hän romaaninsa ilmestymisen aikaan oli lukenut Märta Tikkasen kirjeenvaihtokirjaa Pakko yrittää kir.... ja kuinka asiaan kompastumatta ja jumimatta Märta Tikkanen oli suhteessa varattujen miesten kanssa ja kuinka sellainen ei ole oikeastaan toisen naisen ongelma, vaan vaimon ja aviomiehen välinen ongelma.

Minua nauratti jostain syystä Riikka Suomisen tokaisu. Näinhän se juuri on. Tosin jos Matin pyllyyn tarttunut neiti Satiainen olisi tullut kimittämään minulle jotain sellaista, olisin tintannut nokkaan.

Viime kädessä Märta Tikkanen on kuitenkin oikeassa.

Avoimet suhteet, kaikin mokomin, sanon, jos vain kumpikin parisuhteen osapuoli on kartalla siitä, että eletään avoimessa suhteessa. Matti ei kertonut minulle noudattavansa avoimen suhteen periaatetta, sillä tiesi, että minä olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, jos olisin saanut tietää.

Matti itse jättäytyi kiinni ja ikään kuin pyysi apua ahdistelijoistaan eroon pääsemiseen, kun ensin oli tukkinut kaikki pakotieni, kuten itse sanoi; muutto yläkerrasta lastenhuoneeseen, uuden parisängyn osto, uuden pesukoneen osto jne.