Sofi Oksanen kirjoitti, että Putin ei ole hullu

Hyvä HS-Viikko, pitää säästää perjantain numero

Antti Hurskainen ja ääni - ihmisen ja muiden ihmisten äänet

su 27.3.2022

Vuonna 1980 27. maaliskuuta oli torstai. Torstai-iltana 42 vuotta sitten Kärkölän kirkolla Kankahaispirtillä oli disco. Tuleva kihlattuni haki minua viimeiseen hitaaseen. Äärimmäisen kummallista, että haki, sillä meidän elämämme eivät olleet leikanneet missään kohtaa sitä ennen - ja minä olin niin vaatimattomn näköinen pyöreäkasvoinen ja -silmäinen, pullonpohjalinssinen maalaistyllerö Nummenkulmalta läheltä Hollolan rajaa, etten seurantalon tapetista juuri erottunut.

Iskä haki minut vanhalla valkealla Toyotalla Järvelästä. Sinne kaiketi pääsimme Kankahaispirtin discon linja-autokuljetuksella. Muistan, että ennen kotikyytiä kävelimme maaliskuisessa iltayössä. Oli jo pakkasta. Päivällä oli ollut sulaa. Kenkiemme alta kuului jäätyneiden lätäköiden nirskutus.

Olin mykistyneen onnellinen. Kirjaimellisesti. En saanut sanaa suustani.

Seuraavana syksynä olimme jo kihloissa ja kahden vuoden kuluttua eronneet.

Kihlattuni, Markku Ahokas, aikuismaisena, suuren perheen nuorimpaan erään kuulunut, kaksosveli, auttoi minut yli sen, että jäin yksin. Perheemme hajosi. Äiti joutui Hattelmalan mielisairaalaan Hämeenlinnaan ja isä viereiseen Ahveniston keuhkosairaalaan.

Kiitos kihlatulle, mutta samalla myös itselleni. Olen kuuluisia voikukkalapsia. Kasvan tarvittaessa asfaltin lävitse. Selviydyn, pidän kiinni kynsilläni, vaikka seinälle heitettäisiin, ja yhtä lailla osaan tukeutua. Kun alkoi käydä selväksi, että lasten biologisen isän kanssa menee ehkä henki, etsin järjestelmällisesti itselleni tuen.

Selviydyn tiettyyn pisteeseen asti yksin, mutta tiedän, että uskallan tukeutua, jos tulee niin tinka paikka.

Pelasin Matin kanssa avoimin kortein. Siitä olen Matilta saanut tunnustuksen. Olin hänen pyörittämästä naispiiristä ainoa, joka kertoi suoraan, mitä halusi. Se oli raikasta vaihtelua Lapinlahden parisuhdemarkkinoilla. Jos Matille heittämäni täky ei olisi tuottanut tulosta, olisin heittänyt onkeni johonkin muuhun lampeen (tai mieluummin puroon).

(в тихом омуте черти водятся.)

Katsoin äsken Flinkkilä & Kellomäestä Riikka Suomista. Haastattelijana oli Anne Flinkkilä. Kesällä 2020 Matti ohjasi minut kuuntelemaan Riikka Suomisen Vallattomia parisuhteita. En enää muista, minkä jakson Matti oli osunut kuuntelemaan.

Eniten minua auttoi Vallattomien parisuhteiden jakso, jossa psykoterapeutti-kirjailija Katriina Järvinen sanoi, että moni asia voi olla totta yhtä aikaa. Ja toiseksi eniten jakso, jonka otsikko oli Syrjähyppy on ihanaa. Jos syrjähypyistä voisi puhua suoraan, olisi meillä petetyilläkin helpompaa.

Kammottavinta kaikessa on ollut se, että pitäisi olla hiljaa.

Riikka Suominen sanoi äsken televisiossa, että joo, hän on itse avoimessa suhteessa ja olisihan se vähän outoa, että olisi kirjoittanut asiasta romaanin ja piiloutunut fiktion taakse. Suomisen Suhteellisen vapaata on mennyt minulta ohi, mutta lisään sen kuuntelulistalleni.

Suhteellisen vapaata on chick litiä.

Muutenkin Riikka Suominen vaikutti ihanan inhimilliseltä, välittömältä ja kursailemattomalta. Kun tuli puhe äidin saattohoidosta, haastateltavaa alkoi itkettää ja kun tuli puhe uupumuksesta, haastateltava sanoi, että jopa jälkiuunileivän pureskelu oli liikaa. Jälkkärin syöminen oli liian työlästä. Oli helpompi selviytyä paahtoleivästä.

Antti Hurskainen mainitsee Riikka Suomisen jotenkin vistossa sävyssä trilogisessa esseessään Ihmiset, äänet, Ihmisten äänet ja Ihmisen ääni. Esseetrilogia vaelsi muassaan postikortti julkaisijalta Antti Nyléniltä Jyväskylään ja kun se kolahti Annan postiluukusta, Anna kiljui minulle whatsappissa, että muuttaa nimensä, Anna-Pian.

Kesti jokusen aikaan ennen kuin esseetrilogia saavutti minut. Se on hieno esine ja kääntelin pitkään Nylénin postikorttia. Tekisi mieleni ripustaa se Kiasmasta ostamallani jääkaappimagneetilla jääkaapin oveen. Omakätinen allekirjoitus. Niin kuin nimmari, jee, tykkäsin koronakirjoituskokoelmassa, Pakopiste, Antti Nylénin esseestä.

Palautin Pakopisteen perjantaina suoraan Iisalmen kirjastoon enkä nyt kaivele päästäni, mistä Nylén kokoelmassa kirjoitti. Kuuntelin sen alkusyksystä matkalla Rautavaaralta Lapinlahdelle ja Lapinlahdella pihaan päästyäni istuin tovin, kun oli kyse jonkun kirjoittajan isän kuolemasta. En saanut selvää, oliko kyse Tommi Melenderin isästä vai kenen.

Printistä luin, että ei ollut Tommi Melenderin, mutten edelleenkää muista, kenen.

Matti tuli sisälle keittämään perunoita. Ajatus häiriintyy ja katkeilee. Kysyi, leikkaako tomaatin pikku palasiksi vai viipaleiksi. Äänestin pikku palasia. Kohta on vietävä merkintä loppuun. Etsin Hurskaisen esseestä vistosävyisen kohdan.

Löysin äsken kohdan, jossa Hurskainen ensin suomustaa Tito Collianderin Ihmisen äänen ja sitten viiltää Kosti Sirosen suuntaan: "Collianderin teos on heikko, mutta Kosti Sirosen jälkeen täytyy huutaa ja peseytyä. Lukeminen osoittautuu Suureksi Koettelemukseksi. ´Minä osaan rakastaa´, Sironen vannoo ja arvelee, että ´rakkaus on voimaa´."

No, öh, armoa. Ehkä Ihmisen äänen aikaan oltiin niin fiktion vallassa, että itsestä kirjoittaminen tuotti latteuksia.

Sitä paitsi! Elina Karjalainen on oikeassa, vaikka Hurskainen on muuta mieltä. Elämisen tarkoitus on elämä itse. Tarkoitukseksi riittää, että toisesta päästä panee kaurapuuroa sisään ja toisesta päästä vääntää paskaa kiertotalouden kulkuun, tämän olen kirjoittanut ainakin viisitoista kertaa. Säilyttää vähän aikaa DNA:ta siltä varalta, että tuottaa itse jälkeläisiä. Jos ei tuota, ei se mitään, optio on ollut olemassa.

Kaikki muu, mikä tulee, olkoon extraa. Elämä on lahja ja elämä on pyhä.

Prkl, en pysty enää keksittymään. Luin illalla Hurskaisen esseetrilogian kertaalleen ja lahmaten lävitse. Päällimmäinen fiilis oli, että Hurskainen taas kikkailee, kuten Kuihtumisessa. Ehkä Kuihtuminen oli moninkertainen piikki, "rankkaa" tekstiä.

Ikään kuin Hurskainen olisi esseetrilogiassaan sanonut, että muut ovat tyhmiä.

On kuulema mennyt yli viisitoista minuuttia, minkä Matti minulle kirjoittamiseen lupasi. Kieltämättä on mennyt.

Loppuun kirjoitan, että säilytän perjantain HS-Viikon. Siinä oli lukuisia hyviä artikkeleita Venäjästä ja Ukrainasta. Kirjailija Sofi Oksasenkin kirjoitus oli hyvä, vaikkakin olen edelleen sitä mieltä, että Putin on umpihullu.

HS-Viikosta tulin ajatelleeksi, että tosiaan Venäjän ja Ukrainan suhde on kuin Englannin ja Skotlannin. No niin, nyt Matti rikkoi kaksi juomalasia. Vahingossa. Ne lipesivät hänen näpeistään ja leikkasivat sormeen haavan. Tulee taas asiaa työttömien kirpparille. Ostin Rautavaaran työttömien kirpparilta kesällä laseja ja rikoin ne kiehuvalla tiskivedellä. Rits, rats.

Pitää lopettaa. Pöytä läppärin takana on katettu.