"Heille, jotka muodostavat maailmankuvansa Timo Haapalan kolumneista!"

su 24.4.2022 ja ma 25.4.2022

Jukka Lindströmin Sivuhistoria lunasti odotukset. Se oli yhtä aikaa hauska, roisi ja hieman kaamea. Julkkis puristimessa oli ehkä vähän sillä rajoilla, ehkä Niko Saaren säären puristuksen olisi voinut jättää väliin, mutta siitähän juuri sketsissä oli kyse.

Aivan mainio oli episodi, jossa vihreiden Emma Kari kohtaa sienen. Nauratti, kun Sivuhistorian kuoro lausui kysymykseen, mikä on puolueista ärsyttävin, yhdestä suusta: Vihreät! Niinpä juuri. Lähestulkoon kaikesta - paitsi Natosta - olen Vihreiden kanssa samaa mieltä, mutta jotenkaan ei tee mieli samaistua niin omahyväiseen porukkaan.

Hihitän vieläkin. Ruman teollisuuslaatikon sisällä on studio, jossa opetetaan vihreiden ehdokkaita ottamaan yhteyttä esimerkiksi villiveteen. Ja televisiouutisten miespuhetulkkaus oli ihan paras; miespuhetulkki on tarkoitettu helpottamaan kaikkien heidän elämäänsä, jotka muodostavat maailmankuvansa Timo Haapalan kolumnien perusteella.

Tähän asti pääsin sunnuntaina ja sitten aloin laskea palkkoja. Täydensin edellistä maanantaiaamuna ja jatkoin näin:

Koetin etsiä kohtaa kuunneltavaksi Ylen Areenalta, mutta jostain syystä Sivuhistoriaa ei näkynyt eilen netissä.

Olen aivan Kikka Laitisen ja Tepo Kulmalan Omenapuun katolla -kirjeenvaihtokirjan maailmoissa. Näköjään jos luen printtiä, en jaksakaan keskittyä äänikirjaan. Ehkä panen nyt taustalle, kun olen lähdössä Rautavaaran terveyskeskukseen tikkien poistoon, Tiina Raevaaran Minän, koiran ja ihmiskunnan.

Toin Kaivokoskelle Jaan Kaplinskin ja Johannes Salmisen Vieläkö Virossa laulaa satakieli -kirjeenvaihtokirjan. Se on ensimmäinen lajissaan kirjeenvaihtokirjoja, jonka olen lukenut. Lumouduin genreen. Kaksi syvästi sivistynyttä ja älykästä tyyppiä, jotka kommentoivat toisiaan ja toistensa kommentteja muualle.

Ajattelin, että kun aloitan Omenapuun katolla jälkeen Tõnu Õnnepalu -maratonin, otan taustaksi Vieläkö Tartossa laulaa satakielen. Voi perse, kirjoilla ei pitäisi olla nimiä, jotka on vaikea ujuttaa tekstiin sisään. Ja! Vaikka sanayhdistelmä Omenapuun katolla on Kulmalan turvasana, kirjan nimi on juuri sellaista mitään tarkoittamatonta Kulmalan pään sisäistä pölinää, joka on uuvuttavaa, mutta jota en kuitenkaan editoisi pois kirjasta. En tietenkään.

Ensimmäisessä kirjan kirjeessä Jaan Kaplinski kirjoittaa Johannes Salmiselle, kun Salminen on kirjoittanut sosiologi Antti Eskolalle .... - ah, tämä on ihanata samalla tavalla kuin Kikka Laitisen ja Teppo Kulmalan keskustelu.

En ottaisi uuvuttavia jaksoja Laitisen ja Kulmaan kirjasta pois. Ne kuuluvat sinne ja sitten, kun Kulmala kerrankin kirjoittaa jotain konkreettista, kuten juhannuksen 2018 kuvauksessaan, ilahtuu yli kaiken. En poistaisi kirjoittajaparin unien raportointiakaan, vaikka oikeasti toisten unet - Tikkisen Hannelen unia lukuun ottamatta - eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kikka Laitisella tosin on kiinnostavia unia.

Viimeksi lukemassani kirjeessä hänen isänään oli Jörn Donner. Mutta kiinnostavaa on se, miten Laitinen ja Kulmala ymmärtävät toisiaan. He ovat sielujen sisarukset. Ja huh, minun ei tarvitse ymmärtää Kulmalaa; Laitinen ymmärtää.

Vähän samaan tapaan kuin sanonta: "Älä murehdi, annan hevosen murehtia, hevosella on iso pää!"

Toin Lapinlahden kirjahyllystä myös John Shelby Spongin Miksi kristinuskon pitää muuttua tai kuolla -kirjan. Kirjan nimi ei ole kysymys. Se on toteamus. Olen kirjoittanut aina nimen perään kysymysmerkin, mutta jaapas jaapas kysymysmerkkiä siinä ei ole.

Tämä on tärkeää heti kirjan alussa: "Kirja on oma todistukseni ihmisenä, jolla on syvä halu palvella Jumalaa tämän päivän maailmassa ja samalla saada käyttää omia aivoja." (Spong, 2005 s. 7)