Samasta omenasta söivät toden totta, raamatulliset Kikka Laitinen ja Teppo Kulmala Omenapuidensa katolla

ke 27.4.2022

Tapahtuiko ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa? Sain tulen kamarin uuniin enkä laukaissut palohälyttimiä! Järjestelin tänään itselleni kirjoituspäivän. Voisin olla karsintasavotassa Karsanlahden risteyksessä - Pajujärveäkö se lienee - mutten ole.

Ei sen puoleen. Karsiminen Matin kanssa on kivaa, mutta olin päättänyt jo viime viikolla, että survon kaikki muut työt alku- ja loppuviikkoon. Keskiviikko on kirjoituspäivä. Kirjoitin tärkeän kirjeen. Olisin piirtänytkin siihen värikkäit kuvia, mutta värikynäni, väriliituni ja tussini ovat Lapinlahdella.

Piirsin mustekynäkuvia ja väritän ne jälkikäteen. Jätin kirjevihkoon vielä tilaa kirjoitukselle Jehovan todistajista.

Pitää huomenna kasata mukaan koko taiteiluarsenaali. Tai no, maalaustelinettä en ehkä ota mukaan. Tai ehkä otan. Ehkä pystytän sen vintille. Kohta - ainakin aurinkoisella säällä - siellä voi olla. Lattialle vanerilevyjä ja vot, voin välillä kiivetä portaat ja sujahtaa vedic artiin.

(Menikö oikein? Olen vissiin useasti kirjoittanut, että veneric art tai jotain sen suuntaista. Pitääkö nyt tarkistaa googlesta tämäkin? Vedic art. Tulee opetella 17 prinsiippiä, minkä jälkeen tulee unohtaa äly ja juuri opitut 17 prinsiiippiä! Mieluusti ryntään heti vaiheeseen, jossa prinsiipeillä, niin hienoja kuin ne ovatkin, saa pyyhkiä takapuolensa. Mutta jos minua huvittaa tehdä niin, teen.)

Kävin illalla varta vasten ajoissa nukkumaan. Piti katsomani A-Studiosta venäläisistä opposition edustajista, mutta katson ohjelman myöhemmin Areenalta. Illalla kello 21 oli ikään kuin joku olisi vetänyt hupun päähäni. Simahdin mieheni kainaloon saunalyhtynä.

Uupuiluni on selvityksessä. Melanoomaa minulla ei ole. Patologi totesi asian. Ehkä uupuilun kanssa on vain tultava toimeen. Jos vaihtoehtona on se, että sydän välillä läpättää kuin lampaan saparo ja verenpaine uhkaa pullauttaa aivoaneurysmani tuvan seinälle, nielen kiltisti verenpainelääkkeeni ja beetasalpaajani.

Nukun silloin, kun nukuttaa, vaikka joutuisin parkkeeraamaan auton tien sivuun.

On aivan päivänselvää, että Matti ei pidä kirjoittamisistani. Ei mistään niistä. Se olkoon hänen ongelmansa. En pysy elossa, ellen saa kommunikoida kirjoittamalla. Pitää saada piirtää myös ja maalata. Välillä olla jouten. Kerätä askeleita, jos huvittaa. Ja jos ei huvita, vain lojua.

Olen päättänyt, että olen elämässäni raatanut tarpeeksi. Oikea työelämä ei ole minua paljoakaan päässyt vaivaamaan, mutta se, että erikoislapseni asuu itsenäisesti (äidistä erossa) kaukana Helsingissään ja toinenkin vain lopulta nousi lapsuusvuoteeltaan ja ajoi ajokortin saatuaan tiehensä, on tarpeeksi yhdelle naisen elämälle.

Minullahan oikeastaan ihan eri elämiä on ollut useita. Paljon kaikkea. Ihanan kamalata. Nyt on aika nauttia! Enpäs ole muuten pitkään aikaan lukenut Kirsi Hytösen blogia Luksusongelmia. Tjaah, blogissa on edelleen viimeisimpänä Ruuanlaiton jalosta taidosta. Merkintä on päivätty 25.1.2022.

Lukiessani Omenapuun katolla -kirjaa tajusin myös, että kumpikin kirjeenvaihtokirjan kirjoittaja - sekä Kikka Laitinen ja Teppo Kulmala - unelmoivat tästä: talosta maalla, hiljaisuudesta, mahdollisuudesta kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa.

Minulla on nyt tämä ja lakkaan rutisemasta. Mieheni on ehkä kuksinut kymmenen vuotta ylt´ympäriinsä enkä vieläkään tiedä hänen naistensa lopullista lukumäärää, mutta olkoon. Mies on ihan toinen nyt. Ja hänellä oli käytökseen syynsä. Lisäksi hän oikeasti oli kahden mieleltään jos ei aivan täysin järkkyneen niin ainakin epätasapainoisen naisen tyylipuhdas uhri.

Hassua vain on, että kun päätin näin, tipahti romaanikäsikirjoitukselta pohja. Menee varmaankin jokusen aikaa ennen kuin pääsen siihen taas käsiksi. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että en ole tehty hallitsemaan suuria kokonaisuuksia. Jos näin on, teen jatkossakin vain pienen pieniä kokonaisuuksia. Semmoisia, joita kiinnostaa tehdä.

Lällällää. Minua eivät määrää mitkään tai ketkään! Vituttaako, vituttaako, kuuntelen.

Luin aamulla Laitisen ja Kulmalan kirjeenvaihtokirjan loppuun ja whatsappasin Tikkisen Hannelelle hieman eri sanakääntein kylläkin, että niin paljon kuin pidin Kikka Laitisen tavasta kirjoittaa, en pidä Teppo Kulmalan tavasta. Kun olin saanut sen kakaistua, ymmärsin, että siiinä oli juuri kirjeenvaihtokirjan pointti ja jännite.

Teppo Kulmala haikailee läpi kirjan ja varmaan lävitse Tuupovaara kuutosenkin - perkele, kissa haluaa jotain ja hier9åoo naamaansa näpyttimiin - pois Iisalmesta, synnyinkaupungistaan, jonne oli palannut joskus kymmenisen vuotta aiemmin ties miksi. Kulmala on haikailussaan pahempi kuin Tšehovin kolme sisarta yhteensä.

"En voi jäädä Iisalmeen. Mutta en saata lähteä kodista yksi kaksi minnekään, yksin kaksin."

Kun Kikka Laitinen on toimen naisena - Tuupovaaran residenssissä on kirjeissään hänkin - jo puhumassa Kulmalalle taloa ostettavaksi Tuupovaarasta ja kysyy, muuttaisiko kirjailija maalle yksin vai seuraisiko rakas mukana, kirjailija ei vastaa.

Tosi ärsyttävää! Pitää etsiä kohta, jossa Laitinen kysyy eikä Kulmala vastaa. Muistaakseni Kulmala mutisee seuraavissan kirjeissään ihan jotain jonninjoutavuuksia.

Miksi Kulmala palasi alunperinkään Iisalmeen? Oliko niin, että hänen vaimonsa Anita Kulmala sai töitä Iisalmen Sanomista? Miten se meni? Anita Kulmala oli minua edeltänyttä edeltänyt päätoimittaja Aamun Koitossa ja kun minusta tuli vuoden 2009 Aamun Koiton nukkepäätoimittaja, oliko Anita Kulmala silloin Iisalmen Sanomissa vai Ambrosiuksen tallissa Kulttuurikeskus Sofiaa aloittelemassa? Miten se nyt meni?

Muistan, että soitin meiltä Lapinlahdelta yläkerrasta rouva Kulmalalle Aamun Koiton jeremiadini lopussa ja pohdin ääneen, että lakkaan pelleilemästä ortodoksipiireissä ja palaan Kansan Uutisten talliin - tällä kertaa kolumnistiksi. Muistaakseni kolumnoin jo Tiedonantajassa, mutta sitähän kukaan ei lukenut. Harva tosin edes enää tiesi, mikä on Kusarikaan.

Anita Kulmala tapasi sanoa, että hänen miehensä Teppo on entinen kommunisti. Mielestäni vaimo ei painottanut sanaa entinen, vaan oli jotenkin ylpeä siitä, että näin on ollut.

Tsekkasin Tuupovaara kuutosen. Olin merkinnyt kohdan, jossa Kulmala kertoo kuvataiteilija, luokkatoveri Jussi Auliksen soittaneen. Suunnittelivat Auliksesta ja tämän Honkaranta-taloonsa ja/tai talolleen ajattelemaansa näyttelyä Savon Sanomiin.

Miksi en käynyt kesällä 2017 Jussi Auliksen näyttelyssä? Eikö puffijuttu siitä ollut osunut silmääni missään? Onpa outoa, että olen missannut mahdollisuuden käydä hänen pihassaan. Samalla aukeamalla Jussi Aulis -kuvauksen kanssa Tuupovaara kuutosessa on selostus siitä, millainen pettymys Kulmalalle oli se, että hänellä ei, sentittömäksi houkaksi kun itseään kutsuu, mahdollisuutta lunastaa itselleen entistä asuntoaan Jyväskylän Kortepohjassa.

Saman sivun alaviitteessä Kulmala kertoo, että saikin syksyllä 2017 Kortepohjan unelmakämpän kodikseen - vuokralle. Alaviitteen hän oli lisännyt Kuutoseen editointivaiheessa ja kirjan ilmestymisen aikoihin Kulmalan oli ollut määrä jo saada sen osan arkistoaan ja omaisuuttaan, mistä ei luopunut. Jännää aikaspiraalia. Omenapuun katolla -kirjeissään Kulmala kertoo muutostaan syksyllä 2017. 

Aulis on kiinnostava ihminen. Tein hänen näyttelystään Lapinlahden taidemuseossa juttua joulukuussa 2003 Matti ja Liisa -lehteen ja jutun jälkeen Aulis soitti minulle; olin pannut jonkun hänen oppi-isänsä kuolleeksi. Pötkötimme Annan kanssa hirmuisessa influenssassa - tauti oli alkanut kurkkukivulla, kun olin tekemässä Nerkoolla kyläjuttua. En muista siitä mitään, sillä tauti oli raju.

Kuume nousi sitä mukaa, kun ajoin Viitostietä kohti Siilinjärven Pilvilinnan päiväkotia. Seuraavana viikonloppuna Leonid pyysi meille apuun Rogozoveja Riistavedeltä. Leonid hätääntyi, vaikka kyse ei ollut oikeastaan muusta kuin rajunpuoleisesta kausi-influenssasta. Olimme Anna-polon kanssa oikeasti hyvin surkeita!

Leonidin hätäännystä selittää se, että hänellä oli kokemus siitä, kuinka Inessa-vaimo, Ljovan äiti, oli kuollut hänen syliinsä.

...

Tauti vei minulta makuaistin pitkäksi aikaa. Joulun tienoilla kävimme Pennasen Kaijan kanssa retkellä Valamossa ja Kaijalla oli tapansa mukaan mukana sininen kylmälaukkunsa. Laukusta hän kaivoi meille ihania metwurstivoileipiä ja mustaherukkamehua.

Muistan, kuinka päivättelin, etten maista mustaherukan makua. Kaija sanoi aivan samaa. Hän oli ollut samoihin aikoihin kipeänä. Kaijalla oli toinenkin syy puolikuntoisuuteen. Emme vain kumpikaan tienneet sitä.

Palatessaan tyttärensä luota joulunvietosta nimipäivänäni, muistan jotenkin tämän näin, Kaija ajoi suoraan Kysille hirvittävien kipujen vuoksi. Häneltä löydettiin pitkälle edennyt syöpä ja keväällä 2004 Kaija-täti haudattiin Kuopioon.

Meidän Konevitsa-ystäväpiirimme menetti äitihahmon. Muistan, kuinka Purhosen Lassen (1955 - 2009) kanssa joskus paria vuotta ennen Kaijan kuolemaa nurisimme hänen kursailemattomasta tavastaan puuttua asioihimme kuin molemmat olisimme Kaijan lapsia ja vasta itsenäistymässä.

Leonid soitti nimenomaan ensin Kaijalle Marian syntymästä. Kaija soitti meidän isälle, se Kaijan oli tehtävä, sillä Leonidilla ei ollut appiukkonsa kanssa yhteistä kieltä ja minä olin nukutuksessa. Iskä oli alkanut puhelimessa itkeä juuri sitä, että Pialla ei ole äitiä, jolle asia kertoa.

Kaija oli kuitenkin voimakas ja väkevä Lemminkäisen äitihahmo ja ilman äitiä on joskus joka tapauksessa selviydyttävä. Olen kirjottanut tästä jo aikaisemmin: olen voikukkalapsi. Aloin adoptoida itselleni äitejä jo 15-vuotiaana, kun äiti masentui ja hiipui pois. Kaijan jälkeen rekrytoin tytöille isoäidiksi Paulon mamman.

En ole tainnut älytä kiittää häntä siitä!

...

Teppo Kulmala haluaisi kirjoittaa äidistään. Hän kuvaa äitisuhdettaan Kikka Laitiselle: .Sivulta 191 tähän ... nyt pitää iskeä uunien pellit kiinni ja rynnätä Rautavaaran kirkolle. Maammekaupasta on tullut sininen pellavatunika Salen pakettiautomaattiin ja Sattuman kaupassa odottaa mittatilauspussukka kännykkää, kuulokkeita ja lompakkoa varten.

Oli hyvä kirjoituspäivä, vaikka merkintä ei tullut läheskään valmiiksi. Sain kirjoitettua tärkeän kirjeen. Tosin sitäkään en loppuun, sillä huomenna tuon Lapinlahdelta värejä kirjeen loppuun saattamiseen.