Virolainen esseisti vilkuttaa NATO-hävittäjälle kokoelmassa Valhdeiden katalogi

pe 22.4.2022

Minulla on aikaa kirjoittaa niin pitkään, kun Matti puhuu puhelimessa. Hänellä on peltiseppäasia meneillään ja kohta on puhelu yhdelle asiakkaalle. Vielä pitää usuttaa mies soittamaan arkkitehdille ja sitten kumpparit jalkaan ja menoksi.

Sain eilen Kirjokannesta laatikollisen Tõnu Õnnepaluja. Hänen Paratiisiaan luin sivulle 81 ja jouduin palauttamaan sen kirjastoon, sillä blogistani tuli keväällä 2018 negroblogi. Oli hautajaisia, kuolinuutisia ja muistoseminaareja.

Lisäksi en osaa kirjoittaa kirjaston kirjoista, sillä blogikirjoittamiseeni liittyvät merkinnät marginaaliin. Niitä esimerkiksi Maria inhoaa, kun vie mamin hyllystä kirjoja Vuosaareensa.

Ajoin eilen Rautavaaralta anivarhain aamulla hakemaan Paula-siskoa Juuasta Rautavaaralle ortodoksiseen palvelukseen. Sitten ajoimme yhdessä Rautavaaralta Juukaan ja kun olin Järvenpäämme risteyksessä, sain Postilta tekstarin. Oli lähetys Sattuman kaupan asioimispostissa.

Satuin vilkaisemaan puhelintani kelatakseni Kari Enqistin Uskomatonta matkaa uskovien maailmaan. Hyvä, että vilkaisin, sillä ajoin risteyksen ohitse ja suhautin ihanata ja kuivaa hyvää asfalttitietä taas Rautavaaran kirkolle.

Koetin päättää, että luen ensin Omenapuun katolla -kirjan ensin hyvässä järjestyksessä loppuun ja vaikka köytän itseni johonkin, etten koske tõnuõnnepaluihin. Höpsistä, juuri ennen nukkumaanmenoa sorruin ja avasin Valheiden katalogin - englantilaisen puutarhan. Meinasi mennä myöhäiseksi.

Ihan ensimmäisen esseen alussa Õnnepalu huomaa, että on edelleen sotaväkikelpoinen, vaikka on omasta mielestään aika vanha ja juoksee tömps, tömps, tömps. NATO-hävittäjä lentää yläpuolelta - vai oliko se sittenkin matkustajakone - kun esseen minä (kai tämä esseekokoelma on?) ja A kantoivat liiteristä puita.