Ensimmäiset työt uudessa pikku kamarin konttorissa

Tõnu Õnnepalu ja reaktionmuodostukseni

ma 2.5.2022

Kiva työskennellä pulpetin ääressä. Tosin ajatukset eivät ole yhtään tässä, mitä teen. Olin vähällä potkia printterin paskaksi raivosta, sillä tulostaminen ei tänään alkanut onnistua. Painoin ensin noin viisitoista kertaa virtanäppäntä ja sitten tajusin, että printteri ei inahdakaan, vaikka se meneekin päälle.

Olin katkaissut siitä virran, sillä merkkivalo pistää yöllä ikävästi silmään. Nythän on muuten musta kuu, tyhjä kuu vai miten sanotaan, kun kalenterissa möllöttää musta pallo. Raskas kuin kuulapallo. Uutta kuuta kohti olemme menossa, Luojan kiitos taas.

Yöllä ei kuitenkaan ole pimeä.

Vaikka printterissä oli virta, tulostus ei onnistunut. Lähetin aineistot palkkaohjelmasta kohti printteriä ja aina sama: tulostin on offline-tilassa tai olin valinnut väärän HP Laserjetin. Sitten taas näpytin virtapainiketta ja printteri pysyi mykkänä. Tosin se alkoi vaihtaa hälytysväriä. Sininen, keltainen, sininen keltainen, välillä fuksia.

Jos fuksia ei olisi käynyt valokennossa, olisin ajatellut, että printterinikin ottaa kantaa Ukrainan sotaan.

Lopulta älysin. Printterin USB-johto ei ole paikoillaan. No eipä siinä, piti vielä purkaa kaikki tekemäni tulostusjonot. Puoli tuntia työaikaa meni pelkkään tupeltamiseen. Lapinlahdella sama aika menee keskustietokoneen aukaisuun. Se alkaa olla jotain mallia ennen perunannostoa viime vuosikymmeneltä.

Kun sain palkkalaskelman kirjanpito-otteen tulostettua, koetin ihmetellä muistilistaani: "Järjestä tuntiraportit palkkaodotukseen." Siis niiku mitä olin viime perjantaina ajatellut, kun sen kirjoitin?!?!

Jokainen työvaihe ja paperin siirto on pantava nyt muistiin, sillä kahden konttorin käytännöt eivät ole menneet kuin jonnekin työmuistin ihan päällimmäisiin milleihin. Muistan työasioita nyt kaksi nanosekuntia, ellen pane niitä ylös sitä mukaa, kun mieleen juolahtaa, että tuo pitää muistaa ja tuo.

Eniten tätä on vaikeuttanut printterin puute Kaivokoskella. Skanneri helpottaisi myös. Se on, mutta en tiedä, kuinka ottaa siihen yhteyttä.

Näen ikkunasta telinekuorman Muulissa, Annan mustan aurinkotuolin, jonkin metallisen häkkyrän, joka lienee puutarhatuolin jalkaosa, pöydästä tullee viehko, jos siihen keksii pyöreän kannen. Aitan portailla on myös Matin nikkaroima postilaatikko. Se piti hylätä käytöstä, sillä ei ollut veden- tai lumenpitävä. Portailla on myös perunamaan parannusainetta ja Valmetin lumiketjut.

Virolainen esseisti Tõnu Õnnepalu antaa Valheiden katalogi - Englantilaisessa puutarhassaan luvan rauhan aikaan kirjoitella niitä näitä ja kuluttaa aikansa vaikka turhuuteen. Olen hänen Valheiden katalogi -osionsa kirjoituksessa Aatteet. Sen luin eilen illalla viimeisekseni. Osuvaa, aatteet ovat vaarallisia - ja ihmiset.

Eivät pommit itsessään. Kirjoitus on ajankohtainen, kun meneillään on Ukrainan sota. Silti olen samaa mieltä kuin aseistakieltäytyjä oululainen Mikko Korhonen tai juvalainen Arndt Pekurinen (1905 - 1941).  "Mieluummin elävänä paskassa valtiossa kuin kuolleena unelmien järjestelmän takia." Näin ulkomuistista se, mitä Korhonen sanoi Ylen haastattelussa.

Semminkin kun en ole ihan vakuuttunut siitä, mikä autuus on täysin vapaassa markkinataloudessa? Olen muistavani Alexander Stubbin niin lausuneen ulkoministerinä ollessaan, kun käytiin 080808-sota. Eikös  Naton itälaajentumisella ajeta täysin vapaata markkinataloutta - vai onko jokin muuttunut? Venäjällä sitä paitsi vastassa on Putinin puolue, Suomen Kokoomuksen veljespuolue.

Arndt Pekuriselta lainaan Jonathan Swiftiä: ”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.” Pekurinen teloitettiin Vienan Karjalassa etulinjassa. Häneltä oli lyöty kallo sisään toisen korvan kohdalta.

Tõnu Õnnepalu on vähintäänkin yhtä lempeä kuin Teppo Kulmala. Eikä ollenkaan helppotajuinen - ainakaan esseessään Aatteet. Pitää tutkia sitä, miksi en saa kiinni Kulmalan tekstistä ja miksi Õnnepalun tekstistä saan.

Olenko vain epäreilu? Johtuuko se jostain eksoottisuuskertoimesta ja kompensaatiosta asenteeseeni, että en pidä virolaisista? Mikässe olikaan - psykologisen minän puolustuksen keino? Reaktionmuodostus! Tunnen alati huonoa omaatuntoa siitä, että olen valtavan loukkaantunut kaikkien Virossa asuvien kansalaisuudettomien venäläisten takia ja siksi käsittelen Õnnepalua silkkihansikkain, kun luen hänen tekstejään.

Voi perssuss, varpaita ja nenänpäätä palelee. Pitääkö riskeerata ja koettaa saada tuli pikku kamarin uuniin? Savustanko, saanko aikaan palohälytyksen? Tõnu Õnnepalu kirjoitti siitä, miten me pohjoisen ihmiset olemme kulkeneet Afrikasta tuhansien sukupolvien ajan. Miltä tuntuu, jos tyhjenevien virolaisten maalaistöllien ikkunasta katsookin räntäsateeseen ulos toisenvärinen ihminen, ilmastonmuutospakolainen?

Ovatko virolaiset pohjoisen ihmisiä - baltteja siis? Miksi en tiedä heistä mitään? Sitä paitsi Suuresti Ihailemani vainaa Jaan Kaplinski onkin isänsä puolelta puolalainen eikä Leonid edes ole venäläinen, vaan julma tšuvassi - suomalais-ugrien ja tataarien sekoitus. Marian ja Annan veli on puoliksi ukrainalainen ja hänen kiharansa leijuvat tuulessa kuin mustan mullan vehnäpelto.

Tai maissi. Hm. Ei ehkä ollut kovin osuva kielikuva. Tuulessa leijuvat kiharat. Joo-o, Ljovan kiharat ovat kyllä hänen omalta hylkeentappajaisältään, väri äidiltään Inessalta. Isänsä välillä keltaiseksi muuttuneet ilveksensilmät eivät ole siirtyneet Annaan. Anna on saanut isäpuolensa Elisabeth Taylor -orvokkisilmät. Maria taas ystävälliset ja nauravat silmänsä ties mistä - ei minulta ainakaan.

Nyt kun kaikki Anna Kontulaa (vas. erittäin jesss!) lukuun ottamatta pelottelevat Venäjän hyökkäyksellä Suomeen, mietin yhtenä iltayönä, mitä Venäjä oikeasti haluaisi Suomelta. Arvelen, että ainakin Puumalan. Mitä jos Sorjosen sukutila Vyyhtilä menisikin venäläiselle, joka haluaisi opetella maanviljelystä. Mitä jos Vyyhtilä kuuluisikin jollekin Ivanoville?

Olen ollut sitä mieltä, että myydään Puumala vaikka pala palalta venäläisille, kun kerta suomalaisia ei huvita asua maalla. Tämä muuten on muuttuva trendi. On yhä enemmän heitä, jotka haluavat. Korona muutti asennetta ja hyvä niin.

Tuntuisiko oudolta, jos Vyyhtilässä sukunimi olisikin tosiaan Kokkosen sijaan Ivanov. Eihän sukutilan sukunimi ole vuosikymmeneen ollut Sorjonen ja Sorjosetkin eivät koko aikaa 1540-luvulta lähtien ole Vyyhtilässä asuneet.

Silti. Eihän se vain käy, eiväthän nnne osaisi edes lausua sukutilan nimeä: Vjuuuhtilja. Tämän vuoksi esikoisemme nimi ei ollut Pjurju. Leonid ei olisi osannut lausua Pyryä. Miten minä kävisin enää Leonidin haudalla, jos käyntiin joutuisi hankkimaan viisumin tai suomalaisilla ei olisi enää mitään asiaan Venäjälle?

Entä jos venäläiset eivät haukkaisi Saimaan rantoja sotilaallisella erityisoperaatiollaan tai toisi Puumala-saareensa erikoisjoukkoja, kuten Janne Saarikivi Hesarin kolumnissaan arveli, vaan pyrisivät mökkiläisillä mukaan Puumalan kunnalliseen päätöksentekoon ja toisivat siihen joitain bysanttilaisia elementtejä? Esimerkiksi ortodoksisen kirkon misogynian?

Mitä jos venäläiset haluaisivat seurakuntademokraattisesti torpata Puumalasta naispapin virastaan?

Kävisivätkö venäläiset uusrikkaat, vanhollisortodoksit tai viljelynhaluiset paremmin minulle Puumalassa kuin vaikkapa Sarvelat? Minähän huomasin ärtyväni, kun Antti Sarvela kertoi heillä jo lapsuudessa olleen tapana ajella jollain ökyveneellä Puumalaan. Ajattelin mielessäni, mitä vittua Savelat minun sukuni mailla tekevät? Sarvelathan ovat jostain vitun Jurvasta.