Huono aivopäivä, mutta HS-Viikko oli hyvä

"Hymyile, ole ystävällinen ja muista, että me olemme täällä siksi, koska vastustamme sotaa."

ti 17.5.2022

Kello on vaille kolme. Olen edelleen yökkäri päällä. Illalla meni myöhään ennen kuin sain tuvan leivinuunin pellit kiinni ja neljältä aamulla päälle hyppäsi Birgitta-kissa. Ensi yön kissa saa viettää omassa huoneessaan, pikku kamarissa.

Aivojeni tilalla on kivi.

Sain kuitenkin kirjoitettua kirjeen. Kirjeeseen pohdin sitä, miksi keskeytin tutkiskelun Jehovan todistajien kanssa. Ehkä kirjoitan siitä blogiini joskus. Ulos ei ole tehnyt mieli. Ilma näyttää hyiseltä. Yö oli kylmä. Aamulla vihmoi vettä ja kun pilvet repeilivät, alkoi tuulla. Pitäisi ainakin juomavettä kantaa sisälle ja varmaan jokunen erä polttopuita.

Nyt menivät sähköt. Ylitse mouruaa hävittäjä. Huomenna on luvassa kevään lämpimin päivä. Elämä voittanee. Otan Buranan pääkipuun.

HS-Viikko oli taas eri hyvä. Aloitan kehumisen ensimmäiseltä aukeamalta (19/2022). A5-sivulla Merituuli Saikkonen, nuoren näköinen toimittaja, kirjoitti soittelevansa ihmisille puhelimella! Jännää! Oikeasti. Eilen jonotin Väreen asiakaspalveluun sinnikkäästi itc-alan lakko-ongelmista huolimatta ja puhuin ihan oikean ihmisen kanssa.

Arvelen, että meille on sähköpostia lähettänyt jokin robotti - ensin nimellä Jarno ja sitten Maiju. Oikean ihmisen kanssa oli oikein virkistävä asioida.

Sixten Korkman kirjoitti hyvän yhteiskunnan mittareista (s. A13). Seuraavalla aukeamalla oli 25 kysymystä Natosta. Juttu paikkasi hyvin sitä, mitä Yle ei vahingossakaan ole tehnyt; antanut tietoa Natosta. Huvitti, kun tänään päivän paikallisuutiskimarassa joku lahtelainen nainen sanoi muuttaneensa Nato-mielipidettään televisiosta saadun tiedon perusteella.

Tiedon? Yle on päästänyt valloilleen varsinaisen Nato-vyörytyksen. Ei minusta tiedon jakamista ole se, että yksi toisensa jälkeen kertoo Naton kannattamisestaan.

Hesari kertoo esimeriksi, että Natosta voi erota vasta sen jälkeen, kun on ollut 20 vuotta sen jäsen. Kiinnostavaa! Yle ei missään ole tällaista mennyt meille kertomaan.

Unto Hämäläisen esseetä Putin käänsi Suomen kohti Natoa en lukenut. En usko, että se olisi tuonut mitään erityistä lisätietoa. Ehkä luen sen myöhemmin, ehkä en. Bernardine Evariston haastattelu oli kiintoisa ja ehkä luen tai kuuntelen Tyttö, nainen, toinen -romaanin. Joskus.

Parasta lehdessä oli venäläisen teatteriohjaajan Mihail Durnenkovin essee Kauna on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä. Etenkin luin tarkkaan kohdan siitä, kuinka Durnenkov ihmetteli, miten Moskovassa asevoimien toimiston edessä oli pitkä jono halukkaita asepalvelukseen astujia. Kirjoittajan omassa nuoruudessa kukaan ei palavasti halunnut armeijaan.

Ei nytkään itse asiassa sen palavampaa halua ole. Syy jonoihin on se, että valtion virkoihin otetaan vain asepalveluksen suorittaneita. Kyllä panee vihaksi, kun ajattelen Serafim Seppälän blogimerkintää: venäläisillä sodan vastustajilla ei ole merkitystä - Seppälän mielipide lisää viholliskuvaan. Se oli melkein sama, kun sotahurmosmies Martti J. Kari sanoi erilaisin sanakääntein, että venäläiset valehtelee, ne valehtelee, valehtelijoita kaikki tyynni, venäläinen kansanluonne on valehtelijan.

Venäläisillä sodanvastustajilla on merkitystä. Hyvä, että Hesari on kaivanut jostain Mihail Durnenkovin. Durnenkov pakkasi perheensä autoon ja lähti Suomeen. Poika on luokkansa ainoa venäläinen oppilas ja ukrainalaisia on kymmenen. Isä antoi ensimmäisenä päivänä ohjeeksi: "Hymyile, ole ystävällinen ja muista, että me olemme täällä siksi, koska vastustamme sotaa."

Fennougristiikan tutkija Janne Saarikivi lausuu taas Hesarissa viisaita; ei ole viisasta sulkea kansainvälisestä tutkimusyhteistyöstä yksittäisiä venäläisiä tutkijoita. Kielitiede on, kuten Saarikivi itsekin sanoo, suht´ pieni tutkimusala, mutta esimerkiksi arktisten alueiden ilmastonmuutostutkimus ei ole; Venäjä kattaa noin 11 prosenttia koko maapallon pinta-alasta. Venäjä on arktinen ja arktinen on Venäjä, sanotaan.

Lapin yliopiston ilmastonmuutostutkijat eivät pääse Siperiaan kenttätöihin ja jo nyt mallit Siperian lämpenemisen vaikutuksista ovat olleet alimitoitetut. Viime kesänä Siperiassa mitattiin ennätykselliset 38 lämpöastetta.

Sami Sillanpääkin otti kirjoituksessaan avuksi Mihail Bulgakovin. Saatanan saapuminen Moskovaan alkaa kielikuvana maistua puulta. Siitä huolimatta luin Sillanpään kolumnin. Hän kirjoittaa, että Moskovan vallanpitäjät ovat aina tehneet vaikeaksi Venäjästä pitämisen.

Mietin tätä. Ei minulla ole koskaan ollut ongelmia sen kanssa, että pitäisi pitää jonkun maan vallanpitäjistä. Lähtökohtaisesti en ole pitänyt kenestäkään vallanpitäjästä eilen valittua hyvinvointialuejohtajaa lukuun ottamatta. (Meidän Marko!)

Olen koko ikäni ollut kiinnostunut venäjän kielestä ja Neuvostoliiton uudistumisesta sekä muutoksesta suorastaan innostuin, kun pääsin eroon kutistavasta ja tyhmistävästä toimittajatutkinnosta. Repäisin itseni irti ja aloin opiskella into pinkeänä kansainvälistä politiikkaa sekä slaavilaista filologiaa.

Oli Gorban aika ja kai jollain lailla pidin Gorbastakin. Eikä kun ei. Tai no joo, enpä tiedä. Pampula pömppömaha Gorba oli niin kuin moni muukin vallanpitäjä sen ajan Neuvostoliitossa. Gorban aika sen sijaan oli innostavaa ja näin omin pesukarhun silmiksi meikkaamilla silmilläni Neuvostoliiton kaatumisen. Osallistuin mielenosoituksiin demokratian puolesta ihan kuin kymmenet tuhannet moskovalaiset.

Me halusimme Neuvostoliittoon demokratiaa. Emme raakaa kapitalismia.

Kirjoitan, että me, sillä luulin, että jään maahan. Jollain lailla jäinkin. Sydämeni sinne jäi. Sydäntäni lähellä, juu.

Osa HS-Viikon jutuista on lukematta. Aion lukea myöhemmin tänään vielä Amerikan kirjeenvaihtajan käynnistä Kalifornian superrikkaiden luona ja imatralaisen Erkki Virtasen mysteeristä. Eilisessä Savon Sanomassa oli kirjallisuuspätkä Anniina Hombergin ja Johannes Lahtelan kirjeenvaihtokirjasta Pää pilvissä, kiviä kengissä : pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin.

Kirjan arvioinut Eija Komu mainitsi, että kirjeissä oli liian kanssa Lahtelan alkoholismista. Siksi juuri tartuin kirjaan, sillä huomasin, että Kikka Laitinen ja Teppo Kulmala välttelivät aihetta kirjeenvaihtokirjassaan Omenapuun katolla. Kumpikin sivusi alkoholismia kirjeissään, mutta ohimennen ja Kulmala monisanaiseen runollisuuteen kaiken kätkien. Hirmu ärsyttävää!

Lisäksi Holmberg onnistuu kertomaan ystävyydestään ja ystävystymisestään Lahtelan kanssa sortumatta imelyyteen. Minusta Kikka Laitinen ja Teppo Kulmala olivat kuin olivatkin imelehtelijöitä. Olisin kaivannut särmää suhteeseen.

Jotain säröä. Edes vähän. Laitinen ja Kulmala ylistivät toistensa tekstejä ja tukivat toisiaan niiiiiiin. Eikä Lahtelan alkoholismista ole ainakaan reilun tunnin kuuntelun jälkeen vielä ollut liikaa. Lisäksi kuvaus Lahtelan joutumisesta vanhenevan homomiehen, opettajan ja esikuvan, ahdistelemaksi oli vaikuttava.

Raiskaushan se käytännössä oli.

Ulkona ei vieläkään ole oikein houkutteleva sää. Aurinko välillä pilkistää, mutta mustat pilvet pyörivät lähistöllä. Pakko mennä ulos. Pääsen lenkille Holmbergin ja Lahtelan kursailemattoman kirjeenvaihdon avulla.

Jaoin Holmgergin kuvaukset Vanhasta Valamosta. Nauratti Holmbergin kertoma luostarin Sodomasta ja Gomorrasta, uivasta bordellista. Kävimme Vanhassa Valamossa elämäni viimeisen elämäni rakkauden kanssa kesällä 2004. Minä en Vanhasta Valamosta innostunut yhtään eikä siihen syynä ollut se, että olin rakastunut mieheen nimeltä Matti - eikä esimerkiksi Nikita tai Vladimir.

(Missähän he ovat?)

Olin aivan sekaisin Matista ja ihmettelin sitä itsekin: Joku vitun suomalainen Mattiko minua voi näin innostaa?