Kotiliedessä Merete Mazzarella puhuu syyllisyydestään

Zadie Smithin Kuusi esseetä eristysajasta, Suvi Aholan, Nenne Hallmanin ja Ina Ruokolaisen Kolmen naisen kirjeitä – Rakkaudesta, surusta ja luopumisesta sekä Anniina Holmbergin ja Johannes Lahtelan Pää pilvissä, kiviä kengissä : pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin

to 19.5.2022

Voi, kunpa voisi ottaa toisen syyllisyyden pois. Kirjailija Merete Mazzarella puhuu Kotilieden (11/18.5.2022) erinomaisessa haastattelussa syyllisyydestään. Hänen veljensä Martin Schreck kuoli toisena koronakeväänä Köpenhaminassa eikä ainoa sisko päässyt koronan vuoksi valvomaan veljen kuolinvuoteen äärellä.

Veljellä oli ympärillään entinen pitkäaikainen puoliso ja liuta ystäviä. Veljen Tanskan-lähipiiri tuli seuraavana syksynä Suomeen muistelemaan Martinia isosiskon luokse. Ei huolta, Martin Schreck ei jäänyt yksin. Samalla tavalla runoilija Leevi Lehto tuli saatetuksi tuonilmaisiin sillä tavoin, että vaimo Kirsi Hytönen ei nääntynyt omaishoitajana - Lehdolla oli noin kymmenen ihmisen huolenpitorinki.

Sain Helsingin yliopistolta Juulia Toikon gradun Suomen luterilainen kirkko ja homoseksuaalisuus vuosina 1974–1976. Toikon keisinä on Seppo Kivistön kohtelu, kun tuli ilmi, että Kivistö on homoseksuaali. Kivistö on Martin Schreckin pitkäaikainen puoliso ja juuri Kivistön kanssa Schreck muutti Tanskaan.

En ole vielä ehtinyt muuta kuin imuroida Toikon gradun koneelleni. Traagista oli, että kun Kivistö vuonna 1987 kuoli ja Schreck, joka oli mukana valvomassa Kivistön kuolinvuoteen äärellä, vaikkeivät he enää yhdessä olleetkaan, pyysi Kivistön vanhempia mukaan poikansa kuolinilmoitukseen Suomessa, isä kieltäytyi.

Poika oli hänelle kuollut jo aiemmin. Silloin varmaan, kun hän sai potkut Suomen luterilaisen kirkon palveluksesta. Armotonta ja julmaa.

Olen ajatellut, että kirjoitan Martin Schreckin rakkaista, thaimaalaisista nuorista miehistä, kun ehdin vähän lukaista Toikon gradua. Schrekin Tui ja Bank ovat mitä ilmeisemmin päihdeongelmaisia. Silti Schreck on varmistanut, että pitää huolta nuorista rakkaistaan kuolemansa jälkeen.

Kuuntelin eilen polttopuukuormaa purkaessani Zadie Smithin Kuusi esseetä eristysajasta. Esseet olivatkin yht´äkkiä poliittisesti kantaaottavia. Smith kirjoittaa terävästi brittiläisen yhteiskunnan muutoksesta.

Hän on syntynyt vuonna 1976 ja kirjoittaa siitä, kuinka sai kasvaa ajanjaksona, jolloin hyvinvointivaltiot oli juuri rakennettu Eurooppaan. Tunnistan! Minä sain täysimääräisesti nauttia maksuttomasta peruskoulusta ja jostain sosiaalipäätöksestä, jolla sain lukion oppikirjat maksutta plus opiskeluoikuden Kärkölän lukiossa, vaikka vanhemmat muuttivat Puumalaan. Tie yliopistoon oli itsestäänselvä.

Ja sitten tuli 1990-luvun alun lama. Meistä osa jätettiin tylysti normaalityömarkkinoiden ulkopuolelle. Meihin tuli inhottava työttömän lemu. Niin sen täytyy olla, sillä muutakaan selitystä en keksi sille, että Matin ja Liisan päätoimittajana istuu ponnaripäinen betoniraudoittaja-puutarhuri vassaritaustan kera ja minä samalla tavalla punaleimainen yliopistokoulutettu toimittaja johdan rakennusliikettä.

Ei! En vaihtaisi osia paikallislehden päätoimittajan kanssa, mutta ihmettelen kyllä, miten näin on päässyt käymään.

Smith kirjoittaa myös itse sisäänrakentamastaan misogyniasta ja siitä, että ei voi puhua luovasta kirjoittamisesta. Kirjoittaminen mitä suuremmassa määrin on kontrollia ja luovan kirjoittamisen opinnoista pitäisi alkaa käyttää termiä kokemusten kontrolloinnin laitos.

Misogyniasta pitää kirjoittaa vielä - kommentoin samassa yhteyessä Kikka Laitisen rokkimimmiolemusta ja tinkimätöntä henkeä. Omenapuun alla -kirjeenvaihtokirjassa Kikka Laitinen moneen kertaan korostaa sitä, kuinka ei mahdu perinteiseen naisen rooliin eikä haluakaan mahtua. Eikä tarvitsekaan, sanon minä.

Äh, kello käy, pitäisi pestä aamupuuroastiat, kantaa vedet ja varmaan muutama erä polttopuita. Ensi yönä on taas pakkasta. Leivinuuni on kylmentynyt ja jotta Matti tarkenee talossa, herätys on huomenna taas ahhh, kello viisi, on varmaan lämmitettävä. Kumma kyllä minua ei haitannut tänä aamuna, että tuvassa oli 16 astetta.

Löysin Storytelistä haulla omaelämäkerralliset esseet Suvi Aholan, Nenne Hallmanin ja Ina Ruokolaisen Kolmen naisen kirjeitä – Rakkaudesta, surusta ja luopumisesta. Ihan huikeata. Kulttuuritoimittaja-kirjailija-tohtori Suvi Ahola kirjoittaa niin suoraan pitkästä avioliitostaan kirjailija-dekkaristi-tv-naama Matti Röngän kanssa, että tukka nousi pystyyn.

Arvelen, että avioliiton ruumiinavaus oli juuri sen hetken tunnetila. Ei voi oikeasti olla yli 20 vuotta niin rakkaudetonta ja kylmää. Tärkeää kuitenkin oli sanoa, miltä tuntui. Jos Ahola olisi kirjoittanut jossain toisessa tunnetilassa, sävy olisi ollut toinen.

Jos nyt kysytään Matin ja minun avioliitosta, väittäisin, että Matti kivettyi kolmannen keskenmenon ja minun (pakko)sterilisaationi (minua sisätautilääkäri varoitti aivoinfarktista - neljäs perättäinen raskaus olisi ollut riski - tähän synnytyslääkärillä, naisella, oli toinen mielipide) jälkeen ja riisui kivinaamarinsa vasta, kun huhtikuussa 2020 kävi ilmi pahin avioliittomme ulkopuolinen tapaus.

Matilla oli eri näkemys. Hänen mielestään meillä oli läheisyyttä koko ajan, sillä nukuin joka yö mieheni kainalossa. Minä olin sitä mieltä, että joku tässä on välissä. En tiennyt, että jotkut. Matti on sitä mieltä, että ei ollut oikeasti välissä ketään. (Sori, neiti Satiainen siellä Lapinlahden kirjaston tietokoneen ääressä, et ollut mitään!)

Mutta kuten psykoterapeutti Katriina Järvinen sanoi: Moni asia voi olla totta yhtä aikaa.

Ensimmäisen avioliittokirjeessään Suvi Ahola sanoi, että ei ole koskaan tuntenut voimakasta intohimoa. Tässä kohtaa hän oli epäluotettava kertoja. Onneksi oli, sillä seuraavassa hän kertookin suhteestaan aviossa olleeseen mieheen, joka lupasi kaksi vuotta kestäneen suhteen aikana koko ajan jättää vaimonsa.

Ahola kirjoittaa riipaisevasti, miten klišeinen suhde oli. Klišeinen tai ei, Suvi Ahola sai valmiiksi väistökirjansa Lukupiirien Suomi – Yhteisöllistä lukemista 149 suomalaisessa lukupiirissä 2009. Lisäksi hän laihtui kilokaupalla ja alkoi ostaa kauniita alusvaatteita. Hän tunsi itsensä kauniiksi ja haluttavaksi ja aivan varmasti oli myös sitä.

Mieheni toinen nainen tai kolmas tai neljäs laskutavasta riippuen, kuuluisa lapinlahtelaisten rakennusalan yrittäjien pyllyyn liimautuva pösilö ei varmaan vieläkään kykene näkemään itseään terävästi. Olisin valmis antamaan hänelle anteeksi paljon - hänhän purskahti ihan aitoon itkuun, kun soitin hänelle, toki itku oli hänen tapansa käyttää valtaa, sen tiedän, sillä nainen on ollut mieheni firmassa töissä jo ammoin ja aina, kun hänelle antoi työtehtävän, hän herahti kuulema itkuun, - jos hän olisi kirjoittanut minulle vähän toisenlaisen kirjeen.

Kirje oli samanlaista myötätunnon kerjäystä, jolla hän oli kietonut muutkin aviossa olevat miehet tahmatassuihinsa. En nyt mene tähän tämän enempää, toteanpahan vain, että voi taivahan talikynttilät; nainen on uskovainen ja arvostelee minua siitä, että en arvosta heitä, jotka haluavat säilyttää seksin avioliitossa.

Tätä oikeasti olemme nauraneet Matin kanssa. Nainen ujuttaa oman seksinsä muihin avioliittoihin. Ei Matti tosiaan ollut ainoa, johon nainen takiaisena tai liaanina takertui. Stopppp! En pääse ikinä tänään Juukaan, jos jumin tähän taas. Joka kerta, kun kirjoitan tätä, korventaa vähemmän. Kyllä tämä tästä.

Nyt kun Johanna Vuoksenmaa on ilmoittanut jossain lukemassani naistenlehdessä, että suuntautuu jo uuteen rakkauteen ja Matti Rönkä on Eeva-lehden kansiotsikossa kiihkeänä (ihan paska kansiotsikko, mutta juttu itse oli hyvä) hakemassa uutta rakkautta, voisivat Suvi Ahola ja Matti Rönkä yrittää uudelleen.

En muista, kumpi - Ina Ruokolainen vai Nenne Hallman - kirjoitti siteeraten kaveriaan, että pitkän avioliiton jälkeen ei kannata erota, sillä on mennyt lävitse kaiken paskan. Suvi Ahola ja Matti Rönkä kasvattivat ihanat lapset hienoiksi aikuisiksi, kokeilivat muita suhteita ja nyt, á vot, kokeilisivat nyt herrajukara sentään yhteistä vanhuutta!

....

Äh, tallensin merkinnän alaotsikkkoon Anniina Holmbergin ja Johannes Lahtelan Pää pilvissä, kiviä kengissä : pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin. Tykkäsin kovasti kirjasta ja olen todellakin eri mieltä kuin Savon Sanomien arvioitsija Eija Komu; Johannes Lahtela kirjoitti juuri sopivasti alkoholismistaan ja etenkin siitä, miten toipui.

Nyt muistankin, että googlailin aikoinaan - taisi olla vuonna 2016 - Lahtelan gradua Voiko hengellisyys auttaa alkoholistia toipumaan - 12 askeleen ohjelma ja ortodoksinen hengellisyys. Hyvänen aika, löysin sen netistä pdf:nä. Noin, nyt se on koneellani.

Pitää tsekata, olenko imuroinut sen jo isolle koneelle, kun se ilmestyi. Jostain syystä gradun metsästys jäi jotenkin kesken.