Pia Valkonen

Alma - edelläkävijän tarinan jälkeen mikään ei tunnu miltään, ei Jenny Colganin viihde eivätkä Mari Mörön pöheiköt

ke 30.6.2022

Tuntuu kuin olisin viettänyt pariviikkoisen Alma Söderhjelmin kanssa. Kuuntelin Merete Mazzarellan Alma -edelläkävijän tarinan äänikirjanaOlin kirjan jälkeen vähän aikaa täydessä hiljaisuudessa. Kirja päättyi Suomen sisällissotaan.

Sitä Mazzarella oli pohjustanut kertomalla aikaisemmin punakapinan alkuajoista. Punikit olivat ihan tavallisia ihmisiä, joita Alma Söderhjelm, yliopistodosentti, oli nähnyt kulkevan raitiotievaunulla kotiinsa. He hakkasivat dosentin polttopuut ja toivat joulukuusen akateemisen väen kotiin.

Heillä ei ollut persoonaa eikä sukunimeä, kuten Hilmalla, joka ei ilmiantanut työnantajaansa Alma Söderhjelmiä siitä, että hän piilotteli punikeilta valkoisia sotapomoja. Sitten alkoi väkivalta ja valkoinen viha täytti paremman väen.

Kaiken sekavuutta kuvaa hyvin se, että jo Tukholmassakin Alma Söderhjelm kantoi poliittisella rintamalla kortensa kekoon auttamalla suomalaisia nuorukaisia jääkärien koulutuskeskukseen Saksan Lockstedter Lageriin. Kyse oli nimenomaan Suomen itsenäistymisestä.

Jääkäreistä ajateltiin koulutettavan uuden itsenäisen valtion sotajohtoa. Tämä minulle valkeni jotenkin ihan eri valossa, kun luin Nurmeksessa itäisen etapin muistokylttiä.

Alma Söderhjelm lisäksi huomauttaa, että ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut koko politiikasta. Sen sijaan hän oli rakastunut avioliitossa olevaan itsenäisyysmieheen Verner Nylanderiin. Erityisen kivuliaalta tuntui näin typeränä pikku vaimona, joka kulki kotona pölyrätti kädessä ja itki odottaessaan miestä kotiin, että Alma sanoi Nyllensä saavan käyttää vaimostaan, mitä nimeä tahansa, mutta hänelle toiselle naiselle rakastajan vaimo oli aina vain "Sinun vaimosi".

Millähän nimellä neiti Satiainen minua kutsui? Toivottavasti ei edes maininnut nimeäni. En haluaisi ajatellakaan nimeäni hänen suuhunsa.

Sitten koetin kuunnella Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Olin sitkeä. Kuuntelin sitä illalla yli 40 minuuttia ja tänä aamuna suurin piirtein saman verran. Välillä kirjassa oli ihan terääkin ja oli mukava huomata kerronnassa kiva kiemura.

Ensin irtisanottavat ajattelivat, että irtisanojapomo ei itke varmaankaan ikinä. Kaikkitietävä kertoja kuitenkin paljasti, että irtisanoja oli itkenyt koko työmatkansa. Hänellä oli tunteet, mutta sitten kaikkitietävä kertoja huomauttaa, kirja ei ole irtisanojan tarina, vaan Ninan, joka ostaa pakun ja ryhtyy kiertäväksi kirjakauppiaaksi.

Olen kohdassa, jossa Nina on katsomassa hirmuisen isoa, aivan jättimäistä, voi jehna, pakettiautoa jostain Edinburhgin takaa pienestä kylästä. Niina, joka on synnynnäinen hiljainen kirjastovirkailija, saapuu linja-autolla kylään ja tunnelma on omituinen. Kaikkitietävä kertoja alkaa lässyttää; kylän asukkaat saattaisivat jossain kauhugenren romaanissa muuttua ihmissudeksi.

Blaah, ajattelin, kirja ei ole minua varten. Pesin hieman astioita muuripadassa eilen lämmitetyllä vedellä ja sitten se tuli: Niina päätti ostaa pakun ja huikkasi jotain myyjälle. Olin ajatellut, että siedän lievää lässynlässyn läpätiläätä ensimmäiseen huikkaukseen asti.

Pysäytin kirjan ja ajattelin, että antaapi olla. Nyt menen rantaan pesemään päiväastiat. Kokeilen kantaako Anna Idströmin Taivaan kalat. Idströmin on väitellyt tohtoriksi kielentutkimuksen alalta. Aina jos jossain on luvassa teoreettista puhetta kielestä, innostun.

Koetin kuunnella Mari Mörön Puutarhaa äänessä, mutta Heli Sutelan ylimielinen ääni yhdistettynä Mörön omnipotenssiin - vain nopeat elävät ja puutarhassa pitää koko ajan raataa - ei saa ostaa tomaatintaimia valmiina, vaan pitää olla valmis kupsuttamaan, kukkimaan ja kupsuttamaan ja ahkeroimaan koko ajan ihan saatanallisesti. Kiitos ei, ajattelin ja klikkasin kirjan kiinni.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi