"Mehtä vihotti, heenä tehty, lum tul." - aika kultaa muistot, sepä on juuri ihanata!

pe 17.6.2022 ja su 19.6.2022 Rautavaaran kirjastossa

Kirjailija Antti Heikkinen kirjoitti uusimmassa Kantrissa siitä, kuinka nuorena poikana maalaistyöt tympivät. Nyt tuntuu siltä, että jotain työtä, josta näkee kättensä jäljet, on mukava tehdä. Joudun konstruoimaan kirjoitusta, sillä istun Rautavaaran kirjaston koneella ja Kantri jäi pakuun firman työpaperikansioon.

Heikkinen johdatti aiheeseen löytämiensä mummon kalentereiden avulla. Vuodesta toiseen kalentereista löytyi huteralla käsialalla vain kolme merkintää: joka kevät merkittävä asia oli, kun metsä alkaa vihertää - ilmeisesti mehtä vihotti tarkoitti hiirenkorvia. Keskikesällä tärkeintä oli, kun heinä oli tehty. Ja myöhäsyksyllä mummo merkitsi ensilumen.

En lakkaa ihastelemasta Heikkisen tarinankertojan taitoja.

Kulunut ilmaisu kuuluu, että aika kultaa muistot. Se on niin taivahan tosi ja itse asiassa ihanata. Vapauttavaa. Eipä aikaakaan, kun Matin ja minun kolkot avioliittovuodet 2010 - 2020 kultautuvat.

Toinen ilon aihe oli se, että en katkaissut Pitäjäläisen tilausta. Aika moni muukaan ei saanut toissa viikon Pitäjäläistä. Luin sen Nilsiän Pöllissä. Kahtena päivänä soitin Postin jakeluun. Perjantaina heti ilmestymispäivän jälkeen ja seuraavana maanantaina kuullakseni, että jakeluhuomautuksen tekeminen on aivan turhaa; jos haluaa menetetyn lehden tilalle uuden, pitää soittaa toimitukseen.

Päätoimittajan pääkirjoituksesta kävi kuitenkin ilmi, että Pitäjäläisiä oli käsittämättömällä tavalla hävinnyt iso erä heti painon jälkeen - puuttuvien lehtien lähettäminen ei ollut mahdollista. Muistan jakeluhäiriöt omilta paikallislehtiajoilta enkä kadehdi päätoimittajan osaa selitellä käsittämätöntä mogaa - se ei todellakaan ollut tai yleensäkään ole toimituksen syy.

Uusimman Pitäjäläisen takasivulla oli pieni uutinen siitä, että toimitus julkaisee kesäkuvia Hupsis!-kuvakisassa. Etenkin nauratti esimerkkimoga: rakentaa koirankoppi ja koira käyttää sitä astinlautana vapauteen. Ihan mahdollinen meille, sillä juuri Pitäjäläisen ilmestymispäivänä meidän koirat menivät sisäeteisestä aamupissalle kellarin kautta tarhaan ja avoimesta tarhan ovesta karkuun.

Yöllinen myrsky oli paukuttanut tarhan oven haat auki. Eikä siinä vielä kaikki. Koirista tuli koko Rautavaaran Rannankylän julkkiksia. Yhdessä paikassa Pyry ja Halla olivat käyneet avustamassa puutarhatöissä. Toisessa paikassa kiusaamassa talon pystykorvaa ja kolmannen paikan isäntää oli käynyt sääliksi niin resuiset koirat. Pyry on luonnostaan rutale ja Hallalla on karvanlähtöaika. Kumpikin osaa tekeytyä sen näköiseksi, että koiranmakkaraa on viimeksi saanut jouluna.

Neljännessä paikassa Halla oli antautunut kiinni, sillä on tottunut siihen, että kun seikkailu väsyttää, saa autokyydin takaisin kotiin. Kaulapannassa on taksipalvelun numero.

Kun läksin viimeisen seikkailukohteen pihasta koirat auton takaosassa, peruutin ojaan. Saab jäi killumaan tien penkkaan perä kiveen ja koivuun kiilautuneena ja nokka kaiken muun mökkiliikenteen tukkeena. Mökiltä oli lähdössä Joensuuhun hauska ukki, joka koetti opettaa minulle, että kun peruuttaa pään tulee kääntyä oikealle ja vasemmalle ja mieluusti myös taakse.

En kehdannut tunnustaa, että inhoan peruuttamista suuresti. Tavallisesti panen silmät kiinni ja toivon, että ei kolahda mihinkään. Harmi, etten saanut killuvasta Saabista valokuvaa Hupsista!-kuvakisaan. Kun ehdotin, että voin tuoda Tiilikasta ananas-kinkku- ja kinkkupizzan palkkioksi autoni kiskomisesta takaisin tielle, mökin varsinainen isäntä kieltäytyi jyrkästi.

Hän ennemmin hakisi pizzan kirkonkylältä kuin ottaisi riskin, että ajan taas johonkin jorpakkoon mökkitiellä.

...

Istumme tosiaan Rautavaaran kirjastosta. Matti on minun koneellani Restaurointikillan kokouksessa. Emme ehtineet Lapinlahdelta Iisalmen kautta Kaivokoskelle ennen kello 18:aa. Itsepalvelukirjastoon koodautumisessa oli ensin jokin yhdistämisvirhe ja kello oli 18.01, kun ryntäsimme ovesta sisään. Toivottavasti Matti hallituksen jäsenenä saa aikaan sen, että Restaurointikillan puheenjohtaja on tulevaisuudessa puheenjohtaja eikä mikään Valio-juusto (oltermanni).

Kannattaa joskus vain lojua kirjastossa. Löysin Eli Åhman Owetzin feel good -kirjan, Kirjeystäviä. Kirjan habitus ei ollut viihdekirjan, joten uskalsin kääntää takakannen. Lupaavalta tuntui esittelytekstin lause: "Viikon kohokohta on, kun kylään saapuu kirjastoauto täynnä romaaneja, joiden sivuille Malin voi paeta todellisuutta (nuivahtanutta avioliittoaan.)"

Onneksi en lukenut takakannen ensimmäistä iskua: Mitä tapahtuu, kun suuri rakkaus iskee keski-iässä? Nyt vain pitämään peukkuja sille, että kukaan ei huikkaa Kirjeystävien sivuilla. Rajani menee huikata -verbissä. Kammottavaa oli, että Riikka Alaharjan Tämä ei ole tv-sarjassa romaanihenkilöt huikkailivat alvariinsa.

Tsekkasin, mitä kirjoja Tõnu Õnnepalulta on Rautavaaran kirjaston hyllyssä - kaunoista on vain Paratiisi - pitää vielä katsoa Rutakon sivuilta, mistä löytyisivät Mitta ja Mandala. Mandala on Iisalmessa. Pyysin sen tänne.

Kannatti uskaltautua hyllyjen väliin. Kirjallisuusosastosta löytyi Kristiina Rikmanin toimittama Suom. huom. Innostuin Kristiina Rikmanin ansioista Lucia Berlinistä ja Siivoojan käsikirjasta. Luin jostain Rikmanin artikkelin Berlinin mainoista lauseista ja sen jälkeen hankin Berlinejä itselleni. Jotain tuli väliin. Siivoojan käsikirja jäi kesken enkä löytänyt enää Rikmanin artikkelia. Vai olikohan se radio-ohjelma?

Ajatuksena oli, että Berlin aloittaa jostain ja samassa lauseessa vähin, mutta ytimekkäin sanoin päätyy jonnekin aivan muualle. Sillä tavoin haluaisin oppia itse kirjoittamaan.

Suom. hom. -artikkelikokoelmassa näkyy olevan Aamun Koitto -edeltäjäni, päätoimittaja Tapani Kärkkäisen kirjoitus Kääntäjä rajalla: päivän talo, yön talo. Artikkeli käsittelee Nobel-voittajan Olga Tokarczukin romaania, jota koetin kuunnella Storyteliltä. Se jäi kesken. Nyt koetan lukemalla ja Kärkkäisen artikkelin avulla. Luin Tokarczukin Vaeltajat joskus vuonna 2013 tai 2014, mutta se jäi totaalisesti Katja Petrovskajan Ehkä Esterin varjoon.

Itkin Ehkä Esteriä lukiessani kuin vesiputous. Siinä oli samaa syvältä koskettavaa henkeä ja absurditeettia kuin Anya Ulichinan romaanissa Petropolis. Vaeltajat jätti kylmäksi.

Itsepalvelukirjasto menee kiinni kolmentoista minuutin päästä. Kaiuttimista kuului äsken, että on viisitoista minuuttia aikaa. Tämä on Matille ihan uusi kokemus. Minulle ei niinkään. Olen ollut Toivalan Essolla työyhteisösovitteluopiskelijoiden pikku ryhmässä ja ties missä ties minkälaisissa palavereissa. Nyt kohti Kaivokoskea. Pitää vielä ripustaa Matin valkeat paidat kuivumaan.